Uhkapelien historiaa: Juopottelua, petkutusta ja kovia kohtaloita

Jo roomalaiset hävisivät rahansa

Ei tiedetä, milloin uhkapeli-ilmiö syntyi. Ihmiset ovat kuitenkin aina luottaneet sattumaan. Historioitsijoiden mukaan jopa kivikauden ihmiset päättivät luita heittämällä, mitä tehdä seuraavaksi.

Maahan pudonneen luun asento näytti, mistä suunnasta saalista piti etsiä.

Jossain vaiheessa eläinten luista alettiin sahata pieniä palasia ja kaivertaa niihin merkkejä.

Ensimmäiset tunnetut nykyajan arpakuutioita muistuttavat kuusitahoiset nopat ovat peräisin vuoden 3000 eaa. tienoilta, ja ne on löydetty nykyisen Irakin alueelta.

Noppia tehtiin esimerkiksi savesta, norsunluusta ja puusta eli kaikista materiaaleista, joista syntyi tasapintaisia symmetrisiä kappaleita.

Roomalaiset kiinnostuivat kiehtovista pikku kuutioista, ja pian noppia heiteltiin jo Rooman valtakunnan kaduilla ja aukioilla.

Lautapelit olivat suosittuja, ja kiinnostavinta peli oli, kun pelattiin rahasta, vaikka se oli periaatteessa laitonta.

Erityisen suosittu oli ludus duodecim scriptorum eli ”12 merkin peli”. Siinä heitettiin kolmea noppaa ja siirreltiin 15:ta pelimerkkiä kivilaudalla. Pelin pohjalta on myöhemmin syntynyt backgammonina tunnettu lautapeli.

Pelilautojen löytyminen kylpylöistä, oikeuslaitoksen rakennuksista ja temppeleistä kertoo, että pelaaminen oli osa roomalaisten arkea.

Välimerellä ei oltu turhan suoraselkäisiä vaan haluttiin voittaa keinolla millä hyvänsä.

Huijarit valmistivat kruunan ja klaavan heittämistä muistuttavaan roomalaiseen navia aut caput -peliin peukaloituja kolikoita.

Kolikko halkaistiin kahtia, sisään piilotettiin pieni raudanpala ja sauma sulatettiin umpeen, jolloin kolikko saatiin putoamaan halutulle, esimerkiksi laivan tai keisarin kuvan, puolelle, eivätkä voitonmahdollisuudet enää olleetkaan 50:50.

Kun huijaus­kolikon omistaja houkutteli jonkun peliin, raukkaparka oli hävinnyt jo ennen kuin peli alkoikaan.

Pelikortit saapuivat Eurooppaan

Myös Kaukoidässä uhkapelistä tuli osa arkea hyvin varhain. Arkeologiset löydöt osoittavat, että kiinalaiset pelasivat lottoa jopa niinkin varhain kuin 2300 eaa., ja tiedetään, että kaksituhatta vuotta myöhemmin valtakuntaa hallinnut Han-dynastia keräsi rahaa kenon tapaisella lottoarvonnalla.

Siitä saaduilla tuloilla rahoitettiin keisarin rakennushankkeita, kuten Kiinan muurin laajennustöitä.

Lottoa kutsuttiin ”valkoisen kyyhkyn peliksi”, koska tulokset lennätettiin kylästä kylään valkoisten kyyhkyjen matkassa.

Myös pelikortit ovat peräisin Kiinasta. Kiinalaisilla oli 800-luvulla erilaisilla kuvioilla varustettuja kortteja, joita pelaajat pystyivät voittamaan toisiltaan.

Pelikortit kulkeutuivat karavaanien matkassa yhä lännemmäs, ja Euroopassa korttipelikuume puhkesi ensin Italiassa 1300-luvulla ja sitten Ranskassa. Sen paremmin talonpojat kuin kuninkaat ja aatelisetkaan eivät saaneet niistä kyllikseen.

1500-luvun vallanpitäjät alkoivat kuitenkin karsastaa pelaamista, ja useissa Välimeren maissa kiellettiin rahapelit, koska niin köyhät kuin rikkaatkin kansalaiset viettivät työnteon sijaan aikaa kortti- ja noppapöytien ääressä.

Kiellolla haluttiin myös palauttaa järjestys kaupunkivaltioihin, joissa peleissä hävinneet purkivat turhautumistaan tappeluissa.

Venetsiassa pelikielto merkitsi sitä, että uhkapeli siirtyi yksityiskoteihin. Pelejä järjestävät aateliset keräsivät sievoiset voitot vaatimalla itselleen osan pelaajien panoksista.

