Kun taiteilija Louis Béroud tiistaina 22. elokuuta 1911 aamuyhdeksältä saapui Louvren taidemuseon Salon Carré -saliin, hän harmistui pahan kerran.
Béroud oli tullut piirtämään luonnosta Leonardo da Vincin Mona Lisasta, mutta siinä kohdassa seinää, missä arvoituksellisesti hymyilevää naista esittävä taulu yleensä roikkui, oli vain tyhjää tilaa ja neljä rautakoukkua.
Béroud sadatteli huonoa onneaan. Hän kävi usein Louvressa ja tiesi hyvin, että maalauksia toisinaan hävisi totutuilta paikoiltaan, sillä museon valokuvaajat saivat vapaasti viedä teoksia ateljeeseensa ottaakseen niistä valokuvia näyttelyluetteloa varten.
Beróud arveli, että Mona Lisa oli myös viety kuvattavaksi. ”Jos kaunis nainen ei ole rakastajansa luona, hän on silloin yleensä valokuvaajansa luona”, Beróud lohkaisi leikkisästi iäkkäälle museonvartijalle, joka tallusteli salissa.
Salon Carré -sali oli omistettu renessanssin mestareille, ja sen seinillä roikkui niin useita Leonardo da Vincin mestariteoksia kuin Rafaelin ja Tintoretton helmiäkin.
Useimmat teoksista olivat niin suuria, että pelkällä koolla mitattuna vain 77 x 53 sentin kokoinen Mona Lisa kalpeni niiden rinnalla.
Kun Mona Lisaa ei vielä kello yhteentoista mennessä ollut palautettu, taiteilija Béroudin kärsivällisyys alkoi loppua.
”Kauanko se kuvaaminen oikein kestää? Tuhlaan täällä vain aikaani. Voisitteko olla ystävällinen ja käydä kysymässä valokuvaajilta, milloin he aikovat tuoda maalauksen takaisin?” hän sanoi vartijalle.
Arvokas maalaus oli kadonnut
Totuus tapahtuneesta valkeni ensimmäisenä museonvartijalle, kun valokuvaajat kertoivat, etteivät he olleet ottaneet Mona Lisaa eikä heillä ollut aavistustakaan, missä maalaus oli.
He kehottivat vartijaa etsimään muualta.
Vartija kiirehti juoksujalkaa museon salista toiseen, ja kun hän oli etsinyt arvokasta taulua viitisentoista minuuttia, kauhea aavistus alkoi hiipiä hänen mieleensä.
Hän yritti karistaa ajatuksen, mutta ei onnistunut, ja lopulta hän ryntäsi hengästyneenä museonjohtajan toimistoon ja huohotti: ”Mona Lisa on kadonnut.”
Muutaman minuutin kuluttua Louvressa vallitsi täysi kaaos, ja pian tieto tapahtuneesta oli kiirinyt kaikkialle Pariisiin, Ranskaan ja ennen pitkää koko maailmaan.
Ranska sulki rajansa
Louvreen saapui joukottain poliiseja, ja se suljettiin kello 13, jolloin myös Ranskan rajat suljettiin.
Kukaan museossa ollut ei saanut poistua paikalta, ja poliisipäällikkö piti kriisikokousta museon johdon kanssa poliisien tutkiessa museon salit jokaista nurkkaa myöten.
Museon johto kertoi poliisille, että Louvre oli aina maanantaisin kiinni ja että Mona Lisa oli nähty varmuudella viimeksi sunnuntai-iltana 20. elokuuta.
Kun poliisipäällikkö tajusi, että maalaus oli ollut kadoksissa mahdollisesti jo yli vuorokauden, hän arvasi, että etsinnästä ei tulisi helppoa.
Varas oli saattanut ehtiä maalauksen kanssa jo vaikka kuinka kauas. Poliisipäällikkö toivoi mielessään, että kyseessä olisi vain väärinkäsitys.
Pian yksi poliiseista teki Louvren pimeästä rappukäytävästä löydön, joka vahvisti epäilykset siitä, että teos oli todellakin varastettu.
Portailla lojuivat taulua suojannut lasilevy ja sen vanhat puukehykset.
Varkaus kohahdutti koko maailmaa
Tuskin kehykset olivat löytyneet, kun uutinen kadonneesta mestariteoksesta levisi kulovalkean tavoin Pariisin bulevardeille.
