Säveltäjä Gioachino Rossini toivoi yleisön viihtyvän 20. helmikuuta 1816, kun esirippu nousi ja hänen koomisen oopperansa Sevillan parturi ensiesitys Rooman Teatro Argentinassa alkoi.
Hänen pahin säveltäjäkilpailijansa, Giovanni Paisiello, teki jälleen kaikkensa pilatakseen ensi-illan. Paisiello oli kutsunut ystäviään yleisön joukkoon, ja nämä buuasivat jo alkusoiton aikana.
Ensimmäisen näytöksen loppuhuipennuksen aikana Paisiellon tukijat jopa viskasivat näyttämölle kissan. Yleisön suureksi riemuksi se sipsutteli ylväästi ympäriinsä kuin mikäkin primadonna eikä antanut ottaa itseään kiinni noin vain.
Kaiken huipuksi yksi miespääosien esittäjistä kompastui lavalla ja joutui laulamaan aariansa veri nenästä valuen – mikä sai yleisön ulvomaan riemusta. Esirippu laskeutui vihellysten ja huutelun saattelemana, ja Rossini oli musertunut.
Säveltäjien kiivaasta kilpailusta, oopperan elitistisestä luonteesta ja näyttämöiden musiikillisesta kilpavarustelusta huolimatta syntyi kaunista musiikkia, joka on ilahduttanut ihmisiä jo vuosisatoja – kaikki yhden erehdyksen seurauksena.
Kaoottisen ensi-illan jälkeen Sevillan parturi löysi paikkansa, ja jo seuraavana iltana yleisö sai todella nauttia musiikista ja nauroikin oikeissa kohdissa.
Kreikkalaisten väärintulkintaa
Ooppera syntyi renessanssin Italiassa. Takana olivat keskiajan ruttoepidemiat ja kirkon kiistaton auktoriteettiasema, ja oli uuden ajattelun aika. Jumalan ja kuoleman sijaan keskiöön nousivat elämä, taide ja ihminen, ja se koski myös musiikkia.
Firenzeen Pohjois-Italiaan syntyi ryhmä nimeltä Camerata Fiorentina luomaan uuden ajan musiikkia. Ryhmään kuului kulttuurielämän tuntijoita, kuten rikas mesenaatti, kreivi Giovanni de’ Bardi sekä esimerkiksi tähtitieteilijä Galileo Galilein isä Vincenzo Galilei.
Koska aikakauden ajattelun mukaan antiikin kreikkalaiset edustivat ihmisyyden ja taiteen huippua, lähtökohdaksi otettiin antiikin näyttämötaide.
Kreikkalaisessa teatterissa esitettiin tragedioita ja komedioita ja näyttelijät esiintyivät naamioissa.
Ryhmä etsi innokkaasti antiikin aikaisista lähteistä tietoa kreikkalaisten näytelmien esittämisestä. Nykyään tiedetään, että antiikin aikana näyttelijät lausuivat repliikkinsä normaalisti puhuen, mutta Camerata Fiorentinan jäsenten oppineisuus ei aivan riittänyt antiikin tekstien täsmällisiin tulkintoihin.
He ottivat ohjenuorakseen etenkin filosofi Aristoksenoksen, joka oli kirjoittanut 300-luvulla eaa., että ”puheen tulee muodostaa laulun perusta”. Camerata Fiorentina tulkitsi tämän niin, että näytelmien tekstit tuli laulaa luonnollisen puheen kaltaisella esitystyylillä, jota kutsutaan nimellä monodia.
VIDEO: Kuuntele oopperan varhaisinta muotoa, monodiaa
Maailman ensimmäinen ooppera syntyi vuonna 1597 Camerata Fiorentinan vuosien työn tuloksena. Teoksen oli säveltänyt Jacopo Peri, vauraan Medicien suvun hovisäveltäjä, ja sitä esitettiin muun muassa Ranskan kuninkaan ja Maria de’ Medicin avioitumisen kunniaksi järjestetyissä tilaisuuksissa.
Perin Dafne-nimisen oopperan nuotit ovat valitettavasti kadonneet, joten nykyään ei tiedetä, miltä se kuulosti. Hänen seuraava työnsä vuodelta 1600, Euridice, on sen sijaan säilynyt.
Mantovan herttuan kerrotaan ihastuneen oopperaan niin, että hän tilasi välittömästi vastaavanlaisen työn omalta hovisäveltäjältään Claudio Monteverdiltä.
Oopperasta oli hyvää vauhtia tulossa ruhtinaiden ja prinssien keino osoittaa vaurauttaan ja oppineisuuttaan.
VIDEO: Maailman ensimmäinen säilynyt ooppera, ”Euridice”
Onnellinen loppu varmisti menestyksen
Varhaisten oopperoiden juonet lainattiin usein kreikkalaisesta mytologiasta – ja monia samoja, antiikin Kreikan sankareista ja roistoista kertovia tarinoita käytettiin useissa oopperoissa, sillä menestyksen jäljittelyä ei hävetty.
