Taidehuijauksia miljardeilla: Aleksanteri Väärä

Yksi Stendaliin saapuneista museovieraista oli arkeologian professori Stefan Lehmann Hallen yliopistosta. Hän tuli museoon suurin odotuksin.

”Aleksanteri Suuren pronssipatsaita ei ollut löydetty aiemmin. Siksi kyseessä oli sensaatio, ja olin ensi alkuun mykistynyt. Sitten, kun tarkastelin patsasta lähemmin, epäilyni heräsivät”, Lehmann muistelee vuotta 2000.

Aluksi Lehmann ei tehnyt mitään mielessään kaihertavista epäilyistä huolimatta, mutta jonkin ajan kuluttua häntä alkoi ärsyttää se, että väärennökselle suitsutettiin sellaista ihailua.

Lehmann keskusteli asiasta kollegojensa kanssa, jotka uskoivat hänen olevan oikeassa mutta eivät halunneet kuitenkaan sekaantua asiaan.

Lehmann päätti ilmoittaa epäilyksistään yksin. Seurasi kiivas mielipiteiden vaihto museon johdon kanssa etenkin, kun hän totesi museon toimillaan ottavan osaa väärennöksen ”valkopesuun”.

Syytöksestä suivaantunut museon näyttelykuraattori syytti Lehmannia lopulta kunnian­loukkauksesta, ja seurauksena oli vuosia kestänyt oikeusjuttu.

”Oikeudessa ei kuitenkaan koskaan käsitelty patsaan aitoutta – vain mahdollista kunnianlouk­kausta”, painottaa Lehmann HISTORIA-lehdelle.

Vuonna 2012 Lehmann oli niin väsynyt taisteluun, että hän veti syytöksensä takaisin. Ydinkysymys eli patsaan aitous on yhä auki. Museo pitää yhä kiinni kannastaan, että patsas on aito.

”Me pidämme sitä antiikin teoksena, emmekä olisi muuten laittaneet sitä esille. Ja meillä on asiasta tieteellistä dokumentaatiota hyvämaineiselta instituutilta Oxfordista”, selittää museon nykyinen johtaja Ste­­pha­nie-Gerrit Bruer.

Väärentäjä on myynyt 50 päätä

Ikävä kyllä Aleksanterin patsasta ei voida enää tutkia. Näyttelyn jälkeen se on kadonnut jäljettömiin.

Stefan Lehmannille epäilyttävä patsas oli lähtölaukaus vuosia kestäneelle työlle pronssiväärennösten ja niiden tehtailijan paljastamiseksi.

Väärentäjän henkilöllisyyttä ei tunneta, mutta asiantuntijapiireissä häntä kutsutaan ”Espanjalaiseksi mestariksi”.

Kaikki viittaa siihen, että tuntematon huijari on ollut hyvin ahkera ja erikoistunut nimenomaan pronssisiin päihin tai rintakuviin, jotka vaikuttavat olevan peräisin antiikin ajalta.

Vuonna 2000 tehdyn laskelman mukaan maailman museoissa ja yksityiskokoelmissa oli noin 200 pronssipäätä.

Nyt eli vain 20 vuotta myöhemmin, määrä on noussut 250 kappaleeseen, eikä mitkään arkeologiset löydöt selitä näin isoa nousua.

Lehmann uskoo, että kaikki viime aikoina nähdyt antiikin pronssiveistokset ovat Espanjalaisen mestarin käsialaa. Hän on viime vuosina havainnut, että arvostetut huutokauppakamarit ovat myyneet yhä enemmän epäilyttäviä patsaita.

Yksi ostajista on sveitsiläinen keräilijä ja taidekauppias Hans Humbel, joka hankki itselleen harvinaisen Augustuksen pään 300 000 eurolla.

Roomalaista keisaria esittävä patsas on äärimmäisen hyväkuntoinen, vaikka sen on täytynyt olla maahan haudattuna Rooman tuhosta asti. Erikoisinta patsaassa on silti sen ilmeikkyys: se näyttää hyvin happamalta.