”Mona Lisa on kadonnut! Mona Lisa on kadonnut!” huusivat lehdenmyyjät kilpaa, ja sanomalehdet kävivät kaupaksi.
Niin kaikkialta Ranskasta kuin ulkomailtakin saapui sensaationnälkäisiä toimittajia Louvreen, ja lennättimet nakuttivat uutista kaikkialle maailmaan.
Lehtien etusivuilla Mona Lisa hymyili arvoituksellisesti kaikille lukijoille.
The New York Times julisti suurin otsikoin, miten ennennäkemätön varkaus oli saanut koko maailman tolaltaan, ja eräs ranskalaislehti päivitteli:
”Mitä seuraavaksi? Eiffel-torniko?” Yhdysvaltalainen The Washington Post sentään tyytyi vain toteamaan, että koko taidemaailma oli järkyttynyt ryöstön johdosta.
Leonardo da Vincin Mona Lisa ei ollut vielä tuolloin niin kuuluisa suuren yleisön keskuudessa kuin se on nykyään, mutta taiteen asiantuntijapiireissä sitä oli jo pitkään pidetty yhtenä renessanssin ajan taiteen upeimmista aikaansaannoksista.
Sen arvoksi oli varovasti arvioitu noin 25 miljoona frangia, mikä vastaa nykyrahassa 90 miljoonaa euroa.
Niin arvokas maalaus tietenkin houkutteli taidevarkaita, mutta vasta edellisvuonna Louvren museon johtaja oli rauhoitellut asiasta huolestuneita kertomalla, että taulun vartiointi oli huippuluokkaa.
”On yhtä vaikeaa varastaa Mona Lisa kuin pihistää kirkontorni Notre-Damesta”, hän oli todennut. Eräs lehti julkaisikin Mona Lisan ryöstön jälkeen kuvan, jossa Notre-Damen kirkosta oli retusoitu yksi torni pois. ”Voisiko tämäkin olla mahdollista?” lehti irvaili.
Maalauksen röyhkeä ryöstö sai lehdissä niin paljon palstatilaa, että Mona Lisa tunnettiin pian kaikkialla.
Pieni maalaus nousi Louvrentuhansien taideaarteiden joukosta kansainväliseen kuuluisuuteen, ja ranskalaislehdet tarjosivat kilvan huimia rahasummia varkaan jäljille johtavista vihjeistä.
Huhumylly alkoi pyöriä
Pariisissa poliisi etsi kiivaasti ryöstäjää ja maalausta ja pysäytti kadulla jokaisen, joka kantoi epäilyttävän näköistä pakettia tai käyttäytyi muuten epäilyttävästi.
Sanomalehdet saivat ryöstöä seuranneina päivinä satoja kirjeitä avuliailta ihmisiltä, jotka uskoivat tietävänsä, missä maalaus oli tai kuka sen oli varastanut.
Erityisesti kaikenlaiset ennustajat, selvänäkijät ja muut henkimaailman kanssa tekemisissä olevat toivat innokkaasti julki oman käsityksensä teoksen kohtalosta.
Huhumylly alkoi pyöriä hillittömästi, ja maalauksesta kerrottiin monenlaisia tarinoita.
Niiden mukaan Mona Lisa oli milloin tuhottu, milloin poltettu, tai se oli hakattu kappaleiksi ja heitetty Seineen.
Erään nimettömän ilmiantajan mukaan upporikas amerikkalainen taiteen kerääjä oli tilannut maalauksen ryöstön, ja muuan poliitikko väitti että Saksan hallitus oli järjestänyt ryöstön saadakseen Ranskan huonoon valoon ja aiheuttaakseen siellä mellakoita.
Elettiin levottomia aikoja – ensimmäinen maailmansota syttyi vain kolme vuotta myöhemmin – eikä tuon kaltaisiin väitteisiin suhtauduttu suinkaan kevyesti.
Pariisin poliisi lähti kuitenkin siitä olettamuksesta, että ryöstön oli tehnyt ammattirikollisten kopla, ja kaikki johtolangat tutkittiin, sillä kenelläkään ei ollut vähäistäkään aavistusta siitä, mihin taulu oli joutunut.
Ryöstäjä päätti rikastua kertaheitolla
Vincenzo Peruggia oli ollut aikaisemminkin tekemisissä Mona Lisan kanssa ja tunsi teoksen hyvin.
