Leonardo da Vinci (1452–1519) oli renessanssi-ihmisen ruumiillistuma. Hänestä tuli aikansa supertähti maalaustensa ansiosta, ja nykyään Pariisin Louvressa olevaa Mona Lisaa jonotetaan katsomaan.
Firenze ja Milano olivat da Vincin aikaan kulttuurin keskuksia, ja hän eli ja työskenteli noissa kahdessa kaupunkivaltiossa suuren osan elämäänsä. Lue Leonardo da Vincistä lisää täältä.
Keväällä 1489 Milanon herttua Ludovico Sforza tilasi Leonardo da Vinciltä isäänsä esittävän suuren ratsastajapatsaan muistuttamaan kaupunkilaisia Sforzan suvun mahdista.
Leonardo ryhtyi innoissaan hahmottelemaan kahdeksan metrin korkuiseksi suunniteltua patsasta, jonka valamiseen tarvittaisiin 75 tonnia pronssia. Ensin hän halusi kuitenkin tutkia hevosen anatomiaa perusteellisesti, jotta patsaasta tulisi mahdollisimman luonnollinen ja vakuuttava.
Hän leikkeli hevosten ruhoja, teki mittauksia ja laati taulukoita hevosten luiden mitoista, ja kun aihe oli niin kiehtova, hän päätti laatia kokonaisen tutkimuksen hevosen anatomiasta.
Se jäi kuitenkin kesken, kun Leonardon päähän pälkähtikin pian ajatuksia sitä, kuinka tallit saataisiin pysymään puhtaampina hyödyntämällä virtaavaa vettä ja syvennyksiä lattioissa ja kuinka rehua voitaisiin syöttää kaukaloihin katossa kulkevien putkien avulla.
Lopulta Leonardo sai kuulla, että herttua oli väsynyt odottamaan ja haeskeli jo tehtävään uutta kuvanveistäjää. Niinpä Leonardo ryhtyi parin vuoden valmistelujen jälkeen muotoilemaan ateljeessaan savimallia pronssipatsasta varten.
Leonardo da Vinci oli ehkä maailmanhistorian uteliain ihminen, jota kiinnostivat kaikki aiheet maan ja taivaan välillä. Tiedonjano vei häntä kerta toisensa jälkeen uusiin suuntiin niin, että hänen oli vaikea keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta toisaalta hän olikin sitten todellinen yleisnero ja kyltymätön uteliaisuus oli hänen neroutensa lähde.
Tiedonjano alkoi jo lapsena
Leonardo syntyi Vincin kylässä asuneen 15-vuotiaan maalaistytön Caterina Lippin ja notaari Piero da Vincin ja suhteesta keväällä 1452.
Koska Leonardo syntyi avioliiton ulkopuolella, hänestä ei tulisi notaaria, vaikka ammatti oli kulkenut hänen isänsä suvussa vanhimmalle pojalle jo useiden sukupolvien ajan.
Firenzessä noin 25 kilometrin päässä Vincin kylästä asunut Piero tunnusti lapsen mutta ei aikonut mennä naimisiin Caterinan kanssa, sillä hän oli kihloissa asemalleen sopivan vauraan perheen tyttären kanssa, ja he avioituivatkin myöhemmin samana vuonna.
Filippo Brunelleschi suunnitteli Firenzen tuomiokirkon kupolin, jotka rakennettiin vuosina 1420–1434.
Leonardo eli varhaislapsuutensa äitinsä kanssa. Pieron perhe sai Caterinan naitettua paikallisen työmiehen kanssa, ja niin Leonardo sai nopeasti sisaruspuolia.
Lapsikatraan kasvaessa Leonardo vietti yhä enemmän aikaa isänisänsä kanssa, ja viisivuotiaana hän muutti lopulta pysyvästi tämän luo asumaan.
Hän teki retkiä kauniissa toscanalaisessa luonnossa ja keräili niityiltä kasveja ja kallioilta fossiileja, joita hän sitten piirsi kotona.
Avioton lapsi ei käynyt koulua
Piero da Vinci ei tuhlannut rahaa lähettämällä aviotonta poikaansa latinakouluun, jollaisissa renessanssiajan vauraiden perheiden lapsille opetettiin antiikin kieliä ja kulttuuria, joten Leonardo säästyi pölyisiltä koulukirjoilta eikä myöskään oppinut turhaa auktoriteettien kunnioitusta.
”He patsastelevat turhantärkeinä ja pröystäilevät muiden saavutuksilla.” Leonardo da Vinci aikansa oppineista
Sen sijaan hän kartutti tietojaan havainnoimalla jatkuvasti luontoa ja ihmetellen asioita, joita kukaan muu ei tuntunut pohtivan: miksi taivas on sininen, miten linnut pystyvät lentämään tai mikä saa veden pyörteilemään virran uomassa.
