Tunnettu musiikkikriitikko Eduard Hanslick odotti innoissaan tapaavansa jälleen vanhan tuttavansa, Saksan kuuluisimman säveltäjän Richard Wagnerin, joka työsti vuonna 1861 Wienissä Lohengrin-oopperaansa. Miesten kohtaaminen ei kuitenkaan sujunut odotetusti.
Vaikka miehet olivat viettäneet monia hauskoja hetkiä yhdessä, Wagner ei tuntunut lainkaan muistavan Hanslickia vaan tervehti tätä vain viileästi.
Yksi oopperalaulajista yritti pelastaa tilanteen muistuttamalla Wagneria, että miehet olivat vanhoja tuttuja, mutta Wagner ilmoitti ilmeensäkään värähtämättä, että hän tiesi toki hyvin, kuka vieras oli, ja käänsi sitten Hanslickille kylmästi selkänsä.
Kolme vuotta aiemmin Hanslick oli arvostellut Wagnerin teosta kriittisesti – eikä säveltäjä ollut unohtanut sitä. Hanslick ei suinkaan ollut ainoa, joka sai kokea Wagnerin ilkeän puolen. Monien aikalaiskuvausten mukaan säveltäjä oli epämiellyttävä henkilö, joka vihasi juutalaisia, vietteli mesenaattinsa vaimon eikä edes osallistunut vaimonsa hautajaisiin.
Myös Wagnerin musiikki jakoi 1800-luvulla mielipiteitä. Jotkut pitivät sitä uutta luovana ja edistyksellisenä, toisten mielestä hänen oopperansa olivat kidutusta.
Nuori Wagner ei kiinnostanut
Wagner syntyi Leipzigissa vuonna 1813 virkamies Carl Friedrich Wagnerin ja tämän vaimon Johannan yhdeksäntenä lapsena. Kuusi kuukautta Richardin syntymän jälkeen isä kuoli, millä oli todennäköisesti merkittävä vaikutus Richard Wagnerin uravalinnalle.
Pian miehensä kuoleman jälkeen Johanna Wagner avioitui Dresdenin hoviteatterissa työskentelevän näyttelijän Ludwig Geyerin kanssa. Vierailut isäpuolen työpaikalla avasivat Richardille aivan uuden maailman, ja niinpä hän tiesi jo nuorena haluavansa kirjoittaa näytelmiä ja säveltää niihin musiikkia.
Wagner sävelsi oopperoita Leipzigin yliopistossa suorittamiensa musiikkiopintojen ohella. Läpimurto sai kuitenkin odottaa, sillä oopperoiden tuottaminen oli kallista eikä kukaan halunnut panostaa tuntemattomaan säveltäjään.
Wagnerin ooppera Das Liebesverbot perustuu Shakespearen näytelmään Mitta mitasta.
Kun Wagner sai lopulta vuonna 1834 oopperansa Das Liebesverbot näyttämölle Magdeburgissa, teatteri ajautui vararikkoon ensiesityksen jälkeen.
Wagnerin oli määrä saada palkkionsa toisen esityksen jälkeen, joten konkurssi ajoi hänetkin suuriin velkoihin. Seuraavina vuosina säveltäjä matkusti Euroopassa vaimonsa Minnan kanssa toimien kapellimestarina useissa kaupungeissa.
Wagner sai 1840-luvulla ystäviensä tuella sävellettyä oopperat Rienzi, Tannhäuser ja Lentävä hollantilainen mutta päässyt pääsemään veloistaan, sillä kaikki kolme oopperaa floppasivat.
Wagnerin oopperat pitkitettyine kohtauksineen, mahtipontisine musiikkeineen ja ylenpalttisine lavastuksineen eivät olleet keskiverto-oopperassakävijän mieleen.
Sen sijaan ajan makuun vastasi Wagnerin ystävä, saksanjuutalainen säveltäjä Giacomo Meyerbeer, jonka ooppera Le Prophète sai vuonna 1849 suitsutusta maailman oopperapääkaupungissa Pariisissa.
VIDEO – näyte kepeästä oopperatyylistä, jonka Wagner haastoi:
Ystävän menestys raivostutti Wagneria, ja hän purki raivonsa musiikkiaikakauslehdessa salanimellä vuonna 1850 julkaistuun artikkeliin ”Das Judenthum in der Musik” – ”Juutalaisuus musiikissa”. Wagner ei maininnut artikkelissaan Meyerbeeriä nimeltä, mutta kirjoitus oli häpeilemätöntä antisemitististä vuodatusta.
Wagnerin mukaan juutalaiset eivät hallinneet eurooppalaista kieltä vaan ilmaisivat itseään ”sietämättömän sekavalla höpinällä”, minkä vuoksi juutalaiset eivät pystyneet ilmaisemaan myöskään itseään musiikilla.