Hän oli vuonna 1910 ja vuoden 1911 alkupuoliskolla työskennellyt Louvressa asentamassa arvokkaisiin tauluihin niitä kosteudelta, tihutöiltä ja auringonvalolta suojaavia laseja, ja yksi käsiteltävistä töistä oli ollut Mona Lisa.
Sen puolentoista vuoden ajan, kun Peruggia oli päivittäin käynyt museossa töissä, hän oli usein pysähtynyt ihailemaan Mona Lisaa, joka oli Italiasta kotoisin, kuten hänkin.
Louvren työkeikkojensa ohella Peruggia oli elättänyt itseään monenlaisilla hanttihommilla Pariisin rakennustyömailla, eivätkä hänen kokemuksensa italialaissiirtolaisena Ranskassa olleet pelkästään myönteisiä.
Peruggian ranskalaiset työtoverit nimittivät häntä halveksuvasti ”makaroniksi” ja kiusasivat häntä esimerkiksi panemalla suolaa ja pippuria hänen viiniinsä.
Peruggia oli Ranskassa ajautunut rikoksen polulle, ja hän oli joutunut telkien taakse kahdesti, ryöstöstä ja aseen luvattomasta hallussapidosta.
Kesällä 1911 Peruggia oli lopulta päättänyt lopettaa pikkurötöstelyn kokonaan ja rikastua kertaheitolla.
Sunnuntaina 20. elokuuta koitti sitten se päivä, jolloin 29-vuotias italialainen ryhtyi toteuttamaan mielessään pitkään hautunutta suunnitelmaa.
Tuhansien muiden tapaan Peruggia vietti sunnuntaipäivää kiertelemällä Louvren taidemuseon saleja, mutta kun museo suljettiin ja muut vieraat poistuivat, Peruggia ei lähtenytkään kotiin vaan jäi museoon.
Kenenkään huomaamatta hän hiipi pieneen varastohuoneeseen ja piiloutui sinne maanantaiaamuun asti. Maanantaina museo oli suljettu, ja puoli kahdeksalta aamulla Peruggia tuli piilostaan.
Peruggia pukeutui valkoiseen työtakkiin, jollaista Louvren työntekijät käyttivät, hiipi saliin ja nosti Mona Lisan seinältä.
Päästyään porraskäytävään hän irrotti taulun kehykset ja sitä peittävän lasin ja ja piilotti puulevylle maalatun taulun työtakkinsa alle. Hän puristi taulua tiukasti vartaloaan vasten ja aikoi livahtaa museosta salaa.
Vastoin Peruggian odotuksia portaiden juurella oleva takaovi oli kuitenkin lukittu, ja hänen yrittäessään epätoivoisesti murtaa lukkoa ruuvimeisselillä rappusista kuului askelia.
Louvren Sauvet-niminen putkimies nousi portaita ja näki Peruggian askaroimassa oven kimpussa. Aavistamatta, että Peruggia oli hämärähommissa, Sauvet tarjosi apuaan.
”Jätänkin oven auki, jottei kukaan muu jää vahingossa lukkojen taakse”, Sauvet tokaisi miesten saatua oven auki ja lähtiessä tahoilleen lämpenevään pariisilaisaamuun.
Kello oli tuolloin 8.30, ja Mona Lisa lähti matkalle, jolta se ei palannut pariin vuoteen.
Ihmiset muistivat maalausta kukkakimpuin
Yli viikon kuluttua varkaudesta poliisin tutkinta ei ollut edistynyt piiruakaan.
Kun Louvre jälleen avattiin tiistaina 29. elokuuta 1911, sen oven eteen oli muodostunut pitkä jono ensimmäistä kertaa museon historiassa.
Ihmisiä tuli läheltä ja kaukaa Salon Carré -saliin, jossa he kulkivat vaitonaisina jonossa sen seinän ohi, jolla maalaus oli roikkunut, ja laskivat kukkia lattialle kuin merkittävän valtiomiehen hautajaisissa.
Samana päivänä nuori belgialainen Géry Piéretiksi esittäytynyt mies saapui pariisilaisen Le Journal -lehden toimitukseen.
Hänellä oli mukanaan antiikin aikainen patsas, jonka hän väitti varastaneensa Louvresta, ja palkkion toivossa hän kertoi halukkaasti syyllistyneensä useisiin taidevarkauksiin.
Mies tunnusti muun muassa varastaneensa neljä vuotta aiemmin Louvresta kaksi samanlaista patsasta.
Kun miehen kertomus julkaistiin, syntyi kova häly. Louvren johdon oli pakko tunnustaa, että museon turvallisuudessa oli pahoja aukkoja.