Myöhemmin Leonardo suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut käynyt kouluja, ja pilkkasi häntä halveksuvia.
”He patsastelevat turhantärkeinä ja pröystäilevät muiden saavutuksilla, mutta minulle he eivät soisi tunnustusta edes omista vaivoistani”, Leonardo kirjoitti muistikirjaansa.
Muun muassa Leonardo da Vincin elämästä hieman myöhemmin kirjoittanut Giorgio Vasari kertoi kuitenkin, että Leonardo pyrki aikuisena paikkaamaan puutteellista koulutustaan muun muassa opettelemalla latinaa, geometriaa ja matematiikkaa.
Se sujuikin helposti, sillä Leonardo oli sekä äärimmäisen tiedonhaluinen että lahjakas. Esimerkiksi opiskellessaan aritmetiikkaa muutaman kuukauden ajan Leonardo edistyi Vasarin mukaan niin valtavin harppauksin, että häntä opettaneet eivät voineet mitään muuta kuin hämmästellä.
Nuoren Leonardon elämä muuttui, kun hänen isänsä vaimo kuoli lapsivuoteeseen samoihin aikoihin kuin suvun päämies, Leonardon isoisä, kuoli. Leonardo oli yhä Pieron ainoa lapsi, ja niin hänet lähetettiin 12-vuotiaana vuonna 1464 Firenzeen isänsä luokse asumaan.
Firenze kuhisi elämää
Leonardon muutettua Firenzeen hänen isänsä Piero huomasi, että lempeäluontoinen lapsi tuntui lakkaamatta piirtävän tai muovailevan jotakin käsissään – hänessä ei todellakaan piileskellyt uinuvaa notaaria.
Onneksi Firenzessä oli yllin kyllin mahdollisuuksia kehittyä myös Leonardolle omimmilla aloilla. Noin 40 000 asukkaan Firenzen tasavallassa asui ainakin satakunta rikasta perhettä sekä suuri ja menestyvä keskiluokka, ja siellä kuhisi kankaankutojia, kulta- ja jalokiviseppiä sekä taiteilijoita.
Kaupungin todellinen johtaja, pankkiiri Cosimo de’ Medici, oli juuri kuollut, ja häntä seurasi hänen poikansa Lorenzo de’ Medici, joka tuki vielä isäänsäkin innokkaammin taiteita ja tieteitä.
”– – sanoinkuvaamattoman kaunis ja toimissaan äärettömän viehättävä.” Giorgio Vasarin kuvaus Leonardosta
Hän perusti akatemioita ja tarjosi töitä kaupunkiin virtaaville taiteilijoille ja filosofeille. Värjärit, linssinhiojat ja kankaankutojat kerääntyivät vapaahetkinään Firenzen aukioille käymään filosofisia ja luonnontieteellisiä keskusteluja, ja Lorenzo de’ Medici hemmotteli kaupunkia säännöllisesti loisteliailla juhlilla ja näytöksillä.
Kaikki tämä innosti nuorta Leonardoa sanoinkuvaamattomasti, ja hänen isänsä ymmärsi pian tilanteen. Piero keräsi nipun poikansa parhaita piirustuksia ja näytti niitä asiakkaalleen Andrea del Verrocchiolle.
Tämä johti yhtä kaupungin parhaista bottegoista eli taidekäsityöläisten työpajoista, ja Piero kysyi, kannattaisiko hänen poikansa Verrocchion mielestä opiskella piirtämistä.
Verrocchio tuijotti loistavia piirustuksia mykistyneenä ja otti Leonardon välittömästi oppipojakseen bottegaansa, jossa tämä sai oppia anatomiassa, mekaniikassa, piirustustekniikassa sekä optiikassa.
Leonardo tuotti yhdessä muiden oppipoikien kanssa muun muassa pyhäinkuvia, joita myytiin bottegan kaupassa.
Leonardo selvisi syytteistä
Giorgio Vasari kuvaili Leonardon olleen nuorena ”sanoinkuvaamattoman kaunis ja toimissaan äärettömän viehättävä”.
Vasenkätinen Leonardo kirjoitti toiseen suuntaan kuin muut ja kehitti peilikirjoituksen, jolla hän ajan mittaan täytti satoja työpäiväkirjoja. Hän oli kasvissyöjä, pukeutui näyttävästi ja oli naisten sijaan mieltynyt miehiin.
Kaupungin vapaamielisyydestä huolimatta samaa sukupuolta olevien välinen seksi oli Firenzessä kiellettyä, mutta Leonardo ja monet hänen taiteilijakollegansa suhtautuivat kieltoon kepeästi.
