Keith Richardsin Etelä-Englannissa sijaitsevan maalaistalon ovelta kuului sinnikäs jyskytys helmikuussa 1967. Talo oli Richardsin ensimmäinen suuri hankinta sen jälkeen, kun hänen yhtyeensä The Rolling Stones oli ponnahtanut maailmanmaineeseen. Tuona viikonloppuna hän oli kutsunut bändikaverinsa Mick Jaggerin ja muita ystäviään luokseen huumejuhliin. Vieraat ja isäntä olivat jo kaksi vuorokautta lojuneet olohuoneen takan edessä LSD-, heroiini- ja amfetamiinipilvessä, mikä oli heille varsin tavallista.
”Kuka helvetti siellä on?” Jagger ihmetteli.
”Keith, älä päästä heitä sisään”, sanoi Jaggerin tyttöystävä Marianne Faithfull, joka lojui lattialla alasti lampaantaljaan kääriytyneenä ja tuijotti äänettömälle säädettyä televisiota.
Itsepintainen koputus jatkui, ja talon ulkopuolella liikkui ihmisiä. Richards kampesi itsensä ylös sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. LSD-huuruissaan hän näki pihamaansa vilisevän kääpiöitä. Pauke ei lakannut, ja kun Richards vihdoin avasi oven, vastassa oli poliisikomisario, joka tyrkkäsi hänen käteensä kotietsintäluvan.
Keith Richards osti Redlandsin maatilan Sussexista vuonna 1966. Hän löysi paikan ajettuaan autollaan harhaan.
Sisään marssi 20 poliisia, ja he alkoivat etsiä olohuoneesta huumeita, joita lojui siellä täällä pienissä pusseissa. Poliisit suorittivat Richardsille ja hänen vierailleen ruumiintarkastuksen ja löysivät Jaggerin taskusta neljä amfetamiinitablettia. Huumeiden hallussapito oli rikos, ja vaikka poliisit eivät löytäneet Richardsilta itseltään mitään, komisario teki selväksi, että häntäkin uhkasi vankeus, koska hän oli sallinut laittomien päihteiden käytön kotonaan.
Poliisien poistuttua ja päänsä selvittyä Jagger ja Richards tajusivat olevansa vaikeuksissa. He ovat maailmankuuluja rocktähtiä, mutta Britannian viranomaiset vihasivat yhtyeen provosoivaa ulkonäköä ja hillitöntä lavashow’ta – ja nyt he olivat saaneet yhtyeen kiinni itse teosta. Hillitön huumeiden käyttö uhkasi vaarantaa sekä yhtyeen että sen jäsenten tulevaisuuden.
Mick Jagger yritti vältellä kameroita jouduttuaan pidätetyksi huumeiden hallussapidosta vuonna 1967.
Yhtye syntyi sikolätissä
Viisi vuotta ennen Redlandsin ratsiaa kukaan ei tuntenut Mick Jaggeria ja Keith Richardsia. Vuonna 1962 Britanniassa puhuttiin vain The Beatlesistä, joka oli noussut nuorison suosikiksi tarttuvilla melodioillaan. Brittien hyräillessä Beatlesin Love Me Dota Jagger ja Richards soittivat bluesia yhdessä ystävänsä Brian Jonesin kanssa.
Kolmikko jakoi rapistuneen kahden makuuhuoneen asunnon Lontoon laitamilla. Asunnon vesiputket vuotivat, rispaantunut tapetti oli täynnä hometahroja, katto oli kynttilöiden noen mustaama, ja kaikkialla lojui likaisia vaatteita ja astioita. Pojat näyttivät yhtä rähjäisiltä kuin asuntonsa, eivätkä naapurit ymmärtäneet, mitä uudet asukkaat puuhasivat.
Eräs yläkerran vuokralainen kertoi myöhemmin:
”Heidän asunnostaan kuului yötä päivää outoja ääniä. Ensin luulimme, että he olivat rikollisia, vaikka he vaikuttivatkin hyvin mukavilta, kun heihin törmäsi portaikossa. Moni asukas pelkäsi heitä silti heidän pitkien hiustensa ja epäsiistin ulkonäkönsä vuoksi.”