Kaksi lehden lukijaa, ranskalainen avantgarderunoilija Guillaume Apollinaire ja kiistelty espanjalaistaiteilija Pablo Picasso, jotka olivat Piéretin tuttuja, alkoivat pelätä – osin syystäkin – että heidät yhdistettäisiin Mona Lisan varkauteen.
Picasso kätki ryöstötavaraa
Picasso oli ostanut yhdessä Apollinairen kanssa vuonna 1907 Géry Piéretiltä kaksi patsasta tietämättä, että ne oli varastettu Louvresta.
Samana vuonna Picasso oli käyttänyt patsaita teoksensa Avignonin naiset malleina, ja sittemmin hän oli tunkenut patsaat kaapin perukoille asunnossaan Montmartrella ja unohtanut koko asian.
Piéretin paljastukset lehdessä saivat 29-vuotiaan Picasson säikähtämään, ja niinpä keskiyöllä 5. syyskuuta 1911 hän sulloi patsaat matkalaukkuun ja lähti yhdessä Apollinairen kanssa upottamaan niitä Seineen.
Viime hetkellä ystävykset kuitenkin muuttivat mielensä ja päättivät, etteivät hävittäisikään patsaita vaan veisivät ne Le Journalin toimitukseen ja pyytäisivät lehteä toimittamaan ne oikealle omistajalleen.
Picasso ja Apollinaire eivät ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa, kun poliisi 7. syyskuuta 1911 paukutti runoilijan ovea ja pidätti hänet epäiltynä Mona Lisan ryöstämisestä.
Poliisi oli tarkkaillut Apollinairea jo muutaman päivän. Tämä ei peitellyt halveksuntaansa Louvrea ja muita taidemuseoita kohtaan, joita hän piti ummehtuneina taantumuksellisuuden pesinä.
Apollinaire oli vaatinut Louvren polttamista maan tasalle, ja poliisin silmissä hän oli ilmiselvä epäilty. Hänen vihaansa Louvrea kohtaan voitiin pitää motiivina Mona Lisan ryöstöön, ja museosta useita taide-esineitä ryöstänyt mies kuului hänen tuttaviinsa.
Myös Picasso noudettiin kuulusteluihin, mutta pian poliisin oli vapautettava molemmat miehet, koska heitä vastaan ei ollut näyttöä.
Mona Lisa oli edelleen kadoksissa, mutta ranskalaiset alkoivat vähitellen toipua kokemastaan järkytyksestä ja jopa laskea siitä leikkiä.
Syksyllä 1911 Mona Lisa oli tavalla tai toisella mukana monien kabareiden ohjelmistossa, ja siitä painettiin kuvia savukerasioihin, postikortteihin ja julisteisiin.
Ryöstön jälkeen poliisi oli saanut lukuisia vinkkejä ja etsinyt niiden perusteella maalausta Pariisista, Bordeaux’sta, Barcelonasta, New Yorkista, Lontoosta, Madridista ja Moskovasta, mutta kaikki vihjeet olivat osoittautuneet tuloksettomiksi.
15 kuukautta ryöstön jälkeen, marraskuussa 1912, Ranskan kulttuuriministeriö julkaisi virallisen tiedotteen: ”Ei ole mitään syytä olettaa, että Mona Lisa enää koskaan palaisi Louvreen.”
Tutkinta lopetettiin, ja joulukuussa 1912 Louvressa ripustettiin Rafaelin maalaus varastetun Mona Lisan entiselle paikalle.
Museo poisti Mona Lisan luettelostaan ja alkoi vastentahtoisesti myöntyä uskomaan, että teos oli menetetty lopullisesti. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, että Mona Lisa oli vain muutaman kilometrin päässä museosta.
Vincenzo Peruggia oli kätkenyt maailman etsityimmän maalauksen kuluneeseen matkalaukkuun lieden alle huoneessaan Itä-Pariisissa sijainneessa pensionaatissa.
Uskottuaan kohun laantuneen tarpeeksi Peruggia matkusti syksyllä 1913 junalla Firenzeen, missä Leonardo da Vinci oli maalannut Mona Lisan neljäsataa vuotta aiemmin.
Peruggian aikomuksena oli yrittää myydä maalaus Italiassa, ja hän oli jo etsinyt sopivan kohteen. Mies oli Alfredo Geri, arvostettu antiikki- ja taidekauppias, jolla oli vakioasiakkaina paljon miljonäärejä.
