Ranskalainen Maurice Garin puhui vuoden 1904 kisassa kovalla ja itsevarmalla äänellä kotimaansa lehtimiehille: ”Voitan Ranskan ympäriajon, ellei minua murhata ennen Pariisia.”
Pyöräilytähti oli voittanut vuonna 1903 ensimmäisen Ranskan ympäriajon, ja hän antoi lausunnon ylitettyään vuoden 1904 Tour de Francen ensimmäisen 467 kilometrin etapin maalilinjan Lyonissa.
Garin paheksui sitä, että tuntemattomat häiriköt yrittivät kerta toisensa jälkeen pysäyttää varsinkin kärkijoukon pyöräilijöitä. Skandaalimaiset tapaukset uhkasivat Ranskan ympäriajon tulevaisuutta heti sen alkuvuosina.
Toinen ympäriajo alkoi hyvissä merkeissä. Yleisö sai mitä halusi, sillä merkittävää irtiottoa yritettiin jo ensimmäisellä etapilla.
Mestaruutta puolustava Garin erkani yhdessä Lucien Pothierin kanssa pääjoukosta, ja he etenivät yhteisvoimin koko 467 kilometriä pitkän etapin Pariisista Lyoniin.
Miehet polkivat sinnikäästi 25-kiloisia kilpapyöriään, jotka olivat aikansa edistyksellisimpiä. Ranskan kesän aurinko paahtoi urheilijoita, ja pyöräilijät pääsisivät lepuuttamaan jalkojaan vasta poljettuaan tuntikausia kuoppaisilla maanteillä.
Heillä ei ollut toivoakaan ehtiä maaliin ennen pimeän laskeutumista.
Maurice Garin tuli ensin maaliin, mutta ei kuitenkaan voittanut.
Tähdet saivat rikkoa sääntöjä
Garinia alkoi yhtäkkiä heikottaa hänen verensokeritasonsa laskiessa kesken etapin kaukana virallisista huoltopisteistä.
Hän pysäytti kisajärjestäjien auton ja uhkasi keskeyttää, ellei saisi apua. Se oli vastoin sääntöjä, mutta Garin oli edellisen vuoden voittaja ja siten tärkeä kilpailun huomioarvolle. Garin sai pyytämäänsä syötävää.
Kaksikko oli pyöräillyt pölyisiä maanteitä jo 16 tuntia ja aurinko oli jo laskenut, kun pimeydestä ilmaantui kilpailijoiden viereen auto. Siellä istui neljä naamioitunutta miestä, jotka vastasivat pyöräilijöiden katseisiin nyrkiniskuilla.
Urheilijat väistivät iskut hädin tuskin. Kaksikko yritti pitää vauhtia yllä, vaikka auto seurasi heitä kilometrikaupalla. Naamiomiehet huutelivat uhkauksia ja kiilasivat kilpailijoita kohti ojaa. Garin ja Pothier mutkittelivat eteenpäin ja välttivät törmäykset.
Häiriköt pakenivat paikalta, kun virallinen kisa-auto lähestyi kärkiajajia. Garin ja Pothier olivat varmoja, että häiriköt olivat heidän kilpakumppaneidensa pestaamia. Ahdistelu oli kuitenkin vain esimakua siitä, mitä pyöräilijöitä vielä odottaisi.
Ranskalainen Pierre Chevalier eteni sillä välin pääjoukon peräpäässä tunteja kärkikaksikkoa jäljessä.
Hän jäi muista toistuvasti mutta pääsi yllättäen aina takaisin pääjoukkoon. Huijaaminen oli helppoa: hämärässä avuliaat paikalliset kuljettivat maanmiestään autoilla.
Kisajärjestäjä turvautui aseeseen
Maurice Garin johti ensimmäisen etapin jälkeen kisaa muutamalla sekunnilla ennen Pothieria.
Eräs kilpailun suosikeista, Hippolyte Aucouturier, jätti kuitenkin samana iltana valituksen kisan johdolle. Hän oli raivoissaan siitä, kuinka kilpakumppanit olivat häirinneet hänen ajoaan törmäämällä häneen toistuvasti ja kaatamalla hänet kumoon.
Tapaukset olivat herkkupaloja lehdille, sillä ne ruokkivat entisestään yleisön kiinnostusta kisaan. Toinen Tour de France oli jo suurtapaus kotimaassaan, ja kisan järjestänyt L’Auto-lehden levikki oli kasvanut jyrkästi.
