Hymy, joka järkytti Pariisia

Kaksi vuotta ennen Ranskan vallankumousta taidemaalari Élisabeth Vigée Le Brun mullisti Pariisin taidemaailman: Hän asetti näytteille hymyilevän omakuvan. Sellaista ei ollut ennen nähty – ja yleisö inhosi näkemäänsä!

Kaksi vuotta ennen Ranskan vallankumousta taidemaalari Élisabeth Vigée Le Brun mullisti Pariisin taidemaailman: Hän asetti näytteille hymyilevän omakuvan. Sellaista ei ollut ennen nähty – ja yleisö inhosi näkemäänsä!

Getty Images

Louvren seinillä roikkuvien maalausten kultakehyksistä tuijotti vakavia kasvoja. Museon joka toinen vuosi järjestettävä Pariisin salonki oli juuri avattu vuonna 1787, ja Pariisin ja muun Euroopan johtavat taiteentuntijat puuteroiduissa peruukeissaan olivat paikalla.

Mikään muu näyttely ei nauttinut yhtä suurta arvostusta, ja korkeassa näyttelysalissa kuhisi taidekauppiaita, keräilijöitä, mesenaatteja ja taidesnobeja.

Salin seinät olivat täynnä tarkoin valikoituja teoksia: näyttäviä historiallisia kohtauksia sekä lähes ilmeettömiä miehiä ja naisia esittäviä muotokuvia. Ne olivat juuri sellaisia kuin muotokuvien vuonna 1787 pitikin olla.

Yhtäkkiä salissa alkoi levitä rauhaton kohina, ja peruukkipäiset vieraat kerääntyivät yhden maalauksen ympärille. He tutkivat teosta epäuskoisina: sen tekijä oli nainen, Élisabeth Vigée Le Brun, ja hän oli kuvannut itsensä epätavallisessa asennossa – nojailemassa raukeasti pieni tyttärensä sylissään.

Kohun varsinainen syy löytyi kuitenkin naisen kasvoilta: vienosti hymyilevät, hieman raotetut huulet, joiden välistä pilkistivät taiteilijan valkoiset hampaat! Yleisö horjui järkyttyneenä kauemmas. Vähän myöhemmin huhut hymystä alkoivat levitä Pariisin seurapiireissä ja seurauksena oli skandaali.

Élisabeth Vigée Le Brun tunnettiin muotokuvistaan, jotka esittivät mm. häntä itseään.

© The National Gallery, London

Isä tukehtui kalanruotoon

Vigée Le Brun oli 32-vuotias menestynyt taidemaalari, kun hän järkytti ranskalaista taidemaailmaa hymyllään. Vakavien kasvojen ja tiukasti yhteen puristettujen huulten katsottiin tuohon aikaan kuvastavan korkeaa moraalia, ja vain juopot, köyhät ja hullut hymyilivät julkisesti.

Tätä sääntöä vartioi tiukasi kuninkaallinen taideakatemia Académie royale de peinture et de sculpture, jota yksikään itseään kunnioittava ranskalaistaiteilija ei uskaltanut vastustaa – ennen Élisabeth Vigée Le Brunia.

Hän syntyi 16. huhtikuuta 1755 taidemaalari Louis Vigéen perheeseen. Hänen kaksi vuotta nuorempi veljensä, Etienne, oli äitinsä silmäterä, mutta isä-Louis palvoi tytärtään ja näki hänen lahjakkuutensa. Lapsena Élisabeth piirsi kaikkeen mahdolliseen, jopa sen luostarin muureihin, jossa hän kävi koulua. Nunnat rankaisivat häntä ankarasti, mutta hänen isänsä iloitsi: ”Sinusta tulee taiteilija, lapsoseni!”

Koska Élisabeth oli tyttö, hän ei päässyt taidekouluun vaan hänen piti tyytyä saamaan oppia tuntemattomilta taiteilijoilta, jotka opettivat hänelle piirtämistä ja maalaamista pientä maksua vastaan. Vähitellen laihasta ja kömpelöstä Élisabethista varttui häikäisevä kaunotar, ja hänen päättäväisyytensä ja taiteelliset kykynsä kasvoivat samaa tahtia.