Häntä ja neljää muuta nuorta miestä syytettiin vuonna 1476 seksuaalisesta kanssakäymisestä kultasepän oppipojan kanssa. Nimettömän syytöksen mukaan oppipoika ”osallistui lukuisiin vastenmielisiin tekoihin ja tyydytti henkilöitä, jotka toivoivat häneltä tällaista turmiollisuutta”.
Tapausta tutkittiin, mutta koska yksi syytetyistä oli avioliiton kautta kytköksissä arvostettuun Medicin sukuun, asia painettiin pian villaisella. Leonardo oli tuolloin 24-vuotias.
Juhlajärjestelyt onnistuivat ajoissa
Leonardo oli bottegan vuosiensa jälkeen ryhtynyt itsenäiseksi taiteilijaksi, mutta se ei sujunut kovin hyvin: hän oli viiden vuoden aikana saanut kolme tilausta, mutta kaksi niistä oli keskeneräisiä ja yhtä hän ei ollut edes aloittanut.
”Sanohan, onko mikään koskaan valmis. Niin, sanohan se.” Leonardo da Vinci
Maalaustaan pyhästä Hieronymuksesta autiomaassa hän säilytti vuosikausia voidakseen työstää sitä aina silloin tällöin. Hän oli täydellisyydentavoittelija, ja siksi työt eivät useinkaan valmistuneet. Päiväkirjoissaan hän jopa vaipui epäileväiseen pessimismiin: ”Sanohan, onko mikään koskaan valmis. Niin, sanohan se.”
Leonardon kilpailijat kyllä menestyivät. Esimerkiksi Sandro Botticellilla ei ollut mitään vaikeuksia saattaa maalauksiaan valmiiksi, ja Medicin suvun suosikkina hän saikin lukuisia toimeksiantoja.
Medicit lähettivät Botticellin ja muutaman muun taiteilijan Roomaan Vatikaaniin koristelemaan Sikstuksen kappelia – Medicit käyttivät usein firenzeläisiä taiteilijoitaan hyväkseen voittaakseen liittolaisia italialaisten kaupunkivaltioiden alati epävarmassa poliittisessa pelissä.
Leonardo ei ollut koskaan mielistellyt Medicin sukua, ja hän sai näiltä tehtäväksi vain järjestää puitteita kaupungin näyttäville juhlille. Siinä työssä hän oli ylivertaisen kyvykäs ja onnistui pitämään kiinni aikatauluista.
Kun Leonardo täytti 30 vuotta, hänet tunnettiin taitavana maalarina, joka ei kuitenkaan koskaan saanut toimeksiantojaan valmiiksi.
Hän itse tunsi olevansa väsynyt ja masentunut, eikä Firenze enää tuntunut hänelle oikealta paikalta. Tilanne ratkesi vuonna 1482, kun Medicit päättivät lähettää Leonardon naapurikaupunkiin Milanoon.
Leonardo da Vincin keksintöjä
Leonardo da Vinci pursusi uusia ideoita
Kanuunapatteri
Yksi Leonardon sotaisimmista keksinnöistä oli pyöreä 16:n kiinteästi asennetun tykin kokonaisuus. Hän on piirtänyt sen keskelle hammaspyörästön, jonka tarkoituksesta ei enää ole varmuutta. Luonnosten pohjalta arvellaan, että laitteeseen oli tarkoitus kiinnittää airot, jotta asetta voisi kuljettaa vesillä.
Rumpukone
Leonardo järjesti paljon juhlia, ja hän keksi myös rumpukoneen. Kun konetta liikutettiin, pyörien pyöriminen aktivoi mekanismin, joka sai lukuisat rumpukapulat iskeytymään bassorumpuun. Rumpukonetta voitiin käyttää esimerkiksi kulkueissa.
Matkamittari
Yksi harvoista Leonardon todella rakentamista koneista oli matkamittari. Aina kun sen pyörä pyörähti ympäri, sen laatikkoon putosi pikkukivi. Kun päästiin perille, kivet laskettiin ja määrä kerrottiin pyörän ympärysmitalla, jolloin saatiin laskettua kuljettu matka.
Siipiratasalus
Leonardo halusi rakentaa veneen, jolla olisi helppo liikkua rauhallisilla joilla ja kanavilla, ja tuli kehittäneeksi siipiratasaluksen. Piirustusten mukaan siipiratasta pyöritettäisiin joko käsin kammesta tai kiinteästi asennetuilla polkimilla.
Sukelluspuku
Leonardo keksi myös sukelluspuvun, johon johdettaisiin ilmaa pinnalla kelluvien puisten tai nahkaisten putkien kautta. Joissakin versiossa oli jopa pissapussi, jotta sukeltajan ei tarvitsisi nousta vedestä tuntikausiin.
