Ritari Roman van Waleweinistä ja šakkipelistä kertovassa 1200-luvulta peräisin olevassa hollantilaisessa tarinassa pääosassa on kallis kultainen šakkilauta, joka leijailee eräänä kauniina päivänä sisään Englannin tarunomaisen kuninkaan Arthurin linnan ikkunasta.
Kun arvokas šakkilauta pian leijui ikkunasta ulos, Arthur huudahti ritareilleen:
”Se, joka tuo minulle tuon šakkipelin, saa palkkioksi koko valtakuntani.”
Roman van Walewein lähtee etsimään šakkilautaa ja joutuu matkallaan taistelemaan lohikäärmeitä ja lukemattomia miekkamiehiä vastaan, ennen kuin hän lopulta palaa voittoisana Arthurin linnaan maaginen šakkilauta mukanaan.
Legenda kuvastaa hyvin šakin tärkeää asemaa keskiajan eurooppalaisessa kulttuurissa.
Intiasta lähtöisin oleva peli levisi Eurooppaan vääräuskoisten muslimien mukana, minkä vuoksi katolinen kirkko pian kielsi sen.
Šakista tuli kuitenkin pian olennainen osa Euroopan ylhäisön sivistystä, ja ritarien, ruhtinaiden ja kuninkaiden piti hallita sen säännöt.
Ranskalainen herttua sai 800-luvulla lahjaksi tämän norsunluusta veistetyn kuninkaan.
Šakkilauta ja -nappulat olivat ylellisiä lahjoja
Taidokkaasti kaiverretut šakkinapulat ja kiiltelevät pelilaudat vankistivat šakin mainetta kuninkaiden pelinä.
Norsunluinen šakkilauta ja kultaiset pelinappulat olivat täydellinen lahja keskiaikaiselle aatelismiehelle tai ruhtinaalle, jolla oli jo kaikkea.
Kun šakin suosio kasvoi, kuninkaille, paaveille ja herttuoille alettiin lahjoittaa yhä arvokkaampia šakkipelejä.
Esimerkiksi Englannin kuninkaalla Edvard III:lla (1327–77) oli šakkilauta, jonka ruudut olivat kristallilasia ja mustaa jaspiskiveä.
Edvardin lapsuudessa Englannin sijaishallitsijana toiminut lordi Mortimer puolestaan omisti šakkilaudan, joka oli tehty Indonesiasta tuodusta muskottipähkinäpuusta.
Myös šakkinappuloita valmistettiin mitä hienoimmista raaka-aineista, kuten ”yksisarvisen sarvesta” – joka oli todellisuudessa sarvivalaan sarviluuta.
Intiassa šakkia pelattiin nopilla
Šakin tarkkaa alkuperää on vaikea selvittää, mutta useimmat historioitsijat ovat sitä mieltä, että peli syntyi Intiassa yli 1 500 vuotta sitten.
Intialaisen perimätiedon mukaan Aleksanteri Suuren aikaan elänyt sikäläinen kuningas oli pitkästynyt ja pyysi viisasta miestä keksimään hänelle viihdyttävän pelin.
Jonkin ajan kuluttua viisas mies palasi hoviin mukanaan pelilauta, jossa oli 64 ruutua ja erilaisia nappuloita.
Kun kuningas kysyi, mitä mies halusi palkkioksi, tämä pyysi, että hovin aarrekammion vartija asettaisi pelilaudan ensimmäiselle ruudulle yhden jyvän kuninkaan viljavarastosta, toiselle ruudulle kaksi jyvää ja niin edespäin siten, että seuraavalla ruudulla olisi aina kaksinkertainen määrä jyviä edelliseen verrattuna.
Aarrekammion vartija pilkkasi miestä tyhmäksi, koska tämä ei ollut älynnyt pyytää palkkiokseen kultaa tai jalokiviä vaan tyytyi muutamaan surkeaan jyvään.
Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi, kun kuninkaan viljavarastot alkoivat huveta ja hän tajusi, että kun viljan määrä kaksinkertaistui 64 kertaa, lopputuloksena oli miljardeja ja taas miljardeja jyviä.
Tarina lienee pelkkää sepitettä, mutta se tiedetään, että Intiassa kehitettiin 500-luvulla šakkia muistuttava tšaturanga-niminen peli. Nimi ”tšaturanga” on muinaista sanskritin kieltä ja tarkoittaa ”armeijan neljää osaa”.