Hammaslääkärien suosio kasvoi 1700-luvulla huolimatta siitä, että kivunlievitys keksittiin vasta sata vuotta myöhemmin.

© Bridgeman Images

Hammaslääkärit rohkaisivat hymyilemään

Hampaattomuus oli vuosisatojen ajan Euroopassa yleistä, sillä siirtokuntien sokeria oli helppo saada mutta hammashoito oli olematonta ja suun hampaiden vaivat olivat tavallisia.

Vasta 1700-luvun puolivälissä ranskalainen lääketiede tuotti maailman ensimmäiset hammaslääkärit, niin sanotut hammaskirurgit. He paikkasivat reikiä ja neuvoivat, miten hampaiden hoitaminen auttoi pitämään säryt poissa ja hampaat suussa.

Eurooppalaiset hallitsijat sekä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti George Washington käyttivät ahkerasti ranskalaisten hammaskirurgien palveluita, ja toiset – kuten italialainen aatelismies ja hurmuri Casanova – hoidattivat Pariisissa hampaansa kuntoon lisätäkseen viehätysvoimaansa.

Vuonna 1787 hammaslääkäri Nicolas Dubois de Chémant keksi posliinista tehdyt tekohampaat. Proteesi mullisti hampaattomien elämän, sillä sen avulla he pystyivät taas pureskelemaan ruokaa ja hymyilemään rohkeasti.

Élisabeth Vigée Le Brun turvautui kaikkiin kykyihinsä päästäkseen Pariisin taidepiireihin. Hänen kauneutensa johti kuitenkin valitettavan usein siihen, että hänen miespuoliset asiakkaansa elättelivät sopimattomia taka-ajatuksia.

Kun Le Brunin rakas isä tukehtui 52-vuotiaana kalanruotoon, hänen äitinsä avioitui rikkaan kultasepän kanssa ja perhe muutti hienolle alueelle. Le Brun suri isäänsä hartaasti ja vihasi isäpuoltaan.

”Vihasin sitä miestä, enkä vähiten siksi, että hän käytti isäni tavaroita. Hän otti isän vaatteet käyttöön sellaisinaan, muokkaamatta niitä lainkaan niin, että ne olisivat istuneet hänelle”, Le Brun kirjoitti muistelmissaan.

Isäpuolensa ansiosta hänelle kuitenkin avautui pääsy seurapiireihin ja rikkaiden asiakkaiden luo. Pariisin aatelisto ihastui oitis viehättävään Le Bruniin ja tilasi häneltä kilvan muotokuvia.

Maine kantautui hoviin asti

Nuori taiteilija osoitti erityistä kykyä naiskauneuden kuvaamiseen, ja hän puki mallinsa pehmeästi laskeutuviin kankaisiin, jotka korostivat heidän vartalonsa muotoja.

”Kiedoin käsivarsille ja vartalon ympärille leveitä kankaita yrittäen jäljitellä Rafaelin kauniita poimutuksia”, Le Brun kirjoitti päiväkirjaansa viitaten kuuluisaan italialaiseen renessanssimaalariin.

Hän asetti mallinsa rentoihin asentoihin ja ikuisti heidän kasvonsa eloisina ja luonnollisina. Hänen intiimi tyylinsä sopi hyvin ajan henkeen, joka levisi Pariisin valistuneen porvariston keskuudessa: herkkyyttä, kohteliaisuutta ja itsehillintää pidettiin porvarillisina hyveinä, ja jopa kaduilla vastaantulijoille hymyilemistä alettiin vähitellen pitää soveliaana.

Salongit, joihin yläluokka kokoontui keskustelemaan epämuodollisessa ympäristössä, syntyivät 1700-luvun Pariisissa.

© Wikimedia Commons

Myös hovin naiset panivat Le Brunin lahjat merkille, ja Orleansin herttuan miniä ja Chartresin kreivitär vierailivat hänen ateljeessaan. 25 kilometrin päässä Pariisista sijaitsevassa Versaillesin palatsissa asuvalla kuninkaallisella perheellä ei kuitenkaan ollut yhteyttä kansalaisiin tai ajan henkeen. Siellä vallitsivat Aurinkokuningas Ludvig XIV:n aikaiset vuosisadan vaihteesta peräisin olevat seremonialliset tavat.