”Keisari on kiukkuisella tuulella”, Lehmann myöntelee. ”Se on selvästi mahtavan keisarin ilme – Augustus uhkuu tahdonvoimaa.”

Kauppojen syntymisen jälkeen Humbel alkoi epäillä patsaan aitoutta. Hän lähettikin vuonna 2014 pään tutkittavaksi Lehmannille, vaikka tiesi hyvin, että jos se osoittautuisi väärennökseksi, hän menettäisi ison summan rahaa.

Lehmann teetti päälle muun muassa röntgentutkimuksen, ja sen metalli analysoitiin arvostetussa Fraunhofer-instituutissa. Tulos oli selvä: vaikka patsaassa oli käytetty antiikin aikaista pronssia, se oli valettu nykyaikana!

Hapan keisari ja hieno kampaus

Lehmannin ei oikeastaan olisi tarvinnut odottaa analyysien tuloksia, sillä hän oli vuosien varrella oppinut tunnistamaan Espanjalaisen mestarin tavaramerkit: kaikki patsaat on tehty muuten antiikin esikuvien mukaan mutta niiden hiukset ovat liian hyvin tehdyt ja niiden ilme liian elävä.

Nämä piirteet ovat yhteisiä kaikille Lehmannin löytämille patsaille.

Lehmann arvelee, että väärentäjän paljastavat piirteet johtuvat turhamaisuudesta ja ostajien toiveista:

”Espanjalainen mestari haluaa näyttää, miten taitava hän on. Lisäksi hän ajattelee myös asiakkaitaan. He ovat miljardöörejä, erittäin vaateliaita, ja he odottavat saavansa jotain, mitä kellään muulla ei ole hallussaan.”

Väärennösjahdissaan Lehmann on törmännyt myös sensaatiomaiseen mustaa naista esittävään pronssipäähän. Antiikin ajalta ei tunneta yhtään afrikkalaista naista esittävää pronssiveistosta:

”Edestä ja sivulta katsottuna pää on kaunista työtä, mutta kokonaisuus ontuu. Patsaan tekijä ei ole tiennyt, mitä tehdä, koska hänellä ei ole ollut antiikin esi­kuvia. Hänen on ollut pakko käyttää luovuuttaan, ja se paljastaa hänet. Pää on sittemmin hävinnyt.”

Kaula kertoo oman tarinansa

Espanjalaisen mestarin töille tunnusomaista on myös pronssipäiden rikko­nainen kaula.

Repeytyneeltä näyttävä reuna antaa ymmärtää, että pää on jossain vaiheessa leikattu irti koko ihmistä esittävästä patsaasta, jotta se on saatu pelastettua sulattamiselta.

Tällaisesta on aitojakin esimerkkejä, mutta väärentäjä käyttää sitä hyväkseen. ”Rikkonaisen reunan on määrä kertoa, että pää on osa isompaa patsasta. Tällöin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, miksi jäljelle on jäänyt vain pää. Miksi pronssipatsaista ei löydetä muita osia?” Lehmann kysyy.

Vastaus on yksinkertainen. Väärentäjä voi siten välttää kiusalliset kysymykset puuttuvista saumoista: Antiikin aikana pronssipatsaat valettiin nimittäin osina.

Pää, kädet, jalat ja torso yhdistettiin lopuksi, mutta tarkkaa liitostapaa ei ole vielä saatu selville. Moderni hitsaussauma herättäisi epäluulot, ja siksi väärentäjä toimii niin kuin pää olisi irrotettu liitoksen yläpuolelta.

Stendalin Aleksanterin rintakuvassa Espanjalainen mestari oli kuitenkin kehittänyt toisen ratkaisun ongelman kiertämiseksi: näyttelyjulkaisussa kerrotaan, että rintakuvan pää ja torson yläosa löydettiin erikseen (löytöpaikkaa ei julkaisussa ilmoiteta).

