Valepoliisit tekivät kaikkien aikojen taidevarkauden

Kello 1.24 ovikello kilisi vartiotuvassa, jossa Richard Abath istui. Museon vartijoilla oli tarkat ohjeet, joiden mukaan ketään ei saanut päästää sisään, ei edes palomiehiä eikä poliiseja, ennen kuin turvallisuuspäällikkö oli antanut luvan. Kun miehet kuitenkin esittäytyivät Bostonin poliisilaitoksen poliiseiksi ja kertoivat saaneensa ilmoituksen epäilyttävästä toiminnasta rakennuksessa, Abath päätti katsoa sääntöjä sormien läpi. Hän painoi nappia ja päästi poliisit sisään – ja avasi samalla oven historian suurimmalle taidevarkaudelle.

Hetkessä Abath käsitti tehneensä elämänsä virheen. Vartiotupaan astuttuaan kaksi poliisia muuttuivat saman tien rikollisiksi. Miehet käskivät molempien vartijoiden asettua seisomaan kasvot seinää vasten. Seuraavaksi he löivät käsiraudat vartijoiden ranteisiin.

”Miksi haluatte pidättää minut?” Abathin työtoveri Randy Hestand kysyi säikähtäneenä.

”Emme pidätä sinua, tämä on ryöstö”, vastasi toinen valepoliisi.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Ryöstäjät veivät vartijat museon kellariin ja kiinnittivät heidät vielä yksillä käsiraudoilla vesiputkiin. Vangeille pantiin suukapula ja kieputettiin ilmastointiteippiä käsien, jalkojen ja kasvojen ympärille niin, että he pystyivät hengittämään vain sierainten kohdalla olleista pienistä aukoista.

Ennen kuin ryöstäjät jättivät museovartijat kellariin, he noukkivat näiden ajokortit lompakoista ja sanoivat tietävänsä nyt, missä nämä asuivat. ”Älkää kertoko mitään kenellekään. Jos kaikki menee hyvin, kuulette meistä vuoden kuluttua”, toinen ryöstäjistä lupasi vartijoille.

Vain 24 minuuttia sen jälkeen, kun varkaat olivat tunkeutuneet museoon, he juoksivat marmoriportaita ensimmäisen kerroksen Dutch Roomiin, ”hollantilaiseen huoneeseen”. Holvikattoinen näyttelysali oli museon vetonaula, ja siellä oli korvaamattomia teoksia Euroopan suurimpiin lukeutuvilta taideneroilta, kuten Rembrandtilta ja Vermeeriltä.

Varkaat nostivat seinältä yhden Rembrandtin varhaisimmista omakuvista ja yrittivät vääntää irti 376 vuotta vanhan teoksen kullatuista kehyksistä.

Teos ei kuitenkaan irronnut, joten miehet jättivät sen lattialle ja paneutuivat hollantilaisen mestarin muihin teoksiin. He leikkasivat julmasti kehyksistään teoksen Myrsky Galilean merellä, joka on vuodelta 1633 ja Rembrandtin ainoa merimaalaus, ja nappasivat mukaansa teoksen Nainen ja mies mustissaan sekä pikkuruisen, 4,5 x 5 sentin omakuvan.

Telineestä ikkunan luota he ottivat Konsertin, jonka oli maalannut Rembrandtin kuuluisa maanmies Vermeer 1600-luvulla. Heidän poistuessaan muutaman minuutin päästä salista mukaan lähti vielä hollantilaisen Govaert Flinckin maalaus ja lähes 3 000 vuotta vanha kiinalainen pronssipikari. Noin 25 senttiä korkea pikari oli Shang-dynastian ajalta, ja se oli museon vanhin aarre.

Hollantilaishuoneesta varkaat etenivät kahden näyttelysalin läpi Short Galleryyn, ”lyhyeen galleriaan”, joka sijaitsi samassa kerroksessa ja oli rakennuksen pienimpiä saleja. Sieltä he kahmivat museon perustajan, Isabella Stewart Gardnerin, muotokuvan alta viisi ranskalaistaiteilija Edgar Degas’n kallisarvoista luonnosta.