Hovissa muotia olivat yhä valkoisiksi maalatut kasvot, jäykät brokadipuvut ja korkeat puuteroidut peruukit. Hoviväki livahtikin usein salaa Pariisiin, sillä pääkaupungin huvitukset, kuten teatteri, kirjallisuus ja kahvilat, olivat paljon houkuttelevampia kuin Versaillesin jäykkä ja vanhanaikainen loisto.

Vallan painopiste oli Ludvig XVI:n huomaamatta siirtymässä Versaillesista Pariisiin, jossa kansalaiset keskustelivat innokkaasti uusista yhteiskuntaa, järkeä ja vaikutusvaltaa koskevista filosofioista.

Avioliitto oli virhe

Nuorta taiteilijaa ei politiikka kiinnostanut. Hän omistautui täysin taiteelleen, ja hänellä riitti asiakkaita. Vaikka hän maalasi aamusta iltaan, hän pystyi hädin tuskin täyttämään monia tilauksiaan. Isäpuoli kuitenkin otti kaikki hänen ansaitsemansa rahat, sillä talon isäntä hallitsi myös koko talonväen taloutta.

20-vuotias Élisabeth oli ylpeä taidoistaan ja itsenäisyydestään, eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua vapaudestaan ja mennä naimisiin. Tammikuussa 1776 hänen äitinsä onnistui kuitenkin suostuttelemaan hänet avioon seitsemän vuotta vanhemman Jean-Baptiste-Pierre Le Brunin kanssa.

Morsian empi koko matkan vihkikirkkoon.

”Pitäisikö minun sanoa kyllä vai ei?" hän uskoutui päiväkirjalleen.

Jean-Baptiste-Pierre Le Brun myi vaimonsa maalauksia galleriassaan 12 000 frangilla kappale. Élisabeth itse sai vain kuusi frangia.

© Wikimedia Commons

Kun tuore aviomies pian häiden jälkeen osoittautui velkaantuneeksi ja naisiinmeneväksi, oli liian myöhäistä katua. Hän oli kuitenkin myös taidekauppias, ja erimielisyyksistään huolimatta Le Brunit aloittivat tuottoisan yhteistyön, koska aviomiehen yhteydet taidemaailmaan hyödyttivät Élisabethin uraa. Hänen uransa huipentui vuonna 1778, kun häntä pyydettiin maalaamaan kuningattaren muotokuva.

Hampaattomat hallitsijat

23-vuotias Marie-Antoinette vietti Versaillesissa eristäytynyttä elämää tietämättömänä hovin huhuista, jotka liittyivät hänen seksuaalisiin seikkailuihinsa ja holtittomaan tuhlailuunsa.

Kun prinsessa Marie-Antoinette oli saapunut Wienistä Ranskan jäykkään hoviin vuonna 1770, yksi hänen avuistaan olivat olleet kauniit hampaat.

Hänen äitinsä, keisarinna Maria Teresia, oli huolehtinut perheensä hampaista kutsumalla hoviinsa ranskalaisen hammaslääkärin. Hän oli kuullut, että tämä uuden alan asiantuntija voisi estää hampaita mätänemästä ja poskia painumasta kuopalle hampaiden irrottua.

Järjen aikakausi edellytti myös kaunista ja tervettä ulkonäköä – ja terveitä hampaita. Versaillesin hovissa sen sijaan tiedetty uusista tuulista: kuninkaalliset ja hoviväki olivat kautta aikojen olleet enemmän tai vähemmän hampaattomia 40. ikävuoteensa mennessä. Muotokuvien ilmeettömien kasvojen ajateltiin kuvastavan kuninkaallista ylevyyttä, ja Pariisin uusi hymymuoti oli hovissa tuntematon käsite.

”Hänen ihonsa oli niin kuulas ja hehkuva, ettei minulla ollut värejä, joilla sitä kuvata.” Elisabeth Vigée Le Brun suojelijastaan Marie-Antoinettesta.

Kuningatar Marie-Antoinette oli kuitenkin nähnyt Le Brunin muotokuvia ja ihastunut niiden viehkeään luonnollisuuteen. Nyt hän halusi Le Brunin maalaavan hänestä muotokuvan lähetettäväksi Wieniin veljelleen, keisari Josef II:lle.