Monteverdin Euridice-jäljitelmän nimeksi tuli Orfeus, ja se kertoi, kuten Jacopo Perinkin ooppera, Orfeuksen matkasta kuoleman valtakuntaan hakemaan sieltä rakastettuaan Eurydikeä.
Ooppera oli vielä niin uusi laji, että monet kutsuvieraista eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Yksi kirjoitti veljelleen odotuksistaan ennen ensi-iltaa:
”Huomenillalla hänen korkeutensa Mantovan herttua isännöi näytelmää, jonka täytyy olla todella erikoinen, sillä kaikki näyttelijät laulavat roolinsa.”
Menestystä janoava hovisäveltäjä Monteverdi oli muokannut Orfeuksen tragedian rakkauden voitoksi. Hänen versiossaan Eurydike ei joutunut jäämään kuoleman valtakuntaan ikuisesti vaan Apollon-jumala pelasti hänet, ja niin Orfeus saattoi elää rakastettunsa kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti.
Oopperat kirjoitettiin teatteria varten, ja ne vaativat monia kompromisseja, mitä Beethoven inhosi. Siksi hän sävelsi vain yhden oopperan.
Oopperan tekeminen voi kestää vuosia
Oopperan säveltäminen vaatii lahjoja, intoa ja luovuutta, mutta se on myös kovaa työtä, joka kestää usein vuosikausia.
Ensi-iltaa edeltää pitkä ja monivaiheinen luomisprosessi, jossa on mukana monia tekijöitä. Tavallisesti työ alkaa libreton eli oopperan tekstin kirjoittamisesta. Jotkut säveltäjät haluavat kuitenkin säveltää ensin musiikin, johon teksti sitten kirjoitetaan – sen tekee joko säveltäjä itse tai sitten oopperateksteihin erikoistunut kirjoittaja eli libretisti.
Yleensä tapahtumat perustuvat jo olemassa oleviin kertomuksiin, kuten näytelmiin ja kansantarinoihin, jotka sovitetaan oopperamuotoon. Kun libretto ja sävellys ovat valmiit, alkavat harjoitukset, joissa solisteja säestää ensin vain piano, vasta myöhemmin kuoro ja orkesteri.
Jos kaikki menee hyvin, ooppera on valmis vuodessa kahdessa, mutta aikaa voi kulua kauemminkin: esimerkiksi Ludwig van Beethoven työsti ainoaa oopperaansa nimeltä Fidelio 10 vuotta. Vähitellen kuuroutuva Beethoven kirjoitti oopperasta kaikkiaan kolme versiota, ennen kuin oli tyytyväinen.
Gioachino Rossini sävelsi sen sijaan huimaa vauhtia, ja hänen oopperansa Sevillan parturi valmistui kolmessa viikossa.
Tehdäkseen oopperasta vieläkin viihdyttävämmän Monteverdi pani yleisön suureksi riemuksi Apollon-jumalan saapumaan näyttämölle pilven päällä. Pilvi nostettiin lavalle köysistön avulla, ja näin syntyi oopperamaailman ensimmäinen näyttämökone.
Monteverdin – ja häntä pian jäljittelevien muiden säveltäjien – oopperat nousivat nopeasti suureen suosioon Italiassa. Hallitsijat ja ruhtinaat tilasivat heiltä oopperoita ohjelmanumeroksi häihin ja muihin juhliin tai vain esitelläkseen valtaansa ja vaurauttaan.
Näyttämön kilpavarustelu
Uusi musiikinlaji houkutteli Italiaan lukuisia säveltäjiä, jotka kilpailivat keskenään niin musiikissa kuin siinä, kenellä olisi kekseliäimmät näyttämökoneet. Aallokko synnytettiin pyörittämällä hitaasti näyttämölle asetettuja putkia, joihin oli maalattu sinisiä spiraaleja, suuret puurakennelmat esittivät merihirviöitä, ja jumaliksi pukeutuneet laulajat lensivät ilmassa tai nousivat manalasta köysilaitteiden avulla.
Entisen sotainsinöörin Giacomo Torellin keksintö, kääntölava, mahdollisti nopeat kohtausten vaihdot. Näin oopperaan saatiin lisää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja pian koko Italia oli oopperamanian vallassa.
Ranskalaisessa oopperassa Thésée vuodelta 1675 yksi pääosan esittäjistä leijaili näyttämölle pilven päällä.
Ensimmäiset neljä vuosikymmentä oopperat olivat lähinnä ruhtinaiden ja ylhäisen yleisön huvia ja niitä esitettiin suurissa juhlasaleissa tai ruhtinaan omassa teatterissa.
Vasta vuonna 1637 avattiin ensimmäinen julkinen oopperatalo, jonne yleisö pääsi nauttimaan uudesta taidemuodosta ilman erityistä kutsua vain ostamalla lipun esitykseen.
Englantilainen kirjailija John Evelyn näki vuonna 1645 Venetsian uudessa Teatro San Cassinossa Giovanni Rovettan säveltämään oopperan Ercole in Lidia ja kirjoitti innostuneena kotiin:
”Se on kerta kaikkiaan yksi suurenmoisimmista ja jännittävimmistä ajanvietteistä, mitä ihmisäly voi keksiä. Se piti silmämme ja korvamme otteessaan aina kello kahteen asti aamulla.”
