1. Syöttäminen oli kunniatonta
Pallon kuljettamista pidettiin lajin alkuvuosikymmeninä arvossaan, ja kanssapelaajille syötettiin vain epätoivon hetkellä. Siksi huippuottelutkin näyttivät aikanaan nappulaliigan peleiltä, joissa kaikki pelaajat olivat yhtenä ryppäänä taistelemassa pallon hallinnasta.
Syöttelyn arvostus kohosi hitaasti. Skotlannin ja Englannin välisessä ottelussa vuonna 1877 eräs pelaaja arvosteli myöhemmin poliitikoksi ryhtynyttä joukkuetoveriaan Alfred Lytteltonia siitä, ettei tämä syöttänyt palloa muille, johon tämä vastasi terävästi: ”Hyvä herra, minä pelaan ainoastaan omaksi huvikseni.”
2. Nappulakengät oli kielletty
Ensimmäisten jalkapallotossujen pohjissa oli lähinnä pelkkää mutaa.
Vuoden 1863 jalkapallosäännöt kielsivät jalkineet, joiden pohjassa oli piikkejä tai rauta- tai kuminappuloita. Niinpä alkuaikoina pelaajat käyttivät joustavia nilkkapituisia arkisaappaita, joiden pienen koron avulla oli helppo jarruttaa vauhtia.
Vasta 1880-luvulla alettiin valmistaa jalkineita nimenomaan jalkapalloa varten. Ne olivat paksuja, kestäviä ja erittäin painavia – varsinkin sateella, kun niiden nahka oli imenyt itseensä vettä kentältä. Nappulakengillä pelaaminen sallittiin vasta vuonna 1891.
3. Rankkareita ei kalasteltu
Jalkapallo oli alkuaikoinaan herrasmieslaji, jossa kaikki pyrkivät pelaamaan reilun pelin hengessä ja sääntöjen mukaan. Niinpä rangaistuspotkukin tuli sääntöihin vasta vuonna 1891 eli 27 vuotta sen jälkeen, kun seurat olivat sopineet lajin yhteisistä säännöistä.
VIDEO – Jalkapallon kehityksen merkkipaaluja:
4. Molari sai pelata kädellä koko kentällä
Alkuaikoina kaikki joukkueet pelasivat lentävällä maalivahdilla eli kenttäpelaajat pelasivat maalivahtina vuorotellen, mikä tarjosi välillä tervetulleen hengähdyshetken. Maalivahti ei käyttänyt käsineitä eikä muista pelaajista erottuvaa paitaa.
Maalivahti oli ainoa, joka sai pelata palloa käsin, ja hän sai tehdä sen kaikkialla pelikentällä. Vuonna 1912 sääntöjä muutettiin niin, että maalivahti sai pelata kädellä vain joukkueensa omalla kenttäpuoliskolla.
5. Pelaajat tuomaroivat itse pelejään
Tuomarit tulivat kentälle vasta vuonna 1881 – ja ensimmäisessä MM-finaalissa Uruguayssa vuonna 1930 tuomari oli pukeutunut kuin dapper gentleman.
Kukaan ei haukkunut tuomareita 1860- ja 1870-luvuilla, koska tuomareita ei vielä ollut vaan pelaajat tuomaroivat itse pelinsä. Jos joku rikkoi sääntöjä, hän itse tai vääryyttä kärsinyt tuomitsi vapaapotkun.
Jalkapallo-otteluiden suosion ja yleisömäärän kasvaessa kävi ilmeiseksi, että tarvittiin puolueettomia tuomareita, jotka eivät kiihtyneet liikaa ottelun tuoksinassa. Siirtymävaiheessa kumpikin joukkue nimesi yhden henkilön, joka huusi kentän laidalta havaitessaan pelissä sääntörikkomuksen.
Valitettavasti nämä kaksi eivät aina olleet tapahtumista yhtä mieltä, ja vuodesta 1881 lähtien turnausotteluihin oli nimitettävä puolueeton tuomari.
6. Maaleja tehtiin korkealla tasolla
Jalkapalloa pelattiin pitkään 2-1-7-kuviolla, jossa oli kaksi puolustajaa, yksi keskikenttäpelaaja ja seitsemän hyökkääjää. Kenttä saattoi olla jopa 182 metriä pitkä, joten suuri määrä pelaajia hyökkäyspäässä lisäsi todennäköisyyttä onnistua maalinteossa.
Maalitolppien välissä ei ollut poikkipuuta, mikä aiheutti joskus ongelmia. Kun 30 metrin korkeudessa tolppien välistä lentänyt pallo oli tuomittu maaliksi vuonna 1873, Englannin jalkapalloliitto päätti, että tolppien väliin oli vedettävä maalin ylärajaksi naru, ja vuonna 1882 maaleihin tuli ylärima.
7. Pelaajat pelkäsivät palloa
Pallon puskemista välteltiin 1800-luvulla, koska pallossa oleva solmu saattoi osua kipeästi päähän.
Sateella pelattaessa nahkainen pallo myös imi itseensä niin paljon vettä, että sen paino saattoi jopa kaksinkertaistua.