Hän vertasi juutalaisia säveltäjiä ”parveilevaan hyönteisyhdyskuntaan”, joka ”ravitsi itseään saksalaisen musiikin kuolleella ruumiilla”.
Rakastajattaren mies maksoi
Välillä Wagner rauhoitti hermojaan jahtaamalla naisia. Hän osallistui myös Saksin kuninkaan vastaiseen vallankumousyritykseen ja joutui sen vuoksi maanpakoon.
”Välitän enää vain naisista. Kunpa heitä vain olisi enemmän.” Pettynyt Wagner vuonna 1852
Vuosia kestäneen maanpakonsa aikana Sveitsissä Wagner poti kovaa koti-ikävää, mikä näkyi myös hänen isänmaanrakkautta uhkuvassa musiikissaan.
Alakuloa lisäsi se ikävä tosiasia, että Wagner oli vielä 39-vuotiaana köyhä ja tuntematon.
”Välitän enää vain naisista. Kunpa heitä vain olisi enemmän”, säveltäjä huokaili vuonna 1852.
Pian asiat alkoivat taas näyttää hieman valoisammalta, kun Wagner tapasi Mathilde Wesendonckin, josta tuli hänen rakastajattarensa. 23-vuotias Wesendonck oli kaunis ja lahjakas runoilija ja säveltäjä, mutta tärkeintä kaikesta: hänellä oli rikas aviomies.
Minna Wagner oli avioitunut Richardin kanssa vuonna 1836, mutta avioliitto kariutui säveltäjän uskottomuuteen.
Silkkikauppias Wesendonck ryhtyi kernaasti säveltäjän mesenaatiksi, sillä se oli noihin aikoihin rikkaiden yleinen tapa osoittaa vaurautensa. Eikä hän tyytynyt ainoastaan rahoittamaan Wagnerin työskentelyä vaan otti ihailemansa säveltäjän myös asumaan taloon mailleen Zürichin lähellä.
Haussa rikas vaimo
Wagnerin ja rouva Wesendonckin suhde paljastui kuusi vuotta myöhemmin, kun säveltäjän vaimo Minna löysi miehensä kirjoittaman rakkauskirjeen Tristan ja Isolde -oopperan luonnoksen välistä. Tilanne säilyi kuitenkin ennallaan.
Silkkikauppias katsoi vaimonsa syrjähyppyä läpi sormiensa ja jatkoi Wagnerin rahoittamista.
Se ei kuitenkaan auttanut. Kun Wagnerin unelma toteutui ja hänen oopperansa viimein esitettiin Pariisissa, tie kuuluisuuteen ja rikkauteen ei auennutkaan vaan sen sijaan yleisö vihelsi hänet ulos.
“Pystyisin säveltämään jotain vastaavaa kuultuani kissani kävelevän edestakaisin pianon koskettimilla”, irvaili tunnettu ranskalainen kirjailija Prosper Mérimée Tannhäuser-oopperaa.
Ranskalaisessa L’Éclipse-lehdessä vuonna 1869 julkaistu pilapiirros Richard Wagnerista.
Wagnerin musiikki panee korvat koville
Wagnerin sävellykset toivat oopperaan paljon uutta, mutta hänen luovat esityksensä superpitkine kohtauksineen ja mahtipontisine musiikkeineen eivät miellyttäneet kaikkia.
Wagnerin tuntikausia kestävät oopperat ja paatoksellinen musiikki voivat olla melkoinen koettelemus – jopa 1800-luvun oopperan ystäville.
”Wagnerin Lohengriniä ei voi tuomita kuultuaan sen vain kerran. Ja minulla ei todella ole aikomustakaan kuunnella sitä toista kertaa. Herra Wagnerilla on hyviä hetkiä, mutta sitten taas aivan kamalia tuokioita”, italialainen säveltäjä Gioacchino Rossini kuvaili tuntemuksiaan.
Jopa Wagnerin innokkaimmat ihailijat, kuten tanskalainen satusetä H. C. Andersen, suhtautuivat säveltäjän teoksiin joskus varauksella.
”Melodia puuttuu. Mitähän Carl Maria von Weber tai Mozart olisivat saaneet aiheesta aikaan”, Andersen kirjoitti pettyneenä päiväkirjassaan nähtyään vuonna 1852 Tannhäuser-oopperan.
Yhdysvaltalainen koomikko Bill Nye kiteytti vuonna 1989 monien musiikinrakastajien suhteen Wagnerin nerokkaisiin mutta ei aina niin melodisiin sävellyksiin.
”Wagnerin musiikki on parempaa kuin miltä se kuulostaa”, koomikko totesi.