”Leonardo da Vincin varastettu työ on hallussani. Se kuuluu Italiaan, sillä sen on maalannut italialainen. Haaveeni on palauttaa mestariteos maahan, josta se on kotoisin ja josta taiteilija on ammentanut inspiraationsa”, Peruggia kirjoitti Alfredo Gerille salanimellä Leonardo.
Geri luki epäillen 29. marraskuuta 1913 päivätyn kirjeen. Hän aikoi ensin viskata sen paperikoriin mutta päättikin sitten näyttää kirjeen ystävälleen Giovanni Poggille, Firenzen kuuluisan Uffizin gallerian johtajalle.
Poggikin epäili kirjeen sisältöä, mutta hän kehotti Geriä kuitenkin kutsumaan mystisen ”Leonardon” vierailulle. ”Hänellä on todennäköisesti hallussaan vain hyvä jäljennös”, Poggi arvaili.
Alkuperäinen vuoden ja 15 päivän vankeustuomio aleni 7 kuukauteen ja 9 päivään.
Museonjohtaja koki elämänsä yllätyksen
Geri ja ”Leonardo” sopivat tapaamisesta, ja 11. joulukuuta 1913 Geri saapui tapaamaan Peruggiaa tämän rähjäiseen hotelliin Albergo Tripoli-Italiaan Firenzen Via Panzanille.
Geri oli kysynyt Peruggialta, voisiko hän ottaa Giovanni Poggin mukaan, ja Peruggia oli suostunut. Miehet tapasivat kolmen aikaan iltapäivällä Peruggian pikkuruisessa hotellihuoneessa.
Sanaakaan sanomatta Peruggia nosti sängylle kuluneen matkalaukun ja avasi sen. Siellä virttyneiden alusvaatteiden, reikäisten paitojen, kenkärisojen, työkalujen, pensseleiden ja mandoliinin alla oli punaiseen silkkiin käärittynä taulu.
Kun Peruggia poisti silkkikankaan taulun päältä, Geri ja Poggi hätkähtivät. Heidän silmänsä rävähtivät ammolleen, kun he katselivat Mona Lisaa arvoituksellisine hymyineen.
Äärimmäisen varovaisesti ja sydän pamppaillen Poggi vei taulun ikkunan ääreen ja tarkasteli sitä hämärtyvässä päivänvalossa.
Hänen ei tarvinnut katsoa teosta kuin muutaman sekunnin ajan vakuuttuakseen sen aitoudesta.
Peruggia kertoi ällistyneille vierailleen, että hän halusi taulusta 500 000 liiraa, mikä vastaa nykyrahassa noin 1,5 miljoonaa euroa. Geri kehotti häntä malttamaan vielä muutaman päivän.
Ennen kuin kauppa voitaisiin solmia, Poggin olisi tutkittava taulu kunnolla ja verrattava sitä muihin Leonardo da Vincin maalauksiin, jotta hän voisi varmistua teoksen aitoudesta.
Peruggia suostui auliisti luovuttamaan maalauksen museonjohtajan tutkittavaksi, ja hän asettui mieli levollisena nokosille sänkyynsä, kun Geri ja Poggi veivät Mona Lisan mukanaan. Päästyään hotellista miehet hälyttivät poliisin, joka saapuikin tuota pikaa Peruggian oven taakse.
Roisto joutui oikeuden eteen
Italian kuningas, paavi ja Louvren johtaja saivat ensimmäisinä tiedon kadoksissa olleen taulun löytymisestä ja Vincenzo Peruggian pidättämisestä.
Uutinen levisi kuitenkin nopeasti, ja jo 12. joulukuuta illalla firenzeläiset riensivät kaduille juhlimaan taulun paluuta kotikaupunkiinsa.
Myös Ranskassa riemuittiin, vaikka hallitus, poliisi ja Louvren johto eivät olleet uskoa, että Firenzestä löytynyt maalaus oli todella aito.
Virallisessa tiedotteessa Louvren johto ilmoitti, että museo kertoisi lopullisen käsityksensä asiasta vasta sen kuraattorien tutkittua taulun.
Poliisi taas totesi tiedotteessaan vaikuttavan epätodennäköiseltä, että yksinkertainen, tavallinen pikkurikollinen olisi tehnyt niin merkittävän ryöstön. ”Se ei sovi siihen kuvaan, mikä meille on tapahtumista muodostunut”, yksi jutun johtavista tutkijoista ilmoitti.