Ennen kuin miehet jatkoivat ryöstöretkeään museon halki, he yrittivät irrottaa Napoleonin armeijan silkkisen lipun seinästä mutta eivät saaneet väännettyä pieniä kiinnitysruuveja auki. Sen sijaan he tyytyivät lipun yhteydessä olleeseen noin 20 senttiä korkeaan, kullattuun pronssikotkaan, joka oli keisarillisen Ranskan tunnus.

Kalleuksia raahaten miehet suuntasivat takaisin pohjakerrokseen ja Blue Roomiin, ”siniseen huoneeseen”, missä he leikkasivat kehyksistä Manet’n maalauksen Chez Tortoni. Se oli viimeinen 13 esineestä, jotka vietiin Gardner-museosta tuona kohtalokkaana kevätyönä.

Kello 2.45, tasan 81 minuuttia sen jälkeen, kun varkaat olivat päässeet sisään rakennukseen, ovi kolahti kiinni heidän takanaan.

Miehet ajoivat pois mukanaan arviolta 500 miljoonan dollarin päätä huimaava saalis. Historian siihen asti suurin taidevarkaus oli onnistunut. Varkaiden kadotessa yöhön vartijat odottivat avuttomina kellarissa, että heidät irrotettaisiin käsiraudoista ja teipistä.

”Kuulette meistä vuoden kuluttua”, ryöstäjät olivat sanoneet vartijoille. Juuri nyt nämä toivoivat vain kuulevansa pelastajiensa äänet.

Anturit kertoivat varkaiden liikkeet

Museon aamuvuoroon kello 6.25 saapuneet kaksi työntekijää olivat kummissaan. Yleensä yövartijat avasivat heille oven, mutta tänä sunnuntaiaamuna, 18. maaliskuuta 1990, työtoverit olivat kadonneet kuin maan nieleminä. He eivät avanneet ovea, vaikka ovikelloa soitettiin, eivätkä vastanneet myöskään puhelimeen, joten päivävartijat ottivat huolissaan yhteyttä päällikköönsä Larry O’Brieniin, joka kiiruhti museolle. Hän avasi takaoven ja tajusi samassa, että jokin oli pahasti pielessä.

O’Brien ei löytänyt yövartijoitaan vaan hälytti poliisin, joka saapui museoon kello 8.15. Tutkittuaan rakennuksen läpikotaisin poliisit löysivät molemmat vartijat kellarista kädet selän taakse kahlittuina ja suu kapuloituna.

Nopeasti alkoi muodostua kuva yöllisestä iskusta. Varkaat olivat kytkeneet museon hälytysjärjestelmän ja videovalvonnan pois päältä ja ottaneet lähtiessään nauhat mukaan, mutta kaikkialla museossa oli antureita, jotka olivat rekisteröineet varkaiden liikkeet. Siten poliisit pystyivät seuraamaan ryöstöä minuutti minuutilta näyttelysalista toiseen.

Rikostutkijat totesivat hämmästyksekseen, että valepoliisit olivat pysytelleet pohjakerroksessa ja ensimmäisessä kerroksessa, vaikka toisessa kerroksessa olisi ollut museon kallein ja kuuluisin teos, italialaisen renessanssineron Tizianin maalaama Europan ryöstö. Valtava teos roikkui seinällä koskemattomana, samoin Rafaelin ja muiden italialaisten mestarien maalaukset, mikä lohdutti hieman korvaamattoman menetyksen keskellä.

Tyhjiä kehyksiä, monissa yhä kankaanriekaleita, roikkui seinillä kipeinä merkkeinä siitä, että varkaat olivat olleet pikemminkin vandaaleja kuin taiteentuntijoita. Piittaamatta teosten arvosta he olivat leikanneet kankaat irti ja ilmeisesti kiertäneet ne rullalle, jolloin vuosisatoja vanha maalaus voi halkeilla ja murentua.