Šakin tavoin sitäkin pelattiin 8 x 8 ruutuun jaetulla pelilaudalla, ja sen pelinappulat symboloivat intialaisten sotajoukkojen eri ”yksikköjä”, kuten sotanorsuja, ritareita ja jalkaväensotilaita, sekä radžaa eli ruhtinasta, jota muut nappulat pyrkivät suojelemaan.
Tšaturangaa pelasi neljä pelaajaa, joilla kaikilla oli kahdeksan pelinappulaa. Noppaa heittämällä ratkaistiin, mitä nappulaa pelaajien oli kulloinkin siirrettävä.
Nopan silmäluku kolme tarkoitti, että pelaajan oli siirrettävä ritariaan yksi ruutu eteenpäin ja yksi sivulle. Viitosen saatuaan pelaaja puolestaan sai liikuttaa joko jalkaväensotilasta tai radžaa.
Tšaturangaa pelattiin usein rahasta, ja se oli Intian ylhäisön keskuudessa hyvin suosittu peli, vaikka hindulaisuus periaatteessa kielsikin uhkapelaamisen.
Tšaturangasta tuli šatrang
Persialaisen tarinan mukaan tšaturanga saapui Intian naapurimaahan Persiaan, kun intialaiset yrittivät välttyä maksamasta veroja Persian hallitsijalle šaahille.
Persialainen runoilija Ferdowsi kirjoitti vuoden 1000 tienoilla teoksessaan ”Kuningasten kirja” intialaisesta lähettiläästä, joka tuli tapaamaan Persian šaahia mukanaan 64 ruutuun jaettu pelilauta ja haaste Intian hallitsijalta:
”Pyydän teitä tutustumaan tähän peliin ja esittelemään sen viisaimmille alamaisillenne. Antakaa heidän perehtyä siihen ja päätellä tämän ihmeellisen pelin perusperiaatteet, jos he siihen kykenevät.”
Ferdowsin mukaan lähettiläs antoi persialaisille viikon aikaa selvittää šakin säännöt. Jos he epäonnistuisivat, Intia saisi jättää verot maksamatta.
Intialaisten epäonneksi šaahilla oli palveluksessaan viisas visiiri Buzurjmihr, joka onnistui päättelemään pelin säännöt ja varmisti hallitsijalle muhkeat verotulot Intiasta.
Historioitsijoiden mukaan tšaturanga saapui Persiaan todellisuudessa intialaisten kauppiaiden mukana vuoden 600 tienoilla. Persiassa pelin sääntöjä muokattiin sopimaan paremmin sikäläiseen mielenlaatuun, ja näin syntynyt pelin uusi versio sai nimen šatrang.
”Šah mat” on persiaa ja tarkoittaa ”kuningas on kuollut.”
Yksi suurimmista muutoksista oli se, että pelinappuloiden määrä kaksinkertaistui.
Sotilaiden määrä kasvoi neljästä kahdeksaan, ja lisäksi kullakin pelaajalla oli kaksi ratsua ja kaksi sotanorsua, jotka liikkuivat laudalla diagonaalisesti.
Peliin myös lisättiin kolme uutta nappulaa, radžan neuvonantaja eli visiiri sekä kaksi sotavaunua, jotka saivat liikkua laudalla suoraan eteen, sivulle tai taakse.
Šatrangissa ei enää käytetty noppia, kenties siksi, että islamista tuli Persian valtionuskonto vuonna 650 eivätkä imaamit hyväksyneet noppapelejä.
Kun nopat jäivät pois, pelaajat saivat vapaasti valita, mitä nappulaa he halusivat kulloinkin liikuttaa. Myös radža nimettiin uudelleen Persian hallitsijan mukaan šaahiksi.
Ja jos sotilas onnistui kuin ihmeen kaupalla etenemään aivan pelilaudan toiseen reunaan asti, sen sai vaihtaa samanarvoiseen nappulaan, jollainen kyseisessä ruudussa oli pelin alussa ollut.
Jos esimerkiksi sotilas eteni vastapuolen ensimmäisen rivin oikeanpuoleiseen ruutuun, se korotettiin sotavaunuksi.
Kun persialainen šatrangin pelaaja onnistui kukistamaan vastustajansa, hän huudahti ”šah mat” eli ”kuningas on kuollut”. Sanonta kulkeutui pelin mukana Eurooppaan, ja esimerkiksi Italiassa siitä tuli scacco matto, Englannissa checkmate ja Suomessa šakkimatti.
Muslimit toivat pelin Eurooppaan
Šatrang-villitys levisi nopeasti, kun muslimit 600-luvulla valloittivat koko Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan. Suosion kasvu osui yksiin islamin niin sanotun kultakauden kanssa, jolloin tieteet ja taiteet kukoistivat islamilaisessa maailmassa.