Lopulta myös Otto Wesendonck sulki rahahanansa, ja Wagner ryhtyi epätoivoissaan etsimään itselleen rikasta vaimoa Hän jopa pyysi sisartaan ”keskustelemaan järkevästi” Minnan kanssa ja suostuttelemaan tämän tyytymään jatkossa vuosittaiseen määrärahaan ja jättämään muuten Wagnerin rauhaan.
Sisaren vastaus oli toppuutteleva, ja hän neuvoi veljeään hakemaan Darmstadtissa avoinna olevaa kapellimestarin paikkaa. Se ei kuitenkaan Wagnerille kelvannut.
Kuningas toi pelastuksen
13 vuoden maanpaon jälkeen Wagner rohkeni jälleen astua kotimaansa kamaralle, missä hän sisusti talonsa ylellisesti silkillä ja satiinilla ja valitteli surkeaa tilannettaan jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.
“Tilanteeni on erittäin haavoittuvainen. Yksikin töytäys, ja kaikki on ohi enkä pysty enää luomaan mitään. En mitään”, hän ruikutti ystävälleen.
Wagnerin onni kuitenkin kääntyi viimein, kun hän sai vertaansa vailla olevan mesenaatin.
Wagnerin tukeminen ja Neuschwansteinin satulinnan rakentaminen ajoivat Baijerin ”hullun” kuninkaan Ludvig II:n velkoihin.
Mesenaatti oli Baijerin valtaistuimelle maaliskuussa 1864 noussut kuningas Ludvig II. 18-vuotias kuningas oli innostunut saksalaisista tarujen sankareista ja kauniista neidoista eli samoista hahmoista, joiden ympärille Wagner loi oopperansa.
Lopultakin säveltäjä oli löytänyt kultasuonensa.
”Elämäni – sen runous, sen hienoin musiikki – kuuluu tästä lähtien Teille, armollinen kuninkaani, kuin se olisi omanne”, Wagner kirjoitti nuorelle kuninkaalle.
Riemunsa hetkelläkään Wagner ei unohtanut katkeruuttaan aiemmin samana vuonna kuollutta vanhaa kilpailijaansa Meyerbeeriä kohtaan. Muistelmissaan hän kirjoitti olleensa pettynyt siitä, että tuo ”oopperamestari, joka teki minulle niin paljon pahaa, ei ollut näkemässä tätä päivää.”
Unkarilaisen säveltäjän Franz Lisztin tytär Cosima avioitui vuonna 1870 itseään 24 vuotta vanhemman Richard Wagnerin kanssa.
Kuninkaan suosioon pääsemisellä oli konkreettisempiakin etuja kuin kuolleen kilpailijan päihittäminen. Kuningas muun muassa maksoi Wagnerin velat, antoi hänen käyttöönsä kaksi taloa ja myönsi säveltäjälle 4 000 guldenin vuosittaisen määrärahan – enemmän kuin ministeriön osastopäällikkö tienasi 20 vuoden jälkeen.
Wagner sai kuninkaalta myös suuren summan rahaa oopperansa Nibelungin sormus kirjoittamiseen.
Nyt Wagnerilta ei puuttunut mitään. Hän pystyi palkkaamaan rakastajattarensa Cosima Lisztin sihteerikseen, ja Tristan ja Isolde -ooppera sai ensi-iltansa Münchenin kansallisteatterissa – se oli Wagnerin ensimmäinen ensi-ilta 15 vuoteen. Elämä näytti kerrankin hymyilevän.
Wagnerilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja koska hän uskoi olevansa ei ainoastaan musiikin vaan myös valtion asioiden asiantuntija, hän antoi kuninkaalle auliisti neuvojaan ulkopolitiikassa.
Hitler ymmärsi propagandan arvon kuvauttaessaan itsensä kuuluisan Richard Wagnerin lastenlasten Verenan (vas.) ja Fiedelindin kanssa.
Natsit hyödynsivät Wagnerin musiikkia
1930-luvulla natsit tekivät Wagnerin teoksista Kolmannen valtakunnan taustamusiikkia. Nykyään Wagnerin jälkeläiset yrittävät nostaa säveltäjän natsismin varjosta.
Adolf Hitler kuuli Wagnerin säveltämän oopperan ensimmäisen kerran 16-vuotiaana halvalla seisomapaikalla teatterin piippuhyllyllä ja lumoutui täysin. Hänen omien sanojensa mukaan Wagnerin musiikki teki hänestä natsin.
”Kaikki alkoi siitä”, Hitler kirjoitti
Natsien päästessä valtaan vuonna 1933 Wagner oli ollut haudassa jo 50 vuotta. Hänen musiikkinsa nousi kuitenkin tärkeään osaan natsi-Saksassa, sillä sen kansallismielisyys, sankarien palvonta ja kohtalokas uhrimieli heijastivat loistavasti natsi-ihanteita. Sekään ei ollut haitaksi, että Wagner oli kiihkeä antisemitisti.