”Se oli varmaan kostein paikka, missä olen ikinä ollut. Siellä me kahlasimme vedessä kaikkien sähköjohtojen keskellä. On ihme, ettei kukaan käristynyt kuoliaaksi.” Keith Richards The Ealing Clubista, jossa The Rolling Stones soitti ensimmäisen keikkansa
Tuossa saastaisessa rotankolossa nuoret kapinalliset perustivat The Rolling Stonesin, jonka he nimesivät suuren idolinsa, blueskitaristi Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kolmikko soitti amerikkalaista bluesia, ja pian he pääsivät esiintymään jazzluola The Ealing Clubiin, joka sijaitsi syrjäisessä kellarissa erään Lontoon metrolinjan päätepysäkin tuntumassa.
”Se oli varmaan kostein paikka, missä olen ikinä ollut. Siellä me kahlasimme vedessä kaikkien sähköjohtojen keskellä. On ihme, ettei kukaan käristynyt kuoliaaksi”, Richards muisteli vuosia myöhemmin.
The Ealing Club oli yksi harvoista paikoista Lontoossa, jonka yleisö piti bluesista, vaikka jotkut vanhemmat asiakkaat valittivatkin bändin ”likaisesta ja epäsiististä ulkonäöstä”, joka sai muusikot näyttämään ”eläinlaumalta”. Muut, varsinkin nuoret, rakastivat yhtyeen kapinallista tyyliä, Jonesin ja Richardsin kitaransoittoa ja Jaggerin vihjailevaa lanteenketkutusta.
Yksi Stonesin ensimmäisistä vakituisista keikkapaikoista oli Crawdaddy Clubin pieni takahuone Lontoossa. Paikka on edelleen olemassa, mutta nykyään se kuuluu viereiseen hotelliin.
Basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts liittyivät yhtyeeseen talvella 1962–1963, ja vaihtoehtomusiikkipiireissä alettiin kohuta uudesta yhtyeestä, joka sai pian keikkoja muualtakin.
”Nämä heput näyttävät olevan aivan omissa maailmoissaan, kun he soittavat villiä musiikkiaan ja sähköistävät koko salin. Nuori yleisö ei ole koskaan kokenut mitään vastaavaa”, eräs musiikkipromoottori kommentoi.
Läpimurto oli vain ajan kysymys.
Yhtye oli kirjava joukko
Perustaja: Brian Jones
Jones perusti The Rolling Stonesin julkaistuaan vuonna 1962 sanomalehdessä ilmoituksen, jossa hän etsi soittajia rhythm & blues -yhtyeeseen. Jones oli kitaristi, mutta hän osasi soittaa myös sitaria, saksofonia ja huuliharppua.
Keulakuva: Mick Jagger
Jagger vangitsi lavalla yleisön huomion vihjailevilla lantionliikkeillään. Karismaattinen laulaja suhtautui muusikkouteen hyvin ammattimaisesti, ja vähitellen hän syrjäytti Jonesin yhtyeen keulakuvan paikalta.
Kapinallinen: Keith Richards
Richards oli kapinoinut teini-iästä lähtien, ja hän muun muassa keskeytti opintonsa Sidcupin taidekoulussa ryhtyäkseen muusikoksi. Hän oli pitkään tuuliajolla ja ajautui useita kertoja jopa tappeluun yleisön kanssa, mutta kitaristina hän oli vertaansa vailla.
Ikämies: Bill Wyman
26-vuotiaasta varastomiehestä Bill Wymanista tuli Stonesin vanhin jäsen, kun hän liittyi yhtyeen basistiksi joulukuussa 1962. Wyman erosi yhtyeestä vuonna 1993 ja on sen jälkeen muun muassa myynyt itse suunnittelemiaan metallinilmaisimia.
Pyhäkoulupoika: Charlie Watts
Graafisena suunnittelijana työskennellyt Watts oli jo puoliammattimainen jazzrumpali, kun häntä pyydettiin Rolling Stonesin rumpaliksi tammikuussa 1963. Hän oli yhtyeen kiltti poika, joka ei ollut kiinnostunut kirkuvista faneista.
Kuudes vierivä kivi: Ian Stewart
Skotlantilainen Stewart oli ollut mukana alusta lähtien, mutta manageri Andrew Oldham antoi hänelle potkut vuonna 1963, koska fanien oli muka liian vaikea seurata kuuden muusikon edesottamuksia. Stewart kuitenkin jatkoi Stonesin pianistina vuosikymmeniä sekä levyillä että lavoilla.