Venetsian kaupunginjohto piti tällaista toimintaa moraalittomana, mutta sitä oli vaikeaa estää. Koska häpeällistä toimintaa ei saatu loppumaan, päättäjät ajattelivat, että kaupunki voisi itsekin tienata muutaman dukaatin uhkapeleillä.

Venetsiassa avattiinkin siksi maailman ensimmäinen kasino eli erityisesti rahapelejä varten perustettu paikka, jossa vieraat pelasivat pysyvää ”pankkia” vastaan.

LUE MYÖS: Seurapelien historiaa – milloin lautapelit keksittiin?

Kasinovieraat kantoivat naamioita

Il Ridotto Pubblicon kasino San Moisèn kirkon lähellä Venetsiassa avasi ovensa karnevaaleistaan tunnetun kaupungin asukkaille vuonna 1638.

Ensimmäisestä päivästä lähtien nelikerroksiseen peli­taloon virtasi sikäläisiä ja matkailijoita. Pelitilojen lisäksi talossa oli kaksi pientä salia, joissa vieraat pääsivät virkistäytymään nauttimalla kahvia, teetä, kaakaota, viiniä, makkaroita, juustoja ja tuoreita hedelmiä.

Vieraiden päähuomion veivät kuitenkin korttipelit, ja peruukkeihin ja mustiin viittoihin pukeutuneet jakajat sekä jakoivat auliisti kortteja että keräsivät vikkelästi hävinneiden panokset pois.

Hyvän tuoton turvaamiseksi kasino otti käyttöön korkean minimipanoksen, mikä merkitsi, että pelaajat olivat yleensä varakkaita.

Asiakkaiden piti myös osata pukeutua tyylikkäästi, ja ilmapiiri oli salaperäinen, sillä aatelisia lukuun ottamatta pelaajien piti käyttää naamioita.

”On todellinen nautinto, kun pääsee näkemään niin erikoista vaatemuotia ja erilaisia käytöstapoja”, kirjoitti italialainen Giovanni Francesco Gemelli Careri. Careri pääsi todistamaan myös kolikon toista puolta: omaisuuksien menetystä.

”Näen heidän [pelaajien] ilonsa murenevan, kun he häviävät”, Careri kirjoitti ja käytti Venetsian pelimekasta muiden tavoin nimitystä ”Paholaisen talo”.

Runoilija ja pappi Lorenzo da Ponte sai tarpeekseen, kun hän näki pappisveljensä myyvän kaapunsa saadakseen lisää rahaa pelaamiseen.

”Ei enää uhkapelejä, ei enää naisia, ei enää Venetsiaa”, runoilija kynäili, ennen kuin hän pakkasi laukkunsa ja pakeni syntien kaupungista.

Monet muut olivat da Ponten kanssa samaa mieltä. Venetsian kasino oli sul­jettava ”hurskauden säilyttämiseksi, metelin vaimentamiseksi ja ihmisten käytöksen hillitsemiseksi” julisti kaupungin raadin jäsen vuonna 1774.

Maailman ensimmäinen kasino sulkikin pian ovensa 136 toimintavuoden jälkeen.

Julkimot menettivät omaisuuksia

Kasinon pito oli kuitenkin osoittautunut niin kannattavaksi liiketoiminnaksi, että eri puolilla Eurooppaa kunnianhimoiset liikemiehet ja vallanpitäjät kiirehtivät käärimään tuohta kansan pelihimolla.

1700-luvun lopulta asti johtavat kylpyläkaupungit, kuten Belgiassa sijaitseva Spa ja Saksan Baden-Baden ja Homburg, käyttivät hyväkseen vieraiden intoa jahdata jättipottia.

Maksamalla kiinteän maksun paikallisviranomaisille omistajat saivat luvan muuttaa kylpyläparatiisinsa peliparatiiseiksi.

1800-luvulla kaupungit houkuttelivat pelaajia myös teatteriesityksillä, baleteilla ja oopperoilla, joista vieraat pääsivät nauttimaan kivennäisvesilähdekäyntien ja hoitojen lomassa.

Viihteen tarjonta piti vieraat hyvällä tuulella, ja esitysten jälkeen he jatkoivatkin usein Black Jack -pöytiin.

Peli tunnettiin tuohon aikaan nimellä 21. Black Jackin lisäksi tarjolla oli pelirintaman tuorein uutuus: paholaisen peli ruletti, joka tyhjensi pelaajien taskut hyvin tehokkaasti.

Säveltäjä Johann Strauss ansaitsi 2 000 frangia joka kerta, kun hän konsertoi Baden-Badenissa tai Homburgissa.

Kun Strauss oli pakannut tahtipuikkonsa, hän solahti muiden pelaajien joukkoon kasinon kullattujen kattokruunujen alle.