Riippuliidin
Leonardo oli tarkkaillut lintuja ja lepakoita ja kehitteli myös ajatusta riippuliitimestä. Pienillä säädöillä hänen liitimensä olisi todennäköisesti myös toiminut käytännössä.
Työhakemus keskittyi sotakoneisiin
Leonardo lähti pian matkaan ja otti mukaan muun muassa itse tekemänsä hopeisen lyyran, jota hän oli opetellut itse myös soittamaan, nuoren rakastajansa Atalanten sekä rakentamansa koneiston, joka mittasi kuljettua matkaa pitämällä lukua vaununpyörän pyörähdyksistä.
Niinpä kun he viikon kuluttua pääsivät perille, hän saattoi kirjoittaa työpäiväkirjaansa, että Firenzestä Milanoon olitodistettavasti 290 kilometriä.
Leonardo oli virallisesti lähetetty diplomaattiseen tehtävään viihdyttämään Milanon vahvaa ja kyynistä hallitsijaa Ludovico Sforzaa, johon Medicit halusivat pitää hyvät välit. Leonardo toivoi kuitenkin henkilökohtaisesti saavansa herttuasta itselleen uuden mesenaatin.
Siksi hän laati matkalla Milanoon pitkän työhakemuksen, ja listasi siinä peräti kymmenen uutta mielikuvituksellisista asetta ja konetta, jotka hän tarjoutui suunnittelemaan ja rakentamaan Sforzalle.
Kirjeen lopussa Leonardo mainitsi: ”Lisäksi voin toteuttaa veistoksia marmorista, pronssista ja savesta sekä maalata yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu.”
Uranvaihto ei onnistunut
Leonardo vähätteli taitojaan taiteilijana osin siksi, että hän oli kyllästynyt maalaamiseen, ja osin siksi, että hän näki itsensä yhä vahvemmin keksijänä ja insinöörinä.
Hän kerskui taidoillaan aseiden rakentajana, vaikkei ollut koskaan ollut lähelläkään sotatannerta, koska hän uskoi Ludovico Sforzan haaveilevan ennen kaikkea sotilaallisesta ylivoimasta.
Milano ei näet ollut kauppiaiden tasavalta kuten Firenze vaan sotilaallinen herttuakunta, jossa Sforzan suku oli noussut valtaan syrjäyttämällä edellisen herttuasuvun.
Sforzan suvun linnassa kuhisi hoviväkeä, virkamiehiä, astrologeja, taiteilijoita, muusikoita, eläintenkesyttäjiä, näyttelijöitä ja ilveilijöitä. Milanossa oli noin kolme kertaa enemmän asukkaita kuin Firenzessä, ja siellä oli yliopisto, mikä nosti Milanon tieteellisesti ja älyllisesti samalle tasolle aikansa johtavan yliopistokaupungin Bolognan kanssa.
Leonardo halusi jäädä kaupunkiin ja uurasti tehdäkseen vaikutuksen Ludovico Sforzaan. Lyhyessä ajassa hän piirsi yli 30 luonnosta uudenlaisista sotakoneista ja aseista.
Moni hänen ajatuksistaan oli valtavasti aikaansa edellä – kuten panssarivaunu ja alkeellinen konekivääri – mutta yhtäkään ehdotuksista ei toteutettu. Sforzan valta-asema alueella oli näet tuolloin niin vahva, ettei hänellä ollut tarvetta ryhtyä sotimaan.
Sen sijaan Sforza halusi viihdykettä, ja hän tiesi, että hänen vieraansa oli näyttämöiden mestari. Niinpä Leonardo sai pian tehtäväkseen järjestää teatteriesityksiä aivan niin kuin Firenzessäkin.
Jättipatsaasta valmistui vain savimalli
Leonardo asui Milanossa 17 vuotta. Hänen ympärilleen kerääntyi sielläkin joukko oppipoikia, ystäviä ja rakastajia, ja hän sai myös avustajia, joilla riitti tekemistä mestarin työpajan tohinassa.
Leonardo teki lopulta ratsastajapatsaasta vain suunnattoman suuren savimallin. Kesken jääneestä patsaasta
Leonardo puuhasi juhlajärjestelyjen ja maalaamisen lisäksi vaikka mitä: hän muun muassa rakensi musiikki-instrumentteja, luonnosteli Milanolle uuden asemakaavan, joka ratkaisisi kaupungin liikakansoitus- ja jäteongelman – ja joka olisi ehkä voinut torjua kaupunkiin myöhemmin iskeneen ruttoepidemian – sekä piirsi pilakuvia kadulla näkemistään ihmisistä, kirjoitti satuja ja alkoi työstää bestiaaria, keskiajalla suosittua monialaista luonnontieteellistä tietokirjaa.