Ranskalaiset kaikkialla odottivat pyöräilijöiden saapumista omalle kotiseudulleen. Kun huhut vehkeilystä levisivät maan kaukaisimpiinkin kolkkiin, kansa alkoi vihastua. Raivo purkautui pian dramaattisesti.
Pyöräilijät kipusivat toisella etapilla Col du Grand Boisin rinnettä St. Etiennen lähellä. Nousu Alpeille oli jyrkkä. Nousukulma oli 12 kilometrin matkalla keskimäärin 5,2 prosenttia ja reitin korkein kohta 1 161 metriä merenpinnan yläpuolella.
Ryhmä paikallisia seisoi vuorenrinteessä ja odotti kilpailijoita jännittyneenä. He olivat kuulleet huhuja huijauksista, joten pyöräilijät kuulivat kohta toinen toistaan raivokkaampia huutoja: ”Kuolema Garinille! Eläköön Fauré! Tapa ne muut!”
Väkijoukko tunki tielle, ja kilpailijoiden täytyi nousta satulasta. Paikalliset tukivat innokkaasti omaa sankariaan. Antoine Fauré pääsi ainoana jatkamaan matkaa, kun Maurice Garin sai tuntea miesjoukon keppien iskut nahoissaan.
Alarinteestä kuului kohta moottorin ääni, ja lähimpään neulansilmämutkaan ilmaantui kisa-auto. Kun kilpailun johtaja Georges Lefèvre näki sekamelskan, hän kimpaantui.
Hän tarttui pikaistuksissaan pistooliinsa ja ampui väkijoukon ylle varoituslaukauksen. Laukaus ja raivostuneen kilpailunjohtajan näkeminen saivat mellakoitsijat perääntymään. Kilpailijat jatkoivat matkaansa kirosanojen ja solvausten ryöppy niskassaan.
Suuri osa pyöräilijöistä kerääntyi alamäessä yhteen pääjoukoksi, joka pysyi koossa 250 kilometriä loppukiriin saakka.
Hippolyte Aucouturier voitti täpärästi Marseillen massakirin. Hän oli välttänyt törmäykset valitettuaan edellisenä iltana kisakumppaneistaan.
Ferdinand Payan hylättiin myöhemmin samana iltana, sillä hän oli jouduttanut matkaansa pitämällä kiinni autosta.
Eugene Christophe puki 1919 ylleen ensimmäisen virallisen keltaisen paidan. Hän voitti sen etapilla Grenoblesta Geneveen.
Nauloja ja lasinsiruja tiellä
Kolmannella etapilla pyöräiltiin Välimeren läheisyydessä, ja reitillä oli myös diskatun Ferdinand Payanin kotikaupunki Nîmes.
Kun pyöräilijät alkoivat lähestyä keskustaa ja näkivät sen roomalaisen amfiteatterin kohoavan punaisten kattojen ylle, kiihtyneen väkijoukon uhkaukset kantautuivat heidän korviinsa.
”Ympäriajo päättyy tänne!”, paikalliset osoittivat mieltään kuorossa, ja pääjoukon pyöräilijät joutuivat väistelemään nauloja.
Edempänä tielle oli levitetty lasinsiruja, ja monilta puhkesi rengas. Pääjoukko jatkoi silti matkaansa. Sitten joku paiskasi kiven kiemurtelevilla kaduilla etenevään pääjoukkoon, mikä villitsi väkijoukon lopullisesti.
Katsojat ryntäsivät kadulle ja kävivät kilpailijoiden kimppuun. Kilpailunjohtaja oli tällä kertaa varuillaan, ja hän ampui heti muutaman varoituslaukauksen. Lopulta häiriköt vetäytyivät pois kisareitiltä.
Kisan johto osasi jo varautua mellakoihin, ja järjestäjät seurasivat loppumatkan pyöräilijöitä autolla ladattujen aseiden kanssa. Myös poliisi oli mukana kisareitillä estämässä vahingontekoja.
Sekasorto ja huhut vain lisäsivät yleisön kiinnostusta, ja L’Auto kävi kaupaksi paremmin kuin koskaan.
Lehden päätoimittajaa Henri Desgrangea arveluttivat silti skandaalien seuraukset. Neljäs etappi sujui kuitenkin ilman merkittäviä väkivallantekoja, ja päätoimittaja hengitti jo hitusen rennommin.