Kun kuuluisa säveltäjä päätti kiertueensa Saksan kylpylöissä, hän ei ollut pelannut vain palkkaansa vaan myös ansionsa aiemmalta Yhdysvaltojen-kiertueelta.

Myös tunnetut kirjailijat antoivat höynäyttää itseään Baden-Badenin korttipeli- ja rulettisaleissa.

Kymmenen vuotta ennen kuin venäläinen Leo Tolstoi sai valmiiksi maailmankuulun Sota ja rauha -romaaninsa, hän tuijotteli ahkerasti ruletin hypnotisoivaa hyrräämistä. Itse asiassa Tolstoi hävisi kaikki säästönsä.

Tolstoin kollegalle Fjodor Dostojevskille ei käynyt juuri paremmin. Kirjailija oli juuri julkaissut mestariteoksensa Rikos ja Rangaistus sekä Pelurit-romaanin, kun hän kesällä 1867 asettui Baden-Badeniin.

Kun Dostojevski ei kirjoittanut, hän pelasi. Kolme ensimmäistä päivää hänellä oli onni myötä ja hänen sata frangiaan muuttuivat neljäksituhanneksi.

Voitto sai kirjailijan haluamaan enemmän. ”Sen lisäksi, että voitin itse, näin joka päivä, miten muut pelaajat voittivat 20 000–30 000 frangia. (Häviöistä ei kukaan puhu). Miksi muut pärjäisivät paremmin kuin minä?” kirjoitti Dostojevski myöhemmin kasinolla viettämistään huumaavista päivistä.

Tietenkin tapahtui se, mitä ei olisi pitänyt. ”Pelasin taas – ja hävisin. En vain sitä, minkä olin voittanut, vaan kaikki rahani viimeiseen kolikkoon asti. Ajauduin sairaalloisen kiihtyneeseen tilaan ja hävisin jatkuvasti”, Dostojevski kirjoitti.

Kirjailijan tappiot eivät olleet tavattomia: tosiasiassa ainoastaan kylpyläkaupunkien kasinonomistajat kylpivät rahassa.

Villin lännen veriset pelit

Samaan aikaan kuin eurooppalaiset nauttivat kuohuviiniä ylellisissä kasinoissaan, pelihelvetit näyttivät aivan toisenlaisilta Länsi-Yhdysvalloissa, jonne hakeutui paljon Euroopan köyhälistöä 1800-luvulla.

Siirtolaiset toivat pelihimon mukanaan, mutta hienot tavat haihtuivat nopeasti kuuman preeria-auringon alla.

Kun uudisasukkaat olivat raataneet viikkoja vetohärkien ja auran kanssa, he lähtivät hevosvaunuilla lähimpään kaupunkiin, astuivat saluunaan ja tilasivat viskin.

Automaattipianojen kilkuttaessa säveliään miehet alkoivat latoa pokerikortteja pöytään. Pokeri oli alun perin ranskalainen peli poque, mutta cowboyi­den ja farmarien oli vaikeaa ääntää nimeä, ja nimi muuttui.

Vuosina 1830–1850 pelin korttimäärä korotettiin alkuperäisestä 20 kortista 52:een ja pelin lisättiin suora- ja väri-kädet.

Kaupunkimatkat olivat kallista lystiä. Myydystä sadosta saatu raha katosi nopeasti pelaamaan tottumattomia maanviljelijöitä kynivien ammattipelaajien taskuihin.

Usein he varmistivat voittonsa merkityillä korteilla tai petkuttamalla korttien jaossa. Suur­pelurit matkustivat kaupungista toiseen etsimässä uusia uhreja, ja saluunanomistajat sallivat heidän toimintansa, kun pelurit vain toimittivat heille sovitun osuuden illan voitoista.

Myös Yhdysvaltojen jokilaivoilla huijarit käyttivät hyväkseen matkustajien pelihimoa.

George Devol kirjoitti aiheesta kirjan Forty Years a Gambler on the Mississippi (40 vuotta pelurina Mississippillä), jossa hän kuvaili sitä, miten hän 1800-luvun puolivälissä huiputti höyrylaivoilla toverinsa kanssa tuhansia dollareita Three-Card-Monteksi kutsutulla tempulla.

Devol ja tavalliseksi matkustajaksi tekeytynyt kumppani näyttivät varakkaille matkustajille, miten helppoa oli ansaita rahaa osoittamalla kolmesta kortista oikea. Kun tuli heidän vuoronsa, voitonmahdollisuus tipahti nollaan.

Näppäräsorminen Devol nimittäin pystyi vaihtamaan huomaamatta kortit. Toisinaan Devol jopa murtautui matkustajien hytteihin ja merkitsi näiden kortit.