Jännityksestä täristen Le Brun saapui tarvikkeineen Versaillesiin. Saman ikäinen Marie-Antoinette jutteli hänelle kuitenkin mutkattomasti, ja naiset pitivät heti toisistaan.

”Hänen ihonsa oli uskomaton”, Le Brun kirjoitti päiväkirjaansa. ”Se oli niin kuulas ja hehkuva, ettei minulla ollut värejä, joilla sitä kuvata.”

Marie-Antoinette oli kuullut, että taidemaalarilla myös kaunis lauluääni, ja jokaisen muotokuvaistunnon lopuksi he lauloivat yhdessä suosikkisäveltäjänsä dueton. Oven takana pahansuovat hovinaiset salakuuntelivat kuningattaren kimeää laulua.

Ennen kuin hymystä tuli ystävällisyyden ja ilon ilmaus, sitä pidettiin merkkinä vähä-älyisyydestä ja itsehillinnän puutteesta. 1900-luvulle saakka vain apinat, juopot ja hölmöt hymyilivät.

© Ad Meskens

Antiikki: Komedioiden hymy

Antiikin aikaan hymyä pidettiin vain teatteriin kuuluvana liioitteluna, ja kreikkalaisissa komedioissa käytettiin usein hymyileviä tai ilkeästi irvistäviä naamioita. Aristoteleen mukaan esimerkiksi leveä hymy oli kuin ”kivuton epämuodostuma”. Siksi myöskään marmoripatsaissa, ruukuissa tai reliefeissä kuvatut ihmiset eivät koskaan hymyile.

© Bridgeman Images

Keskiaika: Vahingoniloinen virne

Pilkka ja iva naurattivat keskiaikaisissa juhlissa, joissa hovinarri vastasi viihdyttämisestä. Narrin rooliin kuului nauraa ja olla naurun kohteena, mutta yläluokkaan kuuluvat pystyivät vain harvoin nauramaan toisilleen loukkaamatta toisen kunniaa. 1400-luvulla alkanut sokerin tuonti johti siihen, että yläluokalla ei usein ollut juurikaan hampaita suussaan.

© Thyssen-Bornemisza Museum

1600–1700-luku: Vain hölmöt hymyilivät

Hienosto saattoi hymyillä hieman ironisesti, tietäväisesti tai ivallisesti osoittaakseen paremmuuttaan. Vuodelta 1668 peräisin olevan piirustusoppaan mukaan vain rahvas tai hullut kuvattiin suu auki. Taiteilijat käyttivät hymyjä ilmaisemaan erityisesti sitä, että kuvattu henkilö oli humalassa, prostituoitu tai muuten vain estottomassa tilassa.

© Wikimedia Commons/American Museum of Natural History

1800–1900-luku: Länsi piti suunsa kiinni

Parantuneesta hammashygieniasta huolimatta länsimaissa suu pidettiin muotokuvissa kiinni. 1920-luvulle asti useimpia valokuvattiin vain pari kertaa eläessään, ja kuvissa hymyilemistä pidettiin hölmönä. Muualla ihmiset olivat innokkaampia hymyilemään. Esimerkiksi vuonna 1904 antropologi Berthold Laufer löysi tämän valokuvan hilpeästä kiinalaismiehestä.

Kuningatar poseerasi aluspuvussa

Ensimmäisessä muotokuvassaan Marie-Antoinette poseerasi Le Brunille jäykässä krinoliinihameessa perinteisiä kruununkalleuksia pidellen. Kuningatar ihastui muotokuvaansa ja tilasi kaksi uutta: yhden itselleen ja toisen Venäjän keisarinnalle Katariinalle.

Le Brun nimitettiin Marie-Antoinetten viralliseksi muotokuvamaalariksi, mikä lisäsi hänen suosiotaan Ranskan aatelin keskuudessa. Uskaliaasti hän pyysi kuningatarta poseeraamaan omassa ohuessa musliinipuvussaan kiharat hiukset valloillaan.

Kun muotokuva esiteltiin pariisilaisessa taidesalongissa, pahat kielet kuiskivat, että kuningatar oli antanut maalata itsensä alusvaatteissaan. Skandaali oli estettävä, ja Le Brun riensi ateljeestaan näyttelyyn lisäämään muotokuvaan peittäviä siveltimenvetoja.