Lucien Pothier saapui ensimmäisenä Bordeaux'hon. Osuus oli niin lyhyt, vain 268 kilometriä, että maaliin tultiin kerrankin päivänvalossa. Myös viides etappi sujui rauhallisesti, ja suosikkina matkaan lähtenyt Aucouturier ylitti ensimmäisenä maalilinjan Nantesissa.
Keltainen paita on eräs urhellun tunnetuimmista symboleista. Keltaisen paidan historia on epäselvä. Philippe Thys kertoi saaneensa sellaisen voittaessaan vuonna 1913, mutta virallisesti sitä käytettiin vasta vuonna 1919.
Tour de France julistettiin kuolleeksi
Kilpailu eteni kisajohdon hallinnassa. Kuudennella etapilla kohti Pariisia tienvarsilla osoitettiin edelleen mieltä mutta väkivallattomasti.
Maurice Garin johti kokonaistilannetta niillä muutamalla sekunnilla, joilla hän oli voittanut Pothierin ensimmäisellä osuudella, mutta se ei riittänyt sisukkaalle Garinille.
Tasamaalla Pariisia lähestyttäessä hän lähti voimakkaaseen irtiottoon ja saapui maaliin kuusi minuuttia ennen toiseksi tullutta. Innostunut yleisö juhli pääkaupungissa Garinin toista Tour-voittoa.
Kilpailun johtajat eivät olleet yhtä innoissaan. Heillä oli hallussaan tietoa, joka pilaisi kisatunnelman ja pudottaisi maan pyöräilysankarit jalustalta, jolle L’Auto-lehti oli heidät korottanut.
Ranskalainen lehtimies Michel Nicolini totesi vuosia myöhemmin: ”Mikäli päätös olisi tehty heti maalilinjalla, mellakoitsijat olisivat lynkanneet Ranskan ympäriajon järjestäjät.”
Kisan johto harkitsi kiperää tilannetta ja otti tuekseen ranskalaisen pyöräilyliiton Union Vélocipédique de Francen. Ratkaisua päätettiin yhteisymmärryksessä pitkittää niin, että aika tekisi tehtävänsä ja yleisön tunteet laimenisivat.
Kilpailun järjestäjien raportti julkaistiin vasta vuoden 1904 marraskuun lopussa. Kaikkiaan 29 pyöräilijää poistettiin tulosluettelosta ja asetettiin pysyvään kilpailukieltoon. Päätös nosti vasta 20-vuotiaan Henri Cornetin voittajaksi. Hän on yhä nuorin Tourin voittaja.
Ranskan pyöräilyliitto julkisti muutamaa päivää myöhemmin raportin, jonka mukaan Garinilta riistettiin voitto ja kolme seuraavaakin kilpailijaa hylättiin. Yleisö raivostui. Ympäriajon perustaja, urheilutoimittaja Henri Desgrange, ennusti pikaista loppua koko kisalle.
”Tämä oli Tour de Francen loppu. Pelkään pahoin, että toinen ympäriajo jäi viimeiseksi. Kilpailu kuolee omaan loistoonsa ja lietsomaansa silmittömään intohimoon. Pahantahtoisten ihmisten vahingonteot ja huijaukset tekivät tehtävänsä”, hän kirjoitti L’Auto-lehdessä.
Todisteet hävisivät jäljettömiin
Julkisesti ei ole koskaan kerrottu, mikä sai kisajohdon hylkäämään Maurice Garinin ja 28 muuta pyöräilijää. Se tiedetään, että päätös perustui todistajien lausuntoihin.
Silminnäkijät olivat kertoneet kilpailijoista, jotka olivat hypänneet junan kyytiin tai tarttuneet autoista heitettyihin köysiin.
Kilpailun asiakirjat pidettiin vuosia salassa, ja kun saksalaiset valloittivat Ranskan vuonna 1940, paperit vietiin kiireesti Etelä-Ranskaan. Sitten ne katosivat. Kuolemaansa saakka vuonna 1957 Garin väitti olevansa syytön.
Ranskan ympäriajon perustaja Henri Desgrange kirjoitti L’Auto-lehdessä.
”Meidän täytyy puhdistaa pyöräilyn rappeutunut moraali, ja se onnistuu vain Ranskan ympäriajon avulla.”