Myöhemmin osat kerrotaan liitetyn yhteen lyijyjuotoksella veistosta konservoitaessa.

Antiikin romumetallia

Augustuksen pään tutkimuksissa kävi ilmi, että Espanjalainen mestari käytti antiikin aikana valmistettua pronssia.

Stefan Lehmann uskoo, että kyse on vanhasta metalliromusta: ”Välimeren seudulla arkeo­logisissa kaivauksissa löydetään aina metalli­romua. Sillä ei ole tutkimuksellista arvoa, ja sitä päätyy museoiden varastoihin. Ehkä sitä myös myydään. Metalli voi myös olla peräisin Balkanin laittomista kaivauksista.”

Antiikin ajan pronssia ei kuitenkaan ole tarjolla mielin määrin, ja väärentäjän on pakko säästellä sitä.

Stendalin mu­seon julkaisun kuvien mukaan Aleksanterin kuvan metalli on monesta kohtaa niin ohutta, että siihen on tullut reikiä.

Kun väärentäjä on saanut valun onnistumaan, hänen on vielä tehtävä yksi asia, ennen kuin patsas on valmis myyntiin: siitä on tehtävä vanhan näköinen.

Yleensä pronssin pintaan muodostuu vuosisatojen kuluessa pronssihometta.

Vihreäksi patinoitunutkin antiikin pronssi näyttää kuitenkin upouudelta, kun se valetaan uudestaan. Patina voidaan saada aikaan kemikaaleilla, kuten rikki­hapolla ja kloorilla.

Kemikaalien käyttö voi olla merkki siitä, että Espanjalainen mestarikaan ei toimi yksin vaan hän on saanut apua metallialan ammattilaisilta, pronssinvalajilta ja arkeologeilta ja että hänellä on käytössään myyjäverkosto, jolla on hyvät kontaktit ostajiin.

Turistit himoitsivat roomalaista taidetta

Lehmann epäilee vahvasti sitä, että väärentäjä asuisi oikeasti Espanjassa. Kutsumanimelle ei ole perusteita:

”Olen melko varma siitä, että hänen verstaansa ei sijaitse Espanjassa. En panisi painoa sille, että hänen väitetään olevan espanjalainen. Kuulin Espanjalaisesta mestarista ensi kertaa sveitsiläiseltä taidekauppiaalta. Kun kysyin ’mestarin’ oikeaa nimeä, mies sanoi, että hän oli – pahus soikoon – unohtanut sen.”

Todennäköisempää on, että ”mestarin” verstas sijaitsee Italiassa, missä on pronssinvaluosaamista ja taidehuijarit ovat harjoittaneet tointaan vuosisatoja.

Italialaiset alkoivat myydä antiikin taiteelta näyttäviä väärennöksiä jo 1700-luvulla, kun hallitsijoiden jälkikasvu ja muut raharikkaat matkustelivat pitkin poikin Eurooppaa.

”Le grand tour” (”Suuri matka”) oli osa koulutusta, ja se edellytti käyntiä muun muassa sivilisaation kehdossa Italiassa, missä matkamuistomyyjät tyrkyttivät tulijoille ruukkuja ja patsaita väittäen niiden olevan aitoja muistoja Rooman valtakunnan ajoilta.

Saksalainen arkeologi Adolf Furtwängler kiinnitti 1800-luvun lopulla huomiota vilkkaaseen väärennöskauppaan:

”Asiakkaat janoavat uusia, poikkeuksellisia mestariteoksia. (– –) Olisi ihme, jos kysyntään ei pyrittäisi vastaamaan.”

Kaikkien vanhojen väärennösten aitoutta ei ole koskaan kyseenalaistettu, ja niitä on yhä yksityiskokoelmissa ja kuuluisissakin museoissa.

Yksi mahdollinen esimerkki on pieni Artemista ja peuraa esittävä patsas, joka tuli vuonna 2007 myyntiin New Yorkissa.