Le Brun oli uskollinen kuningattarelle: Marie-Antoinette oli hänen suojelijansa ja hänen itsensä lisäksi ainoa, jolle hän oli kiitoksen velkaa asemastaan. Pian hänellä oli entistäkin enemmän syytä kiittää kuningatarta.

Ohuessa musliinipuvussa poseeraaminen oli Marie-Antoinettelta uskalias teko.

© Wikimedia Commons

Kuninkaallinen akatemia joutui taipumaan

Le Brun halusi päästä arvostetun kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi. Naisia ei kuitenkaan haluttu jäseniksi, siitä akatemian professoreiden ja arvostettujen maalareiden kokous oli yhtä mieltä. Sen sijaan Le Brun otettiin jäseneksi vaatimattomampaan Académie de Saint-Luciin, jossa hänen isänsä oli opettanut.

Vierailtuaan aviomiehensä kanssa Hollannissa ja Flanderissa Le Brun palasi kotiin vaikuttuneena alankomaalaisten mestareiden teoksista. Häntä kiehtoi etenkin Rubens, joka oli maalannut hymyileviä naisia jo 1600-luvulla.

Vuonna 1783 Le Brun lahjoitti kuninkaalliselle taideakatemialle omakuvan, jossa hän poseerasi hollantilainen olkihattu päässään. Maalaus ripustettiinkin näytteille akatemian salonkiin.

Menestys rohkaisi Le Brunia, ja hän haki taas akatemian jäsenyyttä. Hän kieltäytyi kuitenkin rajoittamasta aiheitaan muotokuviin ja maisemamaalauksiin, joita pidettiin naisille sopivina aiheina. Sen sijaan hän lähetti akatemialle teoksen ”Rauha palauttaa yltäkylläisyyden”, joka esittää kahta naishahmoa ja jonka aihe kuului vanhoillisen akatemian korkeimpaan kategoriaan eli historiallisiin tai allegorisiin teoksiin.

Akatemian käsityksen mukaan naisten moraali tai nerous ei riittänyt tulkitsemaan mytologian tai Raamatun suuria allegorisia aiheita.

Maalaus ”Rauha palauttaa yltäkylläisyyden” kuvastaa ajatusta siitä, että rauha edistää hyvinvointia ja kehitystä.

© Wikimedia Commons

Le Brunin lahjakkuus oli kiistaton ja maalaus taidokas, mutta akatemian ylimielisten herrojen mielestä naisen tekemän maalauksen hyväksyminen juuri tähän kategoriaan häpäisisi akatemian ikiajoiksi.

Akatemian johto kokikin melkoisen nöyryytyksen, kun Marie-Antoinette veteli kuninkaallisista langoista ja varmisti, että Le Brun 31. toukokuuta 1783 hyväksyttiin taideakatemian jäseneksi.

Hymy suututti kaikki

Le Brunin menestys ja läheinen yhteys epäsuosittuun kuningattareen oli kova pala monille kateellisille ja vähemmän menestyneille taiteilijoille, jotka nainen oli päihittänyt. Vastineeksi he saivat lohtua Le Brunin häpäisemisestä: Pariisissa alettiin huhuta, että hänellä oli suhde valtiovarainministeriin, kreivi Charles-Alexandre de Calonneen, jonka muotokuvan hän maalasi vuonna 1784.

Le Brun ei kuitenkaan antanut juorujen lannistaa itseään, sillä hän uskoi kykyjensä puhuvan puolestaan. Hän saikin tilaisuuden esitellä taitojaan ja kenties jopa kasvattaa suosiotaan, kun hän päätti avata oman salongin.

”Teennäisyys, jonka niin taiteilijat, asiantuntijat kuin sivistynyt yleisökin on tuominnut, henkilöityy madame Vigée Le Brunissa esittelemässä hampaitaan.” Ranskalainen sanomalehti, 1787

Salongit olivat kohtaamispaikkoja, joihin Pariisin kulttuurieliitti kokoontui kuuntelemaan konsertteja ja runonlausuntaa ja katsomaan näytelmiä. Le Brunin salonki poikkesi muista siten, että sen emäntä oli taidemaalari, ja vuosina 1783–1789 siellä kävi aatelisia hovista asti.