Oopperat olivat tuohon aikaan pitkiä, yli puolenyön kestäviä myöhäisesityksiä. Yleisö koostui rikkaista kauppiaista, jotka halusivat näyttää aatelisille, että heillä oli varaa samanlaisiin huvituksiin kuin näillä.
Italiasta ooppera levisi 1640- ja 1650-luvuilla ensin Ranskaan ja sitten saksankielisiin kuningas- ja ruhtinaskuntiin.
Opera buffa eli koominen ooppera sai suuren suosion, kun Euroopan uudet oopperatalot avautuivat kaikelle yleisölle.
Oopperatalojen rakentaminen ja ylläpitäminen oli kallista, joten salien täyttämiseksi alettiin tilata entistä humoristisempia teoksia. Näin syntyi niin sanottu opera buffa, josta tuli erittäin suosittua 1700-luvulla. Siinä ei ollut kreikkalaisia jumalia eikä sankareita vaan koomisia käänteitä, jotka vetosivat tavalliseen kansaan.
Lajin tunnetuimpia edustajia ovat kolme Wolfgang Amadeus Mozartin oopperaa 1700-luvun lopulta: Figaron häät, Don Giovanni ja Così fan tutte.
Oopperan voittokulku teki Mozartin, Antonio Salierin ja Ludwig van Beethovenin kaltaisista säveltäjistä aikansa tähtiä, ja sama päti taitaviin laulajiin. Erityisen suosittuja olivat niin sanotut kastraattilaulajat eli miehet, jotka oli kastroitu ennen puberteettia niin, että heidän äänensä jäi korkeaksi ja kirkkaaksi.
Oopperaa liukuhihnalta
1700-luvulla oopperasta tuli suurta liiketoimintaa agentteineen, teatterinomistajineen ja mesenaatteineen. Parhaimmat laulajat ja taitavimmat säveltäjät takasivat rahavirrat, joten heistä myös kilpailtiin.
“Nabuccon jälkeen minulla ei ole ollut hetken rauhaa. Olen 16 vuotta raatanut kuin kaleeriorja.” Nabucco-oopperan säveltäjä Giuseppe Verdi vuonna 1858
Italialainen säveltäjä Giuseppe Verdi oli niin kysytty, että hän sävelsi peräti 20 oopperaa vain 16 vuodessa – mutta työtahti ajoikin hänet lähes hulluuden partaalle.
”Nabuccon [yksi Verdin tunnetuimmista oopperoista] jälkeen minulla ei ole ollut hetken rauhaa. Olen 16 vuotta raatanut kuin kaleeriorja”, hän huokaili.
Kovasta työstä sai palkkioksi kuitenkin paljon rahaa ja raikuvat suosionosoitukset silloin, kun kaikki sujui hyvin. Jos taas esitys epäonnistui, säveltäjä saattoi menettää niin rahansa kuin maineensakin.
Jatkuva paine sai monet säveltäjät kähveltämään toisiltaan – esimerkiksi Rossini oli lainannut ahkerasti Paisiellon 34 vuotta vanhaa versiota Sevillan parturista. Paisiellon vastatoimet – huhujen levittäminen ja esityksen sabotointi – olivat yleisiä kilpailevien säveltäjien keskuudessa, mutta harva olisi keksinyt heittää kissan lavalle.
Yleisö kuitenkin nautti, ja 1800-luvulla porvariston täyttäessä katsomot ooppera eli ehdotonta suuruuden aikaansa.
Kun Rossini saapui Wieniin vuonna 1822, Itävallan kulttuurin keskukseen iski valtava Rossini-kuume. Kolmen kuukauden aikana siellä esitettiin kuusi hänen oopperaansa, ja yleisön hurmio sai Beethovenin assistentin kuvailemaan ilmiötä ”palvoviksi orgioiksi”.
Vuosisadan loppua kohti oopperainnostus kuitenkin laantui vähitellen. Talouden laskusuunta ja yhteiskuntajärjestelmän rakoilu vähensivät suurellisten esitysten suosiota, ja 1800-luvun kulta-aika tuli päätökseensä.
Oopperoita esitettiin edelleen eri puolilla maailmaa, mutta yleisö kutistui. Seuraavan noin sadan vuoden aikana pääosin vain kulttuurieliitti nautti Mozartin, Wagnerin ja Puccinin teoksista.
Oopperan suosio lähti uuteen nousuun, kun miljoonat televisionkatsojat näkivät kolmen maailmankuulun tenorin, José Carrerasin, Plácido Domingon ja Luciano Pavarottin, esittävän aarian Nessun dorma ja muita klassikoita jalkapallon MM-kisojen aikaan vuonna 1990. Renessanssin hudista tuli hetkeksi 1900-luvun superhitti.
VIDEO: Katso kolmen tenorin suorastaan riemukas Nessun Dorma -esitys.