Museot pahentavat tilannetta

Sotheby’s-huutokauppakamarissa huudot nousivat yhä korkeammalle. Pitkään näytti siltä, että qatarilainen šeikki saisi ”kauneimman antiikista säilyneen teoksen”, kuten Sotheby’s kuvaili ”Artemista ja peuraa”.

Tuntemattomaksi jäänyt ostaja tarjosi kuitenkin enemmän kuin šeikki, ja vasaran kopsahtaessa myynnin merkiksi teoksen hinnaksi tuli lopulta 25,5 miljoonaa dollaria.

Stefan Lehmann on melko varma siitä, että ”Artemis ja peura” on 1800-luvun väärennös (ei siis Espanjalaisen mestarin työ). Ja muut asiantuntijat ovat hänen kanssaan yhtä mieltä.

Silti 124 senttimetrin korkuinen teos on esillä antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen näyttelyn pääsalissa Metropolitan Museum of Artissa eli Metissa New Yorkissa.

”Teoksen vaiheita voidaan seurata vain vuoteen 1920, eikä se ole osa museon pysyviä kokoelmia vaan lainassa omistajalta. Tämä on temppu: otetaan yksityisen omistama teos, joka ei ole aivan kosher, ja lainataan se museolle. Muutaman vuoden päästä omistaja voi sanoa, että ’teos oli useita vuosia esillä Metissä ilman, että kukaan epäili sen aitoutta’. Näin museosta tulee tae provenienssista [alkuperästä ja omistushistoriasta]”, Lehmann varoittaa.

Lehmann voi vain arvailla, mitä museo saa hyvän maineensa käyttämisestä ”valkopesuun”:

”Se ei ole minun alaani. Mutta tutkikaa itse, ketkä tukevat yhdysvaltalaisia museoita taloudellisesti ja millainen niiden yhtiörakenne on, niin havaitsette, että ne ovat riippuvaisia merkittävistä yksityisistä keräilijöistä. Euroopan valtiollisissa museoissa tätä ei voisi tapahtua.”

Osa uusista museoista ajautuu vaikeuksiin, kun niiden pitää lyhyessä ajassa luoda kiinnostava kokoelma.

Niillä ei ole riittävästi rahaa hankintoihin, ja ne saattavat ehkä ostaa teoksia kritiikittömästi, minkä brittiläinen miljardööri ja filantrooppi Christian Levett sai kokea.

Levett, joka on intohimoinen keräilijä, avasi vuonna 2011 museon Mou­ginsiin, pieneen kylään Cannesin lähellä, missä Pablo Picasso vietti viimeiset vuotensa.

Levettin klassisen taiteen museossa on runsaasti antiikin taideteoksia, mutta sitä on arvosteltu. Osa esineistä on ollut peräisin laittomista kaivauksista Espanjasta, ja ne on jouduttu palauttamaan Espanjan valtiolle.

Museossa on Lehmannin mukaan esillä kolme epäilyttävää pronssipäätä, jotka ovat luultavasti Espanjalaisen mestarin tekemiä.

Vaarana on, että väärennetyt teokset saavat museolta aitoustodistuksen ja ne alkavat vaikuttaa antiikin taiteen tutkimukseen, vaikka niissä on sille oikeasti epätyypillisiä piirteitä.

Lehmann ei toisaalta ole kovin huolissaan tulevaisuuden tutkimuksen laadusta:

”Kun teokset ostaneet museonjohtajat siirtyvät eläkkeelle, tilalle tulee uusi ja aiempaa skeptisempi sukupolvi arkeologeja ja taidehistorioitsijoita, jotka jossain vaiheessa siirtävät teokset varastoon. Näin onneksi käy usein moderneille väärennöksille, mutta museon rahathan siinä toisaalta menevät hukkaan.”

”Isoisän perintökalleus”

Todelliset antiikin taidehuijausten uhrit ovat rikkaita keräilijöitä. He maksavat väärennöksistä omaisuuksia eivätkä kyseenalaista teosten alkuperää.