Vieraiden joukosta puuttuivat valistusfilosofit ja -kirjailijat, jotka yhä kiivaammin tuomitsivat aateliston ja kuninkaan todellisuudentajun puutteen. Le Brunin salongissa ei puhuttu politiikkaa, vaan siellä keskityttiin kirjallisuuteen, teatteriin ja juoruihin.

Le Brunin seurapiiri ei ehkä havainnut horisontissa häämöttäviä vallankumouksen pilviä, mutta normeja rikkovan taiteilijan elämästä ei silti puuttunut draamaa. Kaksi vuotta ennen Ranskan vallankumousta Le Brun käynnisti taiteen vallankumouksen.

”Teennäisyys, jonka niin taiteilijat, asiantuntijat kuin sivistynyt yleisökin on tuominnut, kiteytyy madame Vigée Le Brunissa esittelemässä hampaitaan”, eräs ranskalainen sanomalehti kirjoitti, kun Le Brunin omakuva pantiin näytteille vuoden 1787 Pariisin salongissa.

Taiteilijaa arvosteltiin joka suunnasta. Vakavat valistusajattelijat arvostelivat Le Brunin tyhjää ja sentimentaalista hymyä, ja taidekriitikot näkivät punaista, koska hän oli rikkonut ”suljetun suun sääntöä”. Siihen asti vain rahvasta, vähäjärkisiä ja hölmöjä oli kuvattu suu auki.

Le Brun kuitenkin selvisi kohusta, sillä skandaali teki hänestä tunnetun koko Ranskassa ja asiakkaita riitti yhä jonoksi asti. Hän jatkoi hymyilevien naismuotokuvien maalaamista, ja yhä useammat taiteilijat alkoivat hänen esimerkkinsä rohkaisemina maalata hymyileviä kasvoja.

Kansan mitta täyttyi

Le Brun oli suosionsa huipulla, kun huhut Pariisin kaduilla kytevästä tyytymättömyydestä löysivät vihdoin tiensä hänen myös ateljeehensa. Hienoilta salonkivierailtaan hän kuuli, kuinka väkijoukko oli eräänä iltana pysäyttänyt heidät ja uhannut:

”Ennen pitkää teidät heitetään ulos vaunuistanne ja me istumme niissä.”

Kun hän kerran istui ystäviensä kanssa illallisella pienessä Marlyn linnassa Versaillesin lähellä, muuan humalainen mies alkoi riehua linnan puutarhassa. Hänen taskuistaan putosi lentolehtisiä, joissa luki: ”Alas kuninkaallinen perhe! Alas aatelisto!”

Tämän kuuluisan maalauksen Bastiljin valtauksesta on maalannut pariisilainen Jean-Pierre Houël, joka kannatti innokkaasti vallankumousta.

© Bibliothèque nationale de France

Taiteilijat kannattivat vallankumousta

Vaikka Vigée Le Brun joutui pakenemaan Ranskan vallankumousta monet ranskalaistaitelijat kannattivat kumousta innokkaasti.

Iskulause ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” innoitti monia taiteilijoita, jotka ryhtyivät innokkaasti maalaamaan uhrautumista ja isänmaallisuutta henkiviä sankarikuvia.

Erityisesti taidemaalari Jacques-Louis Davidin ryhmämuotokuvat kuvastivat vallankumouksen ihanteita, kuten ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta. Vallankumousjohtajat tekivät hänestä taiteellisen diktaattorin, joka sai päättää, mitkä teokset tuhottiin ja mitkä säästettiin. Toisaalta monet hoville ja aatelisille tilaustöitä tehneet taiteilijat, kuten Le Brun, joutuivat lähtemään pakoon.

Säveltäjiä kannustettiin kirjoittamaan vallankumouksellisia lauluja ja muita teoksia, ja esimerkiksi vuonna 1792 Claude-Joseph Rouget de Lisle kirjoitti Ranskan nykyisen kansallislaulun, Marseljeesin, tyranniaa vastaan marssivista kansalaisista.