Tällä tavalla hän pystyi peittoamaan pelaajat, kun he myöhemmin illalla kohtasivat jokilaivan pelipöydässä.

Villissä lännessä valtaosa uhkapelistä keskittyi karjakaupunkeihin tai niin sanottuihin boomtowneihin, jotka joko kullan löytyminen tai rautatienrakennus oli saanut kasvamaan räjähdysmäisesti.

Ne olivat täynnä yksinäisiä miehiä, joiden päähuviksi muodostui pelaaminen.

”Sinne on kerääntynyt miehiä ja elin­olot ovat kurjat, siellä ei ole perhesiteitä, eikä sosiaalista kontrollia, ei kirkkoja, ei uskontoa, siellä on vain pelaamista ja turmiota kaikkine esiintymismuotoineen”, kuvaili eräs matkustaja Nevadassa sijaitsevaa kaivoskaupunki Auroraa, joka kukoisti 1860-luvulla.

Tuhannet onnenonkijat tuhlasivat kultalöytönsä ja palkkansa uhkapeleihin niin, että heillä ei ollut enää edes rahaa matkustaa kotiin.

Yhteisössä, jossa kuudestilaukeavat vedettiin helposti esiin, korttipelit päättyivät usein verisesti.

Väkivalta oli ”Wild Bill” Hickokille tuttua. Pyssysankari viihtyi pokeripöydässä, ja jos häntä ei onnistanut, hän varmisti usein itselleen osuuden potista väkisin.

Elokuussa 1876 Hickok sai maistaa omaa lääkettään Deadwoodin kaupungissa.

Yhtenä peli-iltana Hickok kyni vastustajansa Jack McCallin puhtaaksi ja lainasi tälle rahaa aamupalaan.

McCallille nöyryytys oli liikaa, joten seuraavana iltana hän hiipi Hickokin taakse, kun tämä tavalliseen tapaansa istui pokeripöydässä.

”Sika! Siitä saat!” McCall huusi ja laukaisi kuulan ”Wild Billin” niskaan, jolloin tämä kaatui kuolleena maahan.

Hickokilla oli kädessään kaksi mustaa ässää ja kaksi mustaa kahdeksikkoa. Käsi tunnettiin siitä asti nimellä ”dead man’s hand” – ”kuolleen miehen käsi”.

Pelaajat häipyivät autiomaahan

Ranskalainen François Blanc todisti 1860-luvun jälkipuoliskolla, miten keskelle ei-mitään voitiin luoda rahaparatiisi.

Blanc rakennutti teitä Monacoon, jonne oli ollut aiemmin vaikea päästä, ja perusti sinne suuren kasinon, ”tuikkivan paikan”, jonka sisäänkäynnillä pelaajia olivat toivottamassa tervetulleeksi ”tuhannet tulikupolit”, kuten London Times -lehti paikkaa kuvaili.

Blanc modernisoi pelialan ottamalla käyttöön pelaajien rekisteröinnin, jolloin huijareilta voitiin helpommin evätä sisäänpääsy.

Yhdysvaltalaiset ottivat oppia Blancista, ja vuonna 1869 Nevadan osavaltio laillisti uhkapelit. Aavikkoseudulla monet boomtowneista olivat autioituneet, mutta Nevada nousi tuhkasta sallimalla veroja osavaltiolle maksavien peliluolien perustamisen.

Las Vegasista kehittyi hiljalleen pelikaupunkien ykkönen, ja nousua edisti se, että toisen maailmansodan aikana sinne sijoitettiin tehtaita ja kasarmeja. Lohduton aavikkomaisema oli kasinoille etu: alueella ei ollut mitään muuta tekemistä kuin pelaaminen.

”Tulikupolien” sijaan Nevada hehkui neonvaloin. 1950-luvulla kaupunkiin alettiin rakentaa teemakasinoita, jotka sisustettiin Villin lännen tai muinaisen Rooman henkeen.

Nykyisin Las Vegasissa vierailee vuosittain yli 40 miljoonaa ihmistä, ja sitä nimitetään vähemmän imartelevasti Syntien kaupungiksi.

Vegas vaalii uskomusta siitä, että kuka tahansa voi voittaa jättipotin, vaikka häviäminen on aina todennäköisempää.

Sen tiesi Blancin, kun hän sijoitti miljoonia frangeja asiakkaiden houkutteluun Monte Carloon 1860-luvulla.

Hänen mottonsa kuuluikin: ”Toisinaan voittaa punainen, toisinaan musta, mutta valkoinen [ranskaksi Blanc] voittaa aina.”