”Sen, joka haluaa ymmärtää kansallissosialismia, pitää ymmärtää Wagneria”, Hitlerin kerrotaan sanoneen.
Wagnerin perhe otti lämpimästi vastaan Hitlerin ja muut Bayreuthin musiikkijuhliin vieraaksi tulleet natsijohtajat. Nykyinen Wagner-sukupolvi on kuitenkin pyrkinyt tekemään pesäeroa säveltäjän ja natsismin välille.
Israelissa kaikki eivät ole unohtaneet, vaan siellä Wagneriin suhtaudutaan edelleen nihkeästi. Vielä keväällä 2022 Haifan sinfoniaorkesteri peruutti Wagnerin teoksia esittävän konsertin protestien vuoksi.
Kuninkaan hovi ei siitä pitänyt, ja joulukuussa vuonna 1865 se pakotti kuninkaan lähettämään Wagnerin pois Münchenistä.
Ludvig kuitenkin tuki Wagneria edelleen omilla rahoillaan, ja säveltäjä saattoi jatkaa mukavaa elämäänsä Cosiman kanssa. Kun hänen vaimonsa Minna kuoli seuraavana vuonna, hän tunsi olevansa lopulta vapaa.
Wagner ilmoitti, ettei pääse osallistumaan vaimonsa hautajaisiin, koska hänen sormensa oli tulehtunut. Neljä vuotta myöhemmin hän avioitui Cosima Lisztin kanssa.
Musiikkijuhla teki Wagnerista kuuluisan
Wagner oli nyt kuuluisuus, ja hän nautti siitä täysin rinnoin. Kun lääkäri kysyi kerran häneltä, oliko hän se Richard Wagner, hän vastasi mahtailevasti:
”Jos tarkoitatte häntä, joka on tehnyt kauniita töitä, niin kyllä, minä olen hän.”
Vuonna 1876 Wagnerin elämäntyö huipentui, kun avattiin Bayreuthissa avattiin Ludvigin ja muiden tukijoiden rahoittama oopperatalo. 1 937-paikkaiseen Richard-Wagner-Festspielhausiin mahtui 110 hengen orkesteri, ja sen avajaisissa 13. elokuuta 1876 esitettiin Nibelungin sormus -oopperasarjan ensimmäinen osa Reininkulta.
Näin alkoi Bayreuthin vuosittaisten musiikkijuhlien perinne, joka nosti Wagnerin nimen myös kansainväliseen tietoisuuteen.
VIDEO – kuuntele Wagnerin dramaattista oopperaa
Menestyksen myötä Wagnerilla näytti olevan edessään turvattu vanhuus, mutta toisin kävi. Hänen loisteliaiden oopperoidensa näyttämöllepano maksoi omaisuuksia, hän oli alituiseen rahapulassa, ja hänen terveytensäkin horjui.
Wagner alkoi kirjoittaa kiukkuisia pamfletteja, kiinnostui Darwinin ajatuksista ja ryhtyi kasvissyöjäksi.
”Ihmisen läheisen sukulaisen teurastaminen on kuin teurastaisimme yhden kaltaisemme”, hän kirjoitti.
Hän leikitteli myös ajatuksella matkustaa Yhdysvaltoihin perustaakseen siellä tarkoin valittujen saksalaisten yhteiskunnan.
Wagner ei silti koskaan menettänyt kiinnostustaan naisia kohtaan – ja se ehkä koitui hänen kohtalokseen. Hän kuoli 69 vuoden ikäisenä 13. helmikuuta 1883 sydänkohtaukseen, jota ilmeisesti edelsi riita Cosiman kanssa.
Vaimo oli suuttunut, kun säveltäjä oli kutsunut uusimman valloituksensa lounaalle.
Wagneria ja hänen töitään ei kuitenkaan unohdettu. Nykyään häntä pidetään yhtenä historian suurimmista ja luovimmista säveltäjistä. Hänen sävellyksensä ovat löytäneet tiensä myös elokuviin, kuten Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. ja Lars von Trierin Melancholia.
VIDEO – Wagnerin musiikkia Vietnamin sodasta kertovassa elokuvassa:
Wagnerin musiikki soi Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvan (1979) tunnetuimpiin kuuluvassa kohtauksessa.
Myöskään Wagnerin vanha ystävä Eduard Hanslick, joka sai säveltäjän vihat päälleen kritiikkinsä vuoksi, ei ole jäänyt täysin unholaan.
Wagner nimittäin ikuisti hänet oopperansa Nürnbergin mestarilaulajat konnan Sixtus Beckmesserin hahmoon.