”Joitakin vuotta sitten isoissa huutokauppakamareissa usein kerrottiin, että myytävä esine oli peräisin ’herrasmiehen vanhasta kokoelmasta’. Se voi olla totta, mutta sitä on vaikea todistaa”, Stefan Lehmann toteaa.

Espanjalaisen mestarin pronssipäät herättävät toistuvasti epäilyjä, koska niiden tausta on niin hämärä. Päiden vaiheita voidaan seu­rata vain muutaman kymmenen vuoden taakse.

Aleksanteri Suuren rintapatsaan Winckelmann-museolle toimitti brittiläinen taidekauppias Ro­bin Symes. Hän oli ilmeisesti toivonut saavansa rintakuvan myydyksi 10 miljoonalla dollarilla näyttelyn sulkeutumisen jälkeen.

Hän liittyy myös muihin kauppoihin, jotka ovat Lehmannin listalla. Symes omisti vuosikymmeniä Lontoossa gallerian, ja häntä pidettiin yhtenä kaupungin arvostetuimmista taidekauppiaista.

Rahaa riitti niin, että Symesilla oli varaa Rolls Royceen ja kuljettajaan. Kun Symesin liikekumppani kuoli onnettomuudessa vuonna 1999, vainajan perhe koki, että osa perinnöstä eli puolet gallerian osakkeista oli pimitetty heiltä.

Kiistaa seuranneessa oikeudenkäynnissä Symes salasi osan gallerian omaisuudesta ja väärensi todisteita, ja hänet tuomittiin seitsemäksi kuukaudeksi vankeuteen oikeuden halventamisesta.

Galleria ajautui konkurssiin, ja Symesille kävi kehnosti. Selvisi, että Symesillä oli miljoonien verovelat, ja vuonna 2016 viranomaiset löysivät 33 salaista varastoa muun muassa Genevestä.

Symes oli piilottanut sinne aitoja maalauksia, muun muassa Pompejista varastettua taidetta ja erilaisia väärennöksiä. Töiden arvo oli varovasti arvioituna 175 miljoonaa euroa. Symesin nykyistä olinpaikkaa ei tiedetä.

Lehmannin tuorein epäily

”Mestarin” ensimmäiset pronssiveistokset ilmestyivät huutokauppakamareihin 1980-luvun alussa. Stefan Lehmann uskoo, että väärentäjä aloitti 1970-luvun lopulla ja jatkoi noin vuoteen 2000:

”Sen jälkeen markkinat oli kyllästetty – tai ’mestarista’ oli tullut liian vanha.”

Aika näyttää, onko ”mestari” tehnyt enemmän kuin Lehmannin listalla olevat 50 päätä. Lehmann kehottaa tutkimaan päät perusteellisesti.

Kaikki eivät ole kuitenkaan yhtä innokkaita saamaan totuutta töistä selvile. Aina kun väärennös paljastuu, omistaja menettää itselleen tärkeän teoksen lisäksi omaisuuden.

”Kokeilkaa kertoa museon johtajalle, että yksi hänen merkittävimmistä teoksistaan saattaa olla väärennetty. Olen kokeillut sitä ja voin kertoa, että en ole saanut osakseni kovinkaan paljon sympatiaa”, Lehmann sanoo.

Viimeksi Lehmann kiinnostui Tukholman Välimerimuseon teoksesta. Museon Aleksanteri Suuren pronssipää saa hänen mukaansa varoitusvalot vilkkumaan, koska sillä on upeat hiukset, rosoinen kaulan reuna ja hämärä alkuperä.

HISTORIA-lehti tiedusteli asiasta Ruotsin valtion museoiden maailman kulttuurien osaston johtajalta Annika Peurellilta. Hän vastasi seuraavasti: ”Emme ole tutkineet, onko professori Lehmannin epäilyissä perää, mutta
perehdymme niihin syksyllä. Pää ei ole sillä aikaa esillä museossa.”