Vuonna 1489 Ludovico Sforzan viestintuoja saapui mestari Leonardon työpajaan ja esitti tilauksen herttuan edesmenneen isän valtavasta ratsastajapatsaasta. Leonardo sai lopulta aikaiseksi patsaasta suuren savimallin, johon Sforza ihastui ikihyviksi.
Patsas ei kuitenkaan koskaan valmistunut, sillä herttuan huomio siirtyi ranskalaisten kasvaneeseen sotilaalliseen uhkaan ja hän valoikin Leonardon ratsastajapatsasta varten varatusta pronssista tykkejä.
Kun ranskalaiset lopulta hyökkäsivät vuonna 1499, Sforza kuitenkin antautui taisteluitta ja pakeni kaupungista.
Viimeistä ehtoollista ei voitu siirtää
Sforzan paetessa Leonardo menetti mesenaattinsa, ja kun kaupunki jäi ranskalaisille, Leonardo päätti, että oli tullut aika palata Firenzeen.
Ennen lähtöään Leonardo tapasi kuitenkin Ranskan kuninkaan Ludvig XII:n.
Leonardon kultainen leijona vastaanotti Ludvig XII:n, kun Ranska oli valloittanut Milanon.
Kuningas oli pian Milanoon saavuttuaan viety Santa Maria delle Grazie -kirkkoon, missä hän oli nähnyt Leonardon edellisenä vuonna valmistuneen seinämaalauksen Viimeinen ehtoollinen.
Se teki kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän olisi halunnut irrottaa ja siirtää koko seinän Ranskaan, mutta hänen neuvonantajansa totesivat sen mahdottomaksi.
Leonardo da Vincin teos ”Viimeinen ehtoollinen” on Milanossa Santa Maria delle Grazie -kirkossa.
Kaupunkiin saapui myös 24-vuotias sotapäällikkö Cesare Borgia, paavi Aleksanteri VI:n poika. Hän johti paavin sotajoukkoja, mutta ennen kaikkea hän oli varsin kunnianhimoinen nuori mies, joka halusi kasvattaa mahtiaan ja vaikutusvaltaansa ja oli siksi liittoutunut ranskalaisten kanssa.
Hän oli oikeasti kiinnostunut Leonardon ajatuksista uusista sotakoneista ja aseista, ja tämä esitteli hänelle kaikki luonnoksensa vielä ennen kuin lähti Milanosta.
Viimeinen ehtoollinen teki Leonardosta kuuluisan
Viimeisen ehtoollisen viimeisin restaurointi valmistui vuonna 1999.
Leonardon seinämaalausta Viimeinen ehtoollinen voi ihailla vielä nykyäänkin vuonna 1978 aloitetun restauroinnin ansiosta. 21 vuotta kestäneessä hankkeessa muun muassa tunnistettiin infrapunavalon avulla maalauksen alkuperäiset osat, jotka sitten rekonstruoitiin pikkutarkasti.
Maalaus esittää Jeesusta viimeisellä ateriallaan 12 opetuslapsensa kanssa ja hetkeä, jolloin Jeesus on juuri kertonut yhden joukosta kavaltavan hänet.
Leonardo on ikuistanut maalaukseensa opetuslasten erilaiset välittömät reaktiot kohtalokkaaseen ilmoitukseen.
”Viimeinen ehtoollinen” rapistuu koko ajan
- 1518: Maalaus alkoi rapistua jo pian valmistumisensa jälkeen, koska Leonardo oli freskotekniikan sijaan käyttänyt öljyvärejä kuivalle seinälle.
- 1652: Maalaus oli jo niin himmeä ja rapistunut, että luostarin munkit rohkenivat hakata seinään reiän tehdäkseen siihen oven, vaikka sillä kohtaa maalauksessa olivat olleet Jeesuksen jalat.
- 1726: Eräs konservaattori täytti kuvan tyhjiksi rapistuneet alueet öljymaaleilla ja vernissalla.
- 1760-luku: Toinen konservaattori poisti aiemman konservaattorin työn jäljet ja maalasi kuluneet kasvot uusiksi itse ajattelematta paljonkaan alkuperäistä teosta. Asiasta nousi kuitenkin julkinen äläkkä, ja hänen oli keskeytettävä työnsä, kun kasvoista enää kolmet olivat maalaamatta.
- Ranskan vallankumous: Kirkon vastustajat raaputtivat opetuslasten silmät pois, ja Santa Maria delle Grazien kirkkoa käytettiin vankilana.
- 1900-luku: Rapistumista jarrutettiin kahdella puhdistuksella, jotka eivät onneksi aiheuttaneet lisää vahinkoja.
- II maailmansota: Kirkkoon iskeytyi liittoutuneiden pommeja, mutta Viimeinen ehtoollinen säilyi sen eteen pinottujen hiekkasäkkien ansiosta.
