Kilpakävely oli aikansa extremeurheilua
Kävelystä tuli 1800-luvun loppupuolella suosittu kuntoilumuoto ja penkkiurheilulaji. Sitkeät ammattilaiskävelijät patikoivat kilpailuissa satoja kilometrejä palkkioiden ja kunnian toivossa.
Kilpakävelijät saattoivat askeltaa päiväkausia lähes tauotta tuhansien katsojien edessä.
Edward Payson Weston istui voipuneena hotellihuoneen vuoteella viskipullo kädessään. Ulkona sade piiskasi säälimättä maata ja tuuli ulvoi vaatimattoman hotellin nurkissa.
Weston avasi viskipullon ja kaatoi sen sisällön saappaisiinsa, jotta hänen rakoille hiertyneet jalkansa eivät tulehtuisi.
Oli 11. marraskuuta 1867, ja noin kello 13 Weston astui hotellista kadulle Palmyrassa Yhdysvalloissa.
Hän oli noin puolivälissä 2 000 kilometrin pituista taivaltaan, jonka hän aikoi kävellä 26 päivässä.
Katujen varsille oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä saattamaan Westonin matkaan tämä aloittaessa seuraavan, 76 kilometrin pituisen kävelytaipaleen.
Sanomalehdet seurasivat kiinnostuneina Westonin mielipuoliselta vaikuttavaa urakkaa, ja hänen maineensa vain kasvoi, kun hän eräällä etapillaan tarpoi kahdeksan kilometriä umpihangessa nilkat nyrjähtäneinä.
Westonin runsaasti huomiota saanut patikkaretki sai alkunsa vedonlyönnistä. Hän oli menettänyt koko omaisuutensa epäonnisissa liikeyrityksissä, ja saadakseen rahaa hän löi 10 000 dollarin vedon.
Hän lupasi kävellä 26 päivässä Mainesta Portlandin rannikkokaupungista Chicagoon Illinoisiin.
Vajaa kuukausi, lähes 2,6 miljoonaa askelta ja lukemattomia kivuliaita rakkoja myöhemmin hän saapui Chicagoon, jossa häntä oli vastassa 50 000 riemuitsevaa ihailijaa. Weston voitti vetonsa ja ylisti kävelyä haastatteluissa:
”Toivon hartaasti, että kävely urheilulajina leviäisi mahdollisimman laajalle. Olen varma, että se tekisi tämän maan nuorisolle pelkkää hyvää. Kävely on terveellistä ja mukavaa, ja lisäksi se on yksi parhaista kuntoilumuodoista.”
Westonista tuli kertaheitolla maanteiden kuningas, mutta kilpailijat sitoivat jo kävelykenkiensä nauhoja valmiina haastamaan patikkapioneerin.
Suosittu yhdysvaltalainen sanomelehti Frank Leslie's Illustrated järjestimonien muiden lehtien tavoinvuonna 1879 kävelykilpailun, jonka palkintona oli muhkea rahasumma.
Kävely oli suosittua penkkiurheilua
Westonin saavutukset tekivät patikoinnista nopeasti Yhdysvaltojen suosituimman urheilulajin, ja kävelyvillitys levisi pian myös Kanadaan, Britanniaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
1870- ja 1880-luvuilla maineeseen nousi monia huippukävelijöitä, kuten Frank ”Black Dan” Hart ja ”Honest John” Ennis.
Nuorten miesten hullutuksesta tuli nopeasti ammattiurheilua, jota seurattiin suurella mielenkiinnolla eri puolilla maailmaa.
Kävelykisoja seuraamaan tuli tuhansia ihmisiä, jotka kannustivat suosikkejaan radan vierellä ja löivät vetoa voittajasta.
Kävelijät olivat yhtä ihailtuja urheilusankareita kuin vaikkapa jalkapalloilijat nykyään.
Kävelyhuuman ollessa kiihkeimmillään lajin suurimmat tähdet kilpailivat toisiaan vastaan parikin kertaa kuukaudessa ja uutiset heidän uskomattomista kaksinkamppailuistaan pääsivät sanomalehtien etusivuille.
Vähitellen kävelykilpailuja alettiin järjestää myös suurilla sisäareenoilla, joilla ammattilaiskävelijät panivat vuorokausien ajan tossua toisen eteen kivuista ja unenpuutteesta piittaamatta.
Katsojat riehaantuivat kilpailuissa usein kuin pahimmatkin jalkapallohuligaanit, ja katsomoissa syntyi tuon tuostakin tappeluja, joita taltuttamaan tarvittiin poliiseja.
Yksi arvostetuimmista kilpailumuodoista oli kuuden päivän kisa, jonka aikana kilpailijat kävelivät noin 800 kilometrin matkan. Voittaja sai palkinnoksi timantein koristellun kultavyön ja maailman parhaan kävelijän tittelin.
Voittaja sai huikean rahapalkinnon
Weston ei luultavasti kuitenkaan ajatellut kultavyötä, kun hän keskiyöllä 6. huhtikuuta 1877 raahautui eteenpäin kehänmuotoisella radalla Lontoon Agricultural Hallissa.
Messuhallin ilma oli sakeanaan tupakansavusta, ja lehtereille oli kerääntynyt 20 000 riehaantunutta katsojaa seuraamaan Westonin ja toisen amerikkalaisen, irlantilaissyntyisen Daniel O’Learyn kaksinkamppailua.
Weston ja O’Leary olivat kävelleet neljä vuorokautta lähes keskeytyksettä, ja molemmat näyttivät jo lopen uupuneilta.
Yhtäkkiä Weston hoippui sivuun radalta ja raahautui huoltokatokseensa valmentajansa tutkittavaksi. Hän ei enää kyennyt tuntemaan omia jalkojaan.
Radalla O’Leary jatkoi kävelemistä. Taistelu siitä, kumpi kilpailijoista ehtisi kävellä pidemmän matkan kuudessa vuorokaudessa, oli edennyt viimeiseen vaiheeseensa, ja Weston näytti olevan häviöllä.
Sitkeä yhdysvaltalainen ei kuitenkaan ollut vielä valmis luovuttamaan, ja peseydyttyään ja laastaroituaan jalkansa hän palasi radalle.
Katsojat heittelivät innoissaan hattujaan ilmaan nähdessään Westonin jatkavan kilpailua. Kaikesta sinnikkyydestään huolimatta Weston ei kuitenkaan pystynyt enää tavoittamaan O’Learyn liian suureksi venynyttä etumatkaa.
Kun raastava kisa oli lopulta päättyi, O’Leary oli kävellyt uskomattomat 835 kilometriä ja Weston 810 kilometriä. O’Learyn käteen työnnettiin 14 000 dollarin sekki, jonka arvo vastaa nykyrahassa noin 134 000 euroa.
Weston ei masentunut tappiosta vaan jatkoi kävelemistä. Hän ei lannistunut edes siitä, että kävelyn suosio alkoi 1800-luvun lopulla hiipua jalkapallon, rugbyn ja baseballin suosion kasvaessa.
Vielä 70-vuotiaana Weston käveli Yhdysvaltojen halki New Yorkista San Franciscoon ja jaksoi yhä ylistää lajia:
”Jos saan nuorison uskomaan, että Luoja loi heidät kävelemään, olen onnistunut elämäntyössäni.”