Arabilääkärit ylistivät šatrangia, joka auttoi heidän mukaansa mielen sairauksiin, ja runoilijat hehkuttivat, miten miehen ja naisen väliseen šatrangpeliin saattoi liittyä vahva eroottinen lataus.
Kun islaminuskoiset maurit 700-luvun alussa ylittivät Gibraltarinsalmen ja valloittivat suuren osa Espanjaa, šatrang oli yksi niistä monista asioista, jotka he toivat mukanaan Eurooppaan.
Peli oli maurilaisen yläluokan suuressa suosiossa Espanjassa ja Portugalissa, joista se levisi myös Pyreneiden vuoriston pohjoispuolelle frankkien valtakuntaan.
Varhaiskeskiajalla šatrang oli yksi harvoista islaminuskoisia ja kristittyjä ritareista yhdistävistä asioista.
Kun bagdadilainen imaami vuoden 800 tienoilla kysyi kalifi Harun al-Rashidilta, mistä šatrangissa oli kysymys, tämä vastasi: ”Mistä elämässä on kysymys?”
Kalifi Harun al-Rashidin kerrotaan arvostaneen vastapelaajiaan ja hyväksyneen tappionsa pelilaudan ääressä varsin tyynesti, mutta ensimmäiset kristityt šatrangin pelaajat olivat kaikesta päätellen huomattavasti huonompia häviäjiä.
Eteläsaksalaisen kronikoitsijan mukaan Baijerin ruhtinas Okar voitti frankkien kruununprinssin šatrangissa noin vuonna 760.
Kuninkaanpoika suuttui tappiostaan niin, että hän iski Okaria pelinappulalla ohimoon sellaisella voimalla, että tämä kaatui kuolleena maahan.
1800-luvun Britanniassa oppineet miehet kuuluivat šakkikerhoon.
Šakki opettaa viisautta
Vuonna 1847 brittiläisen tiedeseuran Royal Asiatic Societyn (RAS) lehdessä kerrottiin, että seura oli saanut käsiinsä katkelmia persialaisesta käsikirjoituksesta, jonka aiheena oli šakki.
Tekstin tarkka ikä ei ollut tiedossa, sillä siitä puuttui sekä päiväys että kirjoittajan nimi.
RAS:n asiantuntijoiden mukaan teksti oli keskiajalla eläneen oppineen miehen, kenties filosofin, kirjoittama ja siinä lueteltiin šakin pelaamisen hyötyjä ihmiselle.
Aivojumppaa
Aivan kuten ruumis tarvitsee ruokaa, mieli kaipaa hengenravintoa – kuten šakkia.
Hallitsemistaitoja
Šakkilauta on kuin maailma pienoiskoossa, sillä siinä kaksi hallitsijaa kamppailee voitosta. Šakki on hyvää harjoitusta hallitsemista ja päätösten tekemistä varten.
Viisautta
Ruumiin tavoin mielikin voi ”sairastua”. Mielen vaivoja ovat muun muassa tietämättömyys, ahneus, ja epäluuloisuus, ja šakki on niihin tehokas hoitokeino, sillä se ruokkii uteliaisuutta ja ajattelua ja kasvattaa viisautta.
Taktista harjoitusta
Šakki jäljittelee kahden armeijan välistä taistelua ja auttaa siten pelaajia ymmärtämään sodan lainalaisuuksia.
Ehkäisee levottomuuksia
Šakki auttaa tavallisia ihmisiä toimimaan ja ajattelemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden tavoin. Se luo yhteishenkeä ja ystävyyttä ja auttaa ehkäisemään kiistoja sekä henkistä laiskuutta.
Šakki kuului ritarin yleissivistykseen
Šatrang tunnettiin keskiajan Euroopassa monilla nimillä.
Esimerkiksi Portugalissa sitä kutsuttiin xadreziksi ja Kreikassa zatrikioniksi. Useimmissa maissa peliä alettiin kuitenkin kutsua sen arvokkaimman nappulan, šaahin, mukaan. Niinpä pelistä tuli suomeksi šakki, saksaksi schach ja ruotsiksi schak.
Šakin maine Lähi-idän ylhäisön ja hallitsijoiden suosikkipelinä teki siitä nopeasti suositun myös Euroopan aatelisten ja kuninkaiden keskuudessa.