Leonardo hyödynsi teatterista tuttua perspektiiviä
Leonardo da Vinci hyödynsi vuonna 1495 aloittamassaan Viimeisessä ehtoollisessa teatterimaailmasta tuntemaansa perspektiiviä, josta hän käytti nimeä ”kompleksi perspektiivi”.
Milanon Santa Maria delle Grazie -kirkossa sijaitseva Viimeinen ehtoollinen on kooltaan 8,8 x 4,6 metriä.
Seinien ja katon viivat etenevät kohti pakopistettä jyrkemmin kuin maalauksissa tavallisesti. Sen tarkoitus oli saada maalaus näyttämään luonnolliselta riippumatta siitä, mistä kohtaa huonetta sitä katsottiin – siis samoin kuin teatterilavastuksen on toimittava eri puolilla katsomoa istuville katsojille.
Kuvan leveys vääristää syvyysperspektiiviä, eikä pöydässä todellisuudessa näytä olevan kunnolla tilaa kaikille opetuslapsille. Esimerkiksi Juudaksen oikea kyynärpää näyttää olevan aivan liian lähellä pöydän etureunaa.
Leonardo aloitti Mona Lisan Firenzessä
Leonardo palasi Firenzeen maaliskuussa 1500 mukanaan suuri joukko rakastajia, avustajia ja oppipoikia. Hän oli jo lähes 50-vuotias, mutta hän tunsi olonsa paluun jälkeen hyvävointiseksi ja teki ahkerasti töitä.
Hän jopa lupautui maalaamaan muotokuvan rikkaan silkkikauppiaan kauniista vaimosta Lisa Gherardinista, ja niin syntyi kuuluisa Mona Lisa -taulu.
Vuonna 1956 Mona Lisa joutui tuhotyön kohteeksi Pariisin Louvre-museossa peräti kahdesti: ensin museovieras heitti sen päälle happoa ja myöhemmin toinen vieras heitti sitä kivellä.
Keväällä 1501 sotaisa Cesare Borgia käänsi katseensa kohti Firenzeä, ja kaupunkilaiset ryömivät peloissaan koloihinsa. Toukokuussa Borgian hyökkäysarmeija oli jo kaupunginmuurilla, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen kaupunki onnistui pysäyttämään sen maksamalla Borgialle 36 000 floriinia.
Kun Borgia palasi vuotta myöhemmin, kaupunki luovutti lunnaina parhaan taiteilijansa ja insinöörinsä, Leonardon.
Sodan julmuus järkytti Leonardoa
Leonardo lähti siis Firenzestä Cesare Borgian sotatekniseksi asiantuntijaksi. Kesällä 1502 hän saapui uuden mesenaattinsa kotikaupunkiin Urbinoon Romagnan alueelle.
Hän sai tittelikseen pääinsinööri ja lähti kiertämään uuden herransa linnoituksia ja satamia.
Pian Leonardon huomio harhautui taas, ja hän ryhtyi tekemään tutkimusta veden ominaispainosta. Sotilaallisesti hänen merkittävin työnsä Borgialle olivat lintuperspektiivistä piirretyt yksityiskohtaiset kaupunkikartat, joiden avulla oli helppo suunnitella hyökkäyksiä.
Leonardo ei erityisemmin välittänyt uudesta herrastaan. Kaikkialla, minne tämän joukot etenivät, sotilaat pahoinpitelivät, raiskasivat ja murhasivat paikallisväestöä. Paavin julma poika ei enää ollut liitossa ranskalaisten kanssa vaan valloitti nyt maata itselleen.
Kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen pettynyt ja turhautunut Leonardo sai palata kotiin Firenzeen.
Vanha kuninkaallinen ihailija pelasti
Ikääntyvä mestari ei löytänyt iloa kotiinpaluusta. Kaupungin johto antoi hänelle vuonna 1503 pitkällisen ja vaativan tehtävän koristella kaupungintalon kokoussali, mutta pahinta oli, että samaan hankkeeseen nimitettiin myös hänen halveksimansa nuori Michelangelo.
Leonardon isä Piero, joka oli vuosien mittaan saanut yhdeksän muutakin poikaa, kuoli vuonna 1504. Muut pojat kieltäytyivät jakamasta perintöä äpäräpojan kanssa, mikä harmitti uransa tuossa vaiheessa rahavaikeuksissa ollutta Leonardoa.
Onnekseen Leonardo sai tuolloin ihailijaltaan Ranskan Ludvig XII:lta kutsun palata Milanoon. Aluksi Firenzen johto kielsi Leonardoa lähtemästä, mutta Ranskan kuninkaan lähettiläs oli sinnikäs, eivätkä firenzeläiset lopulta rohjenneet sanoa Ludvigille vastaan. Niinpä Leonardo jätti vuonna 1508 Firenzen – sekä sen kokoussalin keskeneräisen koristelun.