Monet taiteilijat suhtautuivat myönteisesti Ranskassa puhaltaviin uusiin tuuliin, mutta vihatun kuningattaren suosikkimaalarina tunnettua Le Brunia tulevaisuus arvelutti.

Häntä uhkailtiin useita kertoja kadulla, ja hän alkoi pelätä. Le Brun ei silti ollut valmis jättämään elämäänsä Pariisissa, ja niinpä hän pysytteli useita kuukausia lamaantuneena studiossaan kykenemättä työskentelemään.

Kesällä 1789 tunnelma Ranskassa kiristyi äärimmilleen, ja vallankumouksen johtohahmojen lietsomana kansan kärsivällisyys petti: raivoisat pariisilaiset valtasivat Bastiljin ja Kansalliskokouksen ja aatelisilta riistettiin näiden periytyvät etuoikeudet. Samana syksynä heinähangoin aseistautunut naisjoukko marssi Versaillesiin ja pakotti hallitsijaparin lähtemään Pariisiin.

12 vuotta kiertolaisena

Le Brun kuuli tapahtumista veljeltään Etienneltä, joka oli nähnyt omin silmin väkijoukon pakottavan kuninkaalliset lähtemään palatsistaan. Hän havahtui lamaannuksestaan ja tajusi, että hänen täytyi paeta Ranskasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Mukaansa hän otti vain 9-vuotiaan tyttärensä Julien ja tämän kotiopettajattaren.

Köyhäksi naamioituneena hän vuokrasi kärryt sen sijaan, että olisi käyttänyt omiaan, sillä se olisi paljastanut hänet varakkaaksi. Vaunut ajoivat verkkaan Pariisin köyhän ja vallankumouksellisen Saint-Antoinen kaupunginosan läpi, ja Le Brun tärisi koko ajan pelosta.

”Pariisi on liekeissä ja kuningas ja kuningatar on murhattu.” Viimeinen asia, jonka Élisabeth Vigée Le Brun kuuli ennen pakoaan Pariisista.

Hänen miehensä ja veljensä olivat päättäneet jäädä, mutta he seurasivat hänen vaunuaan alkumatkan ja perhe erosi itkien kaupungin portilla. Kärryjen ajaessa lähiseudun kylien läpi vastaantulevien kärryjen ajajat huusivat Le Brunille tuon tuostakin viimeisimmät uutiset Pariisista:

”Pariisi on liekeissä ja kuningas ja kuningatar on murhattu.”

Se ei ollut totta, mutta kireä ilmapiiri vakuutti Le Brunin siitä, että hänen oli päästävä pois Ranskasta. Niinpä hän kiersi tyttärensä kanssa ympäri Eurooppaa ja asui ylhäisten ja rikkaiden loisteliaissa kodeissa.

Noissa piireissä kaikki kauhistelivat kilvan Le Brunin kotimaassa raivoavan vallankumouksen kauheutta. Hän ansaitsi hyvin maalaamalla muotokuvia silmäätekevistä isännistään ja emännistään sekä lukuisista vallankumousta paenneista aatelisista.

Itävallan suurlähettilään kutsusta hän matkusti Wieniin vuonna 1792, ja siellä hänet otti vastaan Marie-Antoinetten veljenpoika Frans II, josta oli juuri tullut Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari.

Le Brun urakoi keisarin hoviväen muotokuvien kimpussa, kun hän lokakuussa 1793 sai kirjeen Etienne-veljeltään Pariisista: Marie-Antoinette oli mestattu.

”Koko loppuelämäni vältin kysymästä mitään, mikä liittyi tuota raakaa murhaa edeltäneisiin ja sitä seuranneisiin tapahtumiin. Se oli liian tuskallista”, hän kirjoitti ystävänsä ja suojelijansa murhasta.

Vietettyään kiertolaiselämää 12 vuoden ajan Le Brun palasi Pariisiin vuonna 1802, kun joukko ystäviä ja ihailijoita onnistui vuosien ponnistelujen jälkeen saamaan hänen nimensä poistettua vastavallankumouksellisten listalta.

Nykyään Élisabeth Vigée Le Brunia pidetään yhtenä Ranskan merkittävimmistä taiteilijoista. Hän maalasi uransa aikana yli 600 muotokuvaa, joista monissa mallin huulilla karehtii ”häpeällinen” hymy.