”Vaikka pikkujuttuja ei otettaisi lukuun, olen varmasti tehnyt tuhansia töitä”, toteaa 60-vuotias Shaun Greenhalgh, joka vuonna 2007 tuomittiin neljäksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen.

Tuomio päätti kolme vuosikymmentä kestäneen taideväärennösuran. ”En milloinkaan päättänyt ryhtyä väärentäjäksi. Se oli enemmän sattumaa. Taide oli ainoa, mistä olin kiinnostunut, ja rahat antoivat minulle mahdollisuuden matkustaa museoihin eri puolille maailmaa”, kertoo Greenhalgh HISTORIA-lehdelle.

Jo poikana Greenhalgh oli kiinnostunut taiteilijoiden menetelmistä. 12-vuotiaana hän sai polttouunin, jolla hän teki kopioita viktoriaanisten ruukkujen kansista.

Hän myi niitä kotikaupunkinsa Boltonin kirpputoreilla. ”Ne olivat ensimmäisiä väärennöksiäni, eikä kukaan epäillyt mitään.”

Kansien jälkeen hän alkoi tuottaa piirroksia ja maalauksia kuuluisien taiteilijoiden tyyliin. 18-vuotiaana hän esimerkiksi maalasi kuvan osuuskaupan työkaveristaan Sallysta Leonardo da Vincin tyyliin.

”Työskentelin varastossa, ja hän oli kassalla. Kävimme pari kertaa ulkona... Myöhemmin myin kuvan pilkkahintaan.”

Boltonin ja Manchesterin taidekauppiaat ostelivat mielellään Greenhalghin töitä. ”Kokeilin myös tehdä omaa taidetta mutta en elänyt sillä, joten tein sitten tauluja tyypeille, jotka käärivät mukavat rahat myymällä töitäni aitona tavarana.”

Greenhalgh oli pitkään tyytyväinen järjestelyyn, koska hän ei tehnyt silloin mitään laitonta, vaan petoksen tekivät taide­kauppiaat, jotka väärensivät signeeraukset.

Manchesterilaisten taidekauppiaiden välityksellä Greenhalgh pääsi kosketuksiin Lontoon ja New Yorkin taidegallerioiden kanssa. Myös ne halusivat myydä hänen ”teoksiaan”.

Vasta 1990-luvulla hän ”jätti välistä kalliit välikädet” ja hankki enemmän rahaa. Greenhalgh oli tutustunut asiantuntijoihin ja museo­väkeen, jotka olivat antaneet hänen lukea sisäisiä raporttejaan.

Niistä hänelle selvisi, mihin asioihin taideteosten aitoutta selvitettäessä kiinnitettiin huomiota. Tämä rohkaisi häntä tekemään rintakuvan Egyptin 1300-luvun eaa. tyyliin. Greenhalgh osti alabasteria ja tarttui talttaan.

Kaikki päättyi vuonna 2006, kun poliisi iski hänen kotiinsa. Hän oli yrittänyt tarjota British Museumille väärentämäänsä assyrialaista kivitaulua, mutta taulu oli jäänyt asiantuntijoiden haaviin kaiverrusvirheen vuoksi.

Greenhalgh uskoo museon saaneen vinkin yhdeltä hänen entiseltä ostajaltaan, joka halusi hänet pois pelistä. Vankeusajan jälkeen Greenhalgh on viettänyt hiljaiseloa Boltonissa.

Valtaosaa Greenhalghin väärennöksistä ei ole saatu selville: kun hän vieraili Milanossa vuonna 2015, museon seinällä riippui tutun näköinen ”Leonardo da Vincin” työ osuuskaupan Sallysta! ”Taitavat konservaattorit olivat selvästi antaneet sille perusteellisen käsittelyn.” Greenhalgh sanoo, että huono omatunto on vaivannut häntä usein.

”Taidekauppiaat ovat kyllä vielä pahempia”, hän toteaa. Siksi hänellä on neuvo kaikille taiteen hankkimista harkitseville: ”Osta sellaista, mistä pidät, älä sellaista, mikä on kallista.”