Leonardo halveksi Michelangelon taidetta
Leonardo da Vincin pahin kilpailija oli taiteilija Michelangelo. Pitkä ja komea Leonardo käytti usein vaaleanpunaista takkia, kun taas Michelangelo suosi murrettuja värejä.
Firenzen mestarit vihasivat toisiaan
Leonardo da Vincillä oli aina taiteellisia kilpailijoita. Esimerkiksi palatessaan 51-vuotiaana Milanosta Firenzeen vuonna 1503 hän huomasi, että hänen poissa ollessaan 28-vuotias Michelangelo oli noussut kaupungin uudeksi taiteilijatähdeksi.
Leonardo oli hurmaava, lempeäluontoinen ja aina ystävien ja ihailijoiden ympäröimä, kun taas Michelangelo oli neuroottinen ja sisäänpäin kääntynyt erakkoluonne, joka joutui usein kahnauksiin muiden kanssa.
Leonardo ei myöskään pitänyt Michelangelon tavasta maalata kovia, pyöreitä lihaksia. ”Voisi luulla katsovansa säkillistä pähkinöitä eikä ihmisruumista”, hän sanoi ja kutsui Michelangeloa halveksien ”anatomiamaalariksi”.
Kun kaupungin johto asetti komitean ratkaisemaan, minne Michelangelon alastonta Davidia esittävä viisi metriä korkea marmoripatsas asetettaisiin esille, Leonardo ehdotti syrjäistä pylväskäytävää.
Anatomiakirja jäi tekemättä
Milanossa Leonardo palasi jälleen häntä suuresti innostavaan aiheeseen: ihmisen anatomian kartoittamiseen.
Katolinen kirkko ei katsonut ruumiinavauksia hyvällä, mutta ne eivät olleet suoranaisesti kiellettyjä.
”Teidän ei tarvitse murehtia sitä, että nämä havainnot edellyttävät toisen kuolemaa.” Leonardo ruumiinavauksista
Milanossa ja Firenzessä ne olivatkin jo yleistyneet, mutta Roomassa niitä pidettiin Leonardon aikaan yhä vääräoppisena.
Leonardo puolustautui fundamentalisteja vastaan kirjoittamalla ruumiinavauksista: ”Teidän ei tarvitse murehtia sitä, että nämä havainnot edellyttävät toisen kuolemaa; ennemmin teidän olisi iloittava siitä, että Luojamme on tarjonnut niin erinomaisen apuneuvon.”
Vitruviuksen mies esittää ihmiskehon ihanteellisia mittasuhteita.
Satojen ruumiinavausten jälkeen Leonardo sai lopulta selvitettyä viimeisenä arvoituksenaan sydämen läppien hydraulisen mekanismin.
Sitten olisi pitänyt enää järjestellä, toimittaa ja julkaista lukemattomat tutkimusmerkinnät, jotta ihmiskunta olisi voinut hyötyä hänen anatomisista havainnoistaan kirjana. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.
Vuonna 1513 Milanossa syttyi taisteluita ranskalaisten ja sukunsa taas valtaan palauttaneen Ludovico Sforzan pojan välillä. Silloin 60-vuotias Leonardo lähti rauhattomasta kaupungista Roomaan mukanaan 250 kiloa tavaraa, pääasiassa kirjoja ja instrumentteja, mutta joukossa oli myös joitakin maalauksia, jotka hän yhä toivoi vielä jonakin päivänä viimeistelevänsä.
Roomassa Leonardolla oli kuitenkin vaikeuksia löytää uutta mesenaattia, ja hän väsyi pian ikuiseen kaupunkiin.
Leonardo piirsi usein kuvia elimistä muistikirjoihinsa. Tässä hänen piirtämänsä sydän.
Leonaradi da Vinci leikkeli ruumiita
Leonardo pyrki koko elämänsä ajan oppimaan lisää ihmiskehon toiminnasta.
Ihmisen anatomia kiehtoi renessanssitaiteilijoita. Jos ymmärsi elimistön lihasten ja liikkeiden toimintaa, pystyi ikuistamaan luonnollisia kuvia ihmisestä – ja harva tiesi (tästäkään) aiheesta enempää kuin Leonardo da Vinci.
Tiedonjanoinen Leonardo teki elämänsä aikana lukemattomia ruumiinavauksia. Hän halusi kartoittaa elimistön lihakset, jänteet ja sisäelimet ja esittää ne kuvissaan mahdollisimman luonnollisina.