Suosiota edisti luultavasti myös se, että šakki peilasi aatelisten ja kuninkaiden todellisuutta: keskiajan feodaaliyhteiskunnassa vallitsi tiukka arvojärjestys, jossa kaikilla oli paikkansa ja kuningas oli kaikkien muiden yläpuolella.
Ristiretkiajan alettua vuonna 1096 šakki oli paljon muutakin kuin pelkkä peli. Siitä oli tullut olennainen osa Euroopan ylhäisten ja vallanpitäjien kanssakäymistä ja tärkeä osa esimerkiksi ritarien sivistystä.
”Šakkipeli, josta niin paljon puhutaan, on maksanut monen ritarin hengen.” Ranskalainen sankariruno
Ritarin piti osata käyttää miekkaa ja peistä mutta myös pelata šakkia. Pelin suosiota ja arvostusta kuvaa hyvin se, että peräti 26 englantilaista aatelissukua otti šakkilaudan tai -nappulan osaksi sukuvaakunaansa.
Aivan kuten šakin syntysijoilla Intiassa myös Euroopassa ritarit pelasivat šakkia rahasta ja välillä korkeillakin panoksilla.
Ritarit pyrkivät noudattamaan elämässään niin sanottuja ritarihyveitä, kuten kunniallisuus ja pidättyvyys, mutta joskus tappiot šakkipelissä saivat parhaankin ritarin käyttäytymään arvolleen sopimattomalla tavalla.
Herttua Aymonin neljästä pojasta kertovassa tarinassa 1100-luvulta yksi pojista pelaa šakkia keisari Kaarle Suuren veljenpojan kanssa ja tappaa tämän vihastuksissaan iskemällä häntä šakkilaudalla päähän.
Runoelma 1200-luvulta kertoo ritarista nimeltä Hervis de Metz, jota hänen setänsä varoitteli pelihimon vaaroista:
”Pelit ovat monen tuskan aihe. Jopa šakkipeli, josta niin paljon puhutaan, on maksanut monen ritarin hengen.”
Šakin varjopuolet eivät jääneet huomaamatta katoliselta kirkolta.
Rooman kirkolliskokouksessa vuonna 1215 šakin pelaaminen kiellettiin papeilta, ja vuonna 1310 Trierissä kokoontuneet saksalaiset piispat vertasivat šakkia noituuteen.
Saksalaisia pappeja, jotka jäivät kiinni šakin pelaamisesta, saattoi uhata jopa pannaan julistaminen.
Šakki sai uudet säännöt
Keskiajalla šakkia pelattiin yhä arabialaisilla säännöillä, joiden nojalla esimerkiksi nykyistä kuningatarta vastaava visiiri sai liikkua vain yhden ruudun kerrallaan.
Se hidasti pelin kulkua, mikä sopi erinomaisesti kuninkaiden hoveissa ihanteellisena pidettyyn rauhalliseen tunnelmaan.
Ajan mittaan alkuperäiset intialaiset ja persialaiset nappulat korvattiin eurooppalaisille tutummilla hahmoilla: sotavaunuista tuli torneja, norsuista lähettejä, ritareista ratsuja ja visiiristä kuningatar.
1400-luvulla espanjalaiset ja italialaiset pelaajat loivat šakille uudet säännöt, jotka ovat käytössä vielä nykyäänkin.
Uusien sääntöjen mukaan sotilas sai liikkua ensimmäisellä siirrolla kaksi ruutua yhden sijasta, kuninkaan linnoittaminen eli rokadi sallittiin ja kuningatar sai luvan liikkua laudalla lähes vapaasti, mikä teki siitä koko pelin voimakkaimman nappulan.
Joidenkin historioitsijoiden mukaan kuningattaren kasvanut mahti šakissa juontui keskiajalla erittäin suositusta Neitsyt Marian kultista.
Uudet, aiempaa vauhdikkaamman pelin mahdollistavat säännöt johtivat šakin suosion rajuun kasvuun 1400-luvulla, ja šakki alkoi levitä kuninkaiden hoveista ja aatelisten linnoista myös kaupunkien porvarien keskuuteen.
Gutenbergin 1400-luvun puolivälissä kehittämän kirjapainotaidon ansiosta šakin sääntöihin saattoivat nyt perehtyä muutkin kuin rikkaat ja ylhäiset.
Vanhin säilynyt šakkiopas on espanjalaisen Luis Ramírez de Lucenan vuonna 1497 julkaisema Repetición de amores y arte de ajedrez eli ”Johdatus šakin rakastamiseen ja pelaamiseen”.
Šakki on yhä rakastettu peli, eikä sen tenho ole ajan saatossa haihtunut.