The Beatles avitti lainahitillä
Rolling Stones soitti edelleen vain coverversioita muiden kappaleista, ja vaikka heidän live-esiintymisensä sai nuoren yleisön erään kriitikon mukaan ”menettämään kaikki estonsa”, yhtyeeltä puuttui oma hitti.
The Beatles jos kuka osasi kirjoittaa korvamatoja, ja Stonesin onneksi he saivat toukokuussa 1963 managerikseen Beatlesin entisen PR-miehen Andrew Oldhamin. Eräänä kesäpäivänä Oldham törmäsi John Lennoniin ja Paul McCartneyhyn ja mainitsi, että hänen uusi, nouseva bändinsä tarvitsi ”hyvän kappaleen”.
”Sinähän tiedät, että me pidämme Stonesista, ja itse asiassa meillä on yksi biisi, joka sopii paremmin heille kuin meille”, McCartney muisteli myöhemmin sanoneensa.
Kahden menestysyhtyeen hyvät välit käyvät hyvin selviksi muun muassa musiikkielokuvasta The Rolling Stones Rock and Roll Circus vuodelta 1968, jossa nähdään Stonesien lisäksi muun muassa John Lennon ja Yoko Ono.
Rolling Stones oli parhaillaan studiossa, ja vielä samana iltapäivänä Lennon ja McCartney ilmestyivät paikalle ja kirjoittivat studion nurkassa kappaleen I Wanna Be Your Man Rolling Stonesin jäsenten seuratessa vaikuttuneina sivusta.
”Se on loistava”, Brian Jones ihasteli. Vierivät kivet eivät kuitenkaan halunneet kuulostaa Beatlesilta, ja kappaletta nauhoitettaessa yhtyeen kaikki jäsenet olivat Bill Wymanin mukaan yhtä mieltä siitä, että sen piti olla ”törkyisempi”.
Muutamaa kuukautta myöhemmin kappale julkaistiin singlenä ja se nousi Britannian hittilistalla sijalle 12. Yhtäkkiä Rolling Stones tunnettiin koko maassa, mutta manageri Oldham ei halunnut yhtyeen olevan vain pitkähiuksinen Beatles.
Hän halusi Jaggerin, Richardsin, Jonesin, Wymanin ja Wattsin pitävän kiinni rosoisesta imagostaan ja soittotyylistään, jotta he erottuisivat imagoltaan siloisemmasta liverpoolilaisnelikosta.
The Beatles ja The Rolling Stones ovat kilpailleet sopuisasti 1960-luvulta lähtien. Vielä vuonna 2021 Paul McCartney kutsui Rolling Stonesia ”blues-coverbändiksi”.
The Beatles peittosi vierivät kivet
Vaikka Rolling Stones menestyi 1960-luvulla erinomaisesti, se ei pystynyt kilpailemaan Beatlesin kanssa. Tiedotusvälineet kuitenkin paisuttelivat yhtyeiden välistä kilpailua.
The Beatles oli ensimmäinen yhtye, joka sai brittifanit hysterian valtaan, kun liverpoolilaisnelikko teki läpimurtonsa vuonna 1962. Seuraavana vuonna Rolling Stoneskin murtautui yleisön tietoisuuteen, ja tiedotusvälineet uutisoivat 1960-luvulla innokkaasti yhtyeiden välisestä kilpailusta.
Todellisuudessa yhtyeiden jäsenet olivat hyviä ystäviä ja tapasivat toisiaan vapaa-ajallaankin. Beatlesin kitaristi George Harrison käytti useita kertoja LSD:tä Keith Richardsin kanssa, ja Richards kertoi myöhemmin, että kaksikon välillä oli ”erityinen yhteys”. Beatles and Stones kävivät myös mielellään toistensa konserteissa.
Beatlesin hajottua molemmat leirit antoivat kuitenkin muutamia kitkeriä kommentteja, ja John Lennon jopa vihjasi haastattelussa, että Stones oli kopioinut Beatlesia. Kommentit esitettiin kuitenkin yleensä hymyssä suin, koska yhtyeet kunnioittivat toisiaan suuresti.
1960-luvun myyntilistoilla ei myöskään juurikaan taisteltu valtaistuimesta. Yksikään artisti tai yhtye koko maailmassa ei ole päässyt lähellekään Beatlesin myyntilukuja – ei silloin eikä