Leonardon viimeiseksi suureksi tutkimustyöksi jäi selvittää sydämen arvoitus. Hänen suuri rakkautensa hydrauliikkaan johti hänet melko myöhäisessä elämänvaiheessa tutkimaan, mikä voima saa sydämen pumppaamaan verta ympäri kehoa.
Leonardo selvitti, että veri kiertää nerokkaassa verisuoniverkostossa ja että ”kaikki laskimot ja valtimot lähtevät sydämestä”, kuten hän kirjoitti muistiinpanoihinsa. Ruumiinavausten aikana Leonardo oli löytänyt sydämestä läpät, jotka pystyivät aukenemaan ja sulkeutumaan.
Hän oletti, että liike synnytti paineen, joka sai veren liikkumaan valtimoissa, ja että läppien liike oli seurausta verenvirtauksesta. Vanhan mestarin teoria sydämen läpistä ja virtauksista hyväksyttiin lääketieteessä vasta 450 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Onni löytyi Ranskasta
Joulukuussa 1515 Bolognassa järjestettiin huippukokous, johon Leonardo osallistui paavin delegaation neuvonantajana. Siellä hän tapasi Ranskan uuden kuninkaan, 21-vuotiaan Frans I:n.
63-vuotias Leonardo ja nuori kuningas ystävystyivät välittömästi. Pitkä ja vahva, leveäharteinen ja karismaattinen Frans oli myös sekä tiedonjanoinen että kiinnostunut laajasti kaikesta kuten Leonardo. Frans ihaili vanhaa mestaria suunnattomasti ja aneli tätä lähtemään kanssaan Ranskaan.
Leonardo suostui ja muutti Ranskaan. Kuningas järjesti hänelle ja hänen seuralaisilleen asuinpaikaksi pienen palatsin Amboisen kylästä Loiren laaksosta oman linnansa vierestä.
Frans ei sälyttänyt Lenardolle mitään työvelvoitteita eikä vaatinut häneltä koskaan maalauksia. Hänelle riitti, että Leonardo oli läsnä hänen hovissaan. Hän maksoi Leonardolle täyden ylläpidon ja järjesti tälle kaikki kuviteltavissa olevat mukavuudet.
Ranskan kuningas Frans I pitelee Leonardo da Vinciä tämän viime hetkillä.
Mestarin terveys alkoi kuitenkin reistailla. Kohtaus oli vienyt häneltä oikean käden käyttökyvyn, ja hieman 67-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen huhtikuussa hän saneli testamenttinsa. Leonardo kuoli murtunut Frans vierellään 2. toukokuuta 1519.
Leonardolta jäi jälkeen valtavasti muistikirjoja, aloitettuja tutkimuksia, luonnoksen tasolle jääneitä keksintöjä ja keskeneräisiä maalauksia – Leonardolle jonkin loppuun saattaminen tarkoitti sen jähmettämistä johonkin pysyvään, kuolleeseen tilaan, ja hän vannoi koko ikänsä dynamiikan ja liikkeen nimeen kaiken elämän perusperiaatteina.
Oletettu Leonardo da Vincin -maalaus on maailman kallein
Salvator Mundi -teoksessa on kuvattu Jeesus kristallinen pallo toisessa kädessään.
Prinssi osti ”uuden Leonardon”
Nykyään tunnetaan vain 23 taulua, jotka ovat todennäköisesti kokonaan tai osittain Leonardo da Vincin maalaamia. Taulut sijaitsevat museoissa eri puolilla maailmaa, eivätkä ne ole vaihtaneet omistajaa yli sataan vuoteen.
Niinpä herättikin suurta huomiota, kun huutokauppakamari Christie’s myi marraskuussa 2017 vastikään Leonardon työksi väitetyn Salvator Mundin 450 miljoonalla dollarilla (noin 400 miljoonalla eurolla).
Hinta oli taideteosten uusi maailmanennätys. Ostaja oli saudiarabialainen prinssi, ja maalaus oli tarkoitus asettaa esille Louvre Abu Dhabin kokoelmaan.
Jos ilmenee uusi maalaus, jota epäillään Leonardon tekemäksi, joukko asiantuntijoita käy töihin:
- Taideasiantuntijoita lennätetään vertaamaan taulua tunnettuihin Leonardon töihin ja arvioimaan, onko tämäkin taulu mestarin itsensä maalaama.
- Radiohiiliajoituksella määritetään teoksen ikä.
- Kuvantaminen multispektrikameroilla tarjoaa lisätietoja maalaustekniikasta ja siveltimenvedoista.
- Sormenjälkiä tutkitaan, sillä Leonardo häivytti usein siveltimenvetoja sormenpäillään. Mahdollisesti löytyviä jälkiä verrataan varmuudella Leonardon töiksi tiedettyjen teosten sormenjälkiin.