Näin piittaamaton käytös sai poliisin epäilemään, että ryöstön takana olivat amatöörit. Etenkin ihmetystä herätti, että varkaat olivat tuhlanneet kalliita minuutteja ryöstääkseen melko arvottoman kotkan sen sijaan, että he olisivat haalineet paljon kalliimpia esineitä.

”Näyttää ilmeiseltä, ettei varkailla ollut käsitystä siitä, mitä heidän tulisi etsiä museosta, koska Gardner-museon suurin ylpeys ovat italialaiset maalaukset, etenkin Tizianin Europan ryöstö, jota monet pitävät hienoimpana italialaisen renessanssiajan maalauksena Yhdysvalloissa”, kirjoitettiin Time Magazinessa.

Osoittautui kuitenkin vaikeaksi ellei mahdottomaksi vastata kysymykseen, keitä moukkamaiset varkaat olivat olleet. Vartija Richard Abath ja hänen työtoverinsa pystyivät antamaan vain niukat tuntomerkit tekijöistä: toisella oli silmälasit ja molemmilla oli tummat, kiiltävät viikset, jotka mahdollisesti olivat tekoviikset.

Jahti laajeni Kanadaan ja Japaniin

Oletuksena oli, että taide-esineet todennäköisesti vietäisiin – tai olisi jo viety – Massachusettsista muualle, joten liittovaltion poliisi FBI otti tapauksen hoitaakseen. FBI tutkii juuri rikoksia, jotka levittäytyvät Yhdysvaltain eri osavaltioihin.

FBI:n etsivillä oli kuitenkin häkellyttävän vähän jälkiä seurattavaksi. Harvat silminnäkijät – juhlista palanneet nuoret tai alueen asukkaat – olivat nähneet miehet pysäköidyn auton etupenkillä museon edessä noin kello 00.30–1.15, mutta he olivat olleet liian kaukana voidakseen antaa tarkan kuvauksen varkaista.

Toisen arveltiin olleen 178 senttiä pitkä ja normaalivartaloinen, ja hänellä oli tummat lyhyet hiukset ja kulmikkaat silmälasit. Toinen taas kuvailtiin pidemmäksi ja tukevammaksi, noin 185 senttiä pitkäksi.

FBI:n tekniset tutkijat penkoivat koko museon läpikotaisin etsien todisteita mutta eivät löytäneet mitään – eivät sormen- tai kengänjälkiä, hiuksia, vaatekuituja eivätkä dna-jälkiä. Vartijoiden sitomiseen käytetty vahva ilmastointiteippi oli vakiotavaraa, jota voi ostaa lähes kaikkialla maailmassa, ja käsiraudat olivat mallia, jota kaupiteltiin suuria määriä niin turvallisuusliikkeissä kuin seksipuodeissakin.

Teosten rahallinen arvo oli yhteensä 500 miljoonaa dollaria, mutta todellisuudessa niitä oli mahdotonta myydä eteenpäin. Ensinnäkin ne olivat vaurioituneet kovassa kohtelussa, ja toiseksi ne olivat niin kuuluisia, että niitä oli vaikeaa tai mahdotonta kaupitella edes häikäilemättömille mustan pörssin taidekauppiaille.

Ihmeen toivossa Gardner-museo lupasi miljoonan dollarin palkkion ratkaisevista tiedoista, jotka johtaisivat kadonneiden aarteiden löytymiseen.

Suuren palkkion havittelijat soittivat FBI:n puhelimet kuumiksi. Tuhansia vinkkejä tulvi poliisille toiveikkailta ihmisiltä, jotka haistoivat helpon rahan. Selvänäkijät väittivät pystyvänsä osoittamaan paikan, minne teokset oli kätketty, ja eräs vankilassa istuva vanki kertoi ryöstösaaliin olevan taidekauppiaan hallussa Ranskassa.