Seuraavien päivien aikana asiantuntijat tutkivat taulua piiruntarkasti ja totesivat, että taulu oli aito ja että se oli selviytynyt hämmästyttävän vähin vaurioin Peruggian kovakouraisesta käsittelystä.
Lukuun ottamatta pientä jälkeä hymyilevän naisen oikeassa poskessa ja lähes huomaamatonta naarmua hänen vasemmassa olkapäässään Mona Lisa oli säilynyt lähes entisellään.
Ensimmäisissä, Firenzessä pidetyissä poliisikuulusteluissa Vincenzo Peruggia korosti, että hän ei ollut varastanut taulua hetken mielijohteesta.
”Työskennellessäni Louvressa pysähdyin useita kertoja maalauksen eteen ja tunsin syvää nöyryytystä siitä, että tuo teos oli vieraalla maalla.
Ajattelin tekeväni suuren palveluksen Italialle toimittamalla tuon ihmeellisen mestariteoksen takaisin sinne, mistä se oli kotoisin, joten aloin suunnitella sen ryöstöä”, Peruggia selitti.
Hän kertoi ensin harkinneensa myös jonkun toisen italialaistaiteilijan, esimerkiksi Rafaelin työn varastamista. ”Päädyin sitten kuitenkin Mona Lisaan, sillä se oli maalauksista kaikista pienin ja helpoin piilottaa ja kuljettaa”, Peruggia kertoi.
Peruggia joutui oikeuteen Firenzessä kesäkuussa 1914. Hän yritti luoda itsestään kuvaa rehellisenä patrioottina, joka oli epäitsekkäästi ja vain isänmaansa parasta ajatellen tuonut Mona Lisan takaisin sen juurille Italiaan.
Ryöstäjän yleviksi väittämät tarkoitusperät joutuivat kuitenkin uuteen valoon, kun poliisi tutki Peruggian huoneen Pariisissa ja löysi sieltä listoja taiteenkeräilijöistä ja taidekauppiaista, joille Peruggia oli mitä ilmeisimmin suunnitellut tarjoavansa taulua.
Listalla oli myös lontoolaisen antiikkikauppiaan Henry Duveenin nimi.
Duveen kertoi poliisille, että Peruggia oli jo kaupannut hänelle Mona Lisaa mutta että hän oli hylännyt tarjouksen, koska oli pitänyt Peruggiaa huijarina ja väärentäjänä.
Peruggian syyllisyyttä katsottiin tukeneen myös sen, että hän oli kohta ryöstön jälkeen kirjoittanut Italiassa asuville sukulaisilleen ja rehvastellut olevansa pian rikas mies.
Nykyisin Mona Lisan ryöstäminen on tehty huomattavasti hankalammaksi kuin Peruggian aikana. Maalaus on peitetty parin sentin paksuisella panssarilasilla, ja se on tiiviissä kotelossa, joka suojaa sitä lämmöltä, kosteudelta ja tärinältä.
Mestariteoksesta tuli maailmankuulu
Peruggia pääsi melko vähällä rangaistuksella siihen valtavaan kohuun nähden, minkä hän oli tempauksellaan aiheuttanut.
Oikeus tuomitsi hänet vankilaan vuodeksi ja 15 päiväksi. ”Olisi tässä voinut käydä pahemminkin”, Peruggia huokaisi helpottuneena, kun häntä talutettiin käsiraudoissa oikeussalista.
Kun Peruggia joutui vankilaan, Mona Lisa oli jo kauan ollut Ranskassa. Se kuljetettiin varsinaisessa riemusaatossa 4. tammikuuta 1914 Louvreen, jossa se kahden vuoden ja neljän kuukauden poissaolon jälkeen ripustettiin jälleen paikalleen.
Katoamisensa aikana maalauksesta oli tullut tunnettu kaikkialla maailmassa muidenkin kuin ansioituneiden taiteentuntijoiden keskuudessa.
Mona Lisasta tulikin Louvren suosituin vetonaula. Jo kahtena taulun palauttamista seuranneena päivänä yli satatuhatta ihmistä tungeksi Louvreen ihailemaan hymyilevää kaunotarta.
Taulun kansansuosio jatkui, eikä sille näy loppua. Nykyään noin kahdeksan miljoonaa museovierasta käy vuosittain ihailemassa vaatimattoman kokoista mutta ihmeellisen kiehtovaa maalausta.