Joku väitti tietävänsä, että ryöstön oli tilannut kreikkalainen liikemies, joka halusi lahjoittaa taideteokset yläluokkaiselle rakastetulleen. Vihje johti muiden lailla umpikujaan. Toinen vinkki vei FBI-agentin Kanadan Torontoon, missä mafiapomo oli sopinut agentin kanssa tapaamisesta. Gangsteri väitti tietävänsä, missä taideteokset olivat, ja tarjoutui näyttämään ryöstösaaliin, mutta mafiapomo ei koskaan ilmestynyt sovittuun tapaamiseen, vaan FBI-agentti joutui palaamaan tyhjin käsin.

Yksi vinkki puolestaan vei agentin New Yorkiin, missä kaksimetrinen afroamerikkalainen väitti voivansa paljastaa taideryöstäjät, mutta sittemmin kävi ilmi, että hän asetti paljastukselle ehtoja. Mies ei suostunut puhumaan, ellei agentti ensin ostaisi häneltä maalausta Samuel Morsesta, morseaakkosten keksijästä. Rikosetsivä kieltäytyi tarjouksesta ja totesi tehneensä hukkareissun.

Saatuaan ilmoituksen, että Myrsky Galilean merellä oli nähty järjestäytyneeseen rikollisuuteen yhdistetyn japanilaistaiteilijan kotona, FBI-agentti Daniel J. Falzon lensi vuonna 1992 Japaniin. Toden totta Rembrandtin teos komeilikin japanilaisen seinällä – ikävä vain kyseessä oli pelkkä huono jäljennös kuuluisasta taulusta, joten vinkistä ei ollut iloa.

Tutkimuksissa paljastui myöhemmin, että aiemmin tuomittu taidevaras Kaliforniasta saapui Bostoniin juuri ennen ryöstöä ja lensi kotiin pian sen jälkeen naiseksi naamioituneena. Kyseisen henkilön alibi oli kuitenkin kunnossa. Hän oli käynyt Bostonissa vain tapaamassa rakastajatartaan.

Vuonna 1994 museonjohtaja Anne Hawley sai kirjeen, jossa nimetön lähettäjä lupasi toimittaa varastetut taideteokset takaisin 2,6 miljoonan dollarin maksua vastaan. Mikäli Gardner-museo hyväksyi sopimuksen, sen tuli julkaista koodattu viesti The Boston Globe -lehden yrityssivuilla. Salainen koodi painettiin lehteen, mutta kirjeen kirjoittaja ei ilmoittanut enää itsestään.

Lahjontaskandaali ravisteli FBI:tä

Paikallisten gangstereiden, vangittujen taideryöstäjien, arveluttavien antikvariaattikauppiaiden ja tunnettujen keräilijöiden kuulusteluissa ei saavutettu läpimurtoa, joten Gardner-museo nosti FBI:n kehotuksesta palkkion viiteen miljoonaan dollariin. Saman vuoden kesällä Boston Heraldin toimittaja Tom Mashberg, joka oli kirjoittanut ryöstöstä alusta lähtien, sai merkittävän yhteydenoton.

Paikallinen taparikollinen ja entinen antikvariaattikauppias, 38-vuotias William Youngworth, joka oli ollut useasti telkien takana muun muassa aseellisesta ryöstöstä, otti yhteyttä toimittajaan ja tarjoutui toimimaan välittäjänä taidevarkaiden ja museon välillä sitä vastaan, että koko palkkio maksettaisiin hänelle. Youngworth kertoi tietävänsä, missä Myrsky Galilean merellä ja kymmenen muuta varastettua taulua olivat, ja että hän lähettäisi kuljettajan noutamaan Mashbergiä.

Elokuun 18. päivän vastaisena yönä 1997 kuljettaja vei reportterin, jonka silmät oli sidottu, hylättyyn varastorakennukseen noin tunnin päähän Bostonin ydinkeskustasta. Siellä hänet otti vastaan Youngworth, joka taskulamppu kädessään ohjasi hänet pimeän rakennuksen sokkeloisia käytäviä pitkin lukittuun, romua pursuilevaan huoneeseen.

Laatikosta Youngworth noukki esiin ison pahvirullan ja veti varovasti esiin siihen käärityn kankaan. Lampun kajossa Mashberg näki repaleiset reunat sekä Rembrandtin tunnistettavan signeerauksen.

”Näimme kadonneen taulun”, Boston Heraldin otsikko julisti muutaman päivän kuluttua.

Toimittaja oli pyytänyt Youngworthilta todisteita teoksen aitoudesta, ja lokakuussa 1997 Mashbergin postilaatikkoon tipahti kirjekuori, jossa oli mikroskooppisen pieniä näytteitä Rembrandtin taulusta. Hän lähetti hituset laboratorioon, missä mikroskooppitutkimukset paljastivat, että maalaus oli noin 350 vuotta vanha ja peräisin juuri samalta Hollannin alueelta, jossa Remrandt loi teoksensa.

Gardner-museosta kuitenkin kiistettiin, että maali olisi peräisin Myrskystä Galilean merellä. Varastetun taulun alla olleelta lattialta löydetyt jäännökset eivät museon konservaattorien mukaan olleet lainkaan samanlaisia kuin Mashbergille lähetetyt. Niin hiipui toivo, että Youngworth voisi tuoda menetetyt teokset takaisin päivänvaloon.

Takaisku ei kuitenkaan tarkoittanut, että FBI olisi luopunut yrityksestä. Poliisi epäili Youngworthin olevan todellisuudessa James ”Whitey” Bulgerin, Bostonin kuuluisimman ja pelätyimmän gangsteripomon, juoksupoika. Bulgerilla oli useita murhia, kiristystä, huumekauppaa, laitonta asekauppaa, ryöstöjä ja rahanpesua omallatunnollaan.

Irlantilais-amerikkalainen Bulger hallitsi yksinvaltiaan kuninkaan tavoin Bostonin rikollista alamaailmaa ja hän oli FBI:n mukaan voinut järjestää tai tilata taideryöstön. Vähintään hän oli poliisin arvion mukaan kahminut itselleen reilun osan saaliista, kuten hänellä oli tapana, kun joku muu oli tunkeutunut hänen alueelleen.

Bulgerin roolia ryöstössä ei kuitenkaan saatu koskaan paljastettua. Vuonna 1998 suuri skandaali ravisutti Bostonia, kun kävi ilmi, että Bulger oli vuodesta 1975 ollut paikallisen FBI-osaston useiden agenttien ilmiantaja ja lisäksi lahjonut heitä isolla rahalla ja lentolipuilla.

Kiitokseksi lahjuksista agentit olivat suojelleet gangsteria, jotta hän oli voinut hoidella hämäriä liiketoimiaan rauhassa.

Vastapalveluksia tehtiin puolin ja toisin, kuten kävi ilmi lahjontaskandaalin paljastuttua. Yksi Bulgerin palkkalistoilla olleista agenteista, John Connolly, vihjasi gangsteripomolle pidätyksen olevan juuri tulossa. Samassa hetkessä rikolliskuningas häipyi kaupungista ja katosi kuin tuhka tuuleen.

Uusi taidevaras joutui epäillyksi

Gardner-museon ryöstön jälkeisinä vuosina FBI haki vanhan tutun taideryöstäjän monta kertaa kuulusteltavaksi. Mies nimeltään Brian Michael McDevitt asui Bostonissa ja oli aiemmin yrittänyt vastaavanlaista ryöstöä. Hän oli Bulgerin lailla poliisin pääepäiltyjen joukossa. Joulukuussa 1980 McDevitt oli suunnitellut ryöstävänsä kallisarvoisia teoksia New Yorkin Glens Fallsissa sijaitsevasta The Hyde Collection -taidemuseosta.

McDevitt kaappasi rikostoverinsa kanssa Federal Expressin kuljetusauton ja tainnutti kuljettajan eetterillä. Federal Expressin univormuissa miehet
suuntasivat kohti Hyde-museota mutta juuttuivat avuttomina liikenneruuhkaan, ja museo ehdittiin sulkea. Poliisi jäljitti varastetun kuljetusauton ja sieppasi kaksikon, joka vietiin poliisiasemalle.

Auton takaosasta poliisit löysivät Hyde-museon yksityiskohtaisen kartan, 14 paria käsirautoja, rullakaupalla ilmastointiteippiä sekä erilaisia veitsiä, joilla ilmeisesti oli aiottu leikata tauluja kehyksistään. McDevitt ja hänen toverinsa tuomittiin päällekarkauksesta ja törkeän ryöstön yrityksestä ja passitettiin vajaaksi vuodeksi vankilaan.

Ryöstäjien toimintatavoissa Bostonissa ja New Yorkissa oli ilmeisiä yhtäläisyyksiä, joiden takia poliisit olivat McDevittin jäljillä. Kuulusteluissa hän kuitenkin kielsi tietävänsä mitään Gardnerin ryöstöstä. McDevitt sopi toisesta ryöstäjästä annettuihin tuntomerkkeihin: hän oli pitkä ja tukeva, ja hän olisi voinut kätkeä lyhyet, punaiset hiuksensa mustan pystytukkaisen peruukin alle.

Lisäksi rikostutkinnassa kävi ilmi, että McDevitt oli erittäin kiinnostunut lipuista. Opiskellessaan Massachusettsin yliopistossa Bostonissa McDevitt oli kerännyt rahaa hankkiakseen yli sadan maan liput, jotka sitten ripustettiin yliopiston ympärille.

FBI:n mielestä McDevitt olisi hyvin voinut langeta kiusaukseen ja varastaa Napoleonin lipun tangon päässä komeilleen kotkan. Ilman todisteita poliisin oli kuitenkin päästettävä McDevitt vapaalle jalalle. Hän kuoli 43-vuotiaana vuonna 2004, ja taas oltiin tyhjän päällä.

Museo tuplasi palkkion

Etsivät ovat turhaan yrittäneet selvittää maailmanhistorian suurinta taideryöstöä kolmisenkymmentä vuotta. He ovat seuranneet tuhansia jälkiä, jotka kaikki ovat johtaneet umpikujaan. Gardner-museo luottaa nyt siihen, että jättimäisellä palkkiolla voitaisiin houkutella uusia tietoja esiin.

Toukokuussa 2017 museo päätti kaksinkertaistaa palkkion viidestä miljoonasta kymmeneen miljoonaan dollariin. Samalla se painottaa, etteivät syylliset ole vaarassa joutua oikeuteen, koska rikos on vanhentunut aikaa sitten, jo vuonna 1995. Silti ratkaiseva läpimurto puuttuu yhä.

Museoon virtaa yhä kävijöitä kuten jo sadan vuoden ajan. Kaikki näyttää idylliseltä. Aurinkoisina päivinä valonsäteet työntyvät palatsin pihapuutarhaan ja tanssivat vaaleanpunaisilla marmoriseinillä. Puutarhassa kukoistavat orkideat, ja koululaiset kumartuvat keskittyneinä piirustuslehtiöidensä ylle suihkulähteen solistessa vienosti vieressä.

Testamentissaan museon perustaja Isabella Stewart Gardner korosti, että joka ikinen esine – jokainen roomalainen patsas, kiinalainen hahmo ja hollantilainen mestariteos – on jätettävä ikuisiksi ajoiksi sille paikalle, johon hän itse aikoinaan on sen sijoittanut. Ensimmäisen kerroksen ”Dutch Roomiin” on ripustettu Rembrandtin omakuva pohjoisen puoleiselle seinälle.

Hollantilainen taidemaalari tuijottaa arvoituksellisesti seinää, jossa hänen teoksensa Myrsky Galilean merellä riippui 18. maaliskuuta 1990 asti. Nyt hänen katseensa kohtaa tyhjän kultaisen kehyksen. Sellaisena näky saa pysyäkin, kunnes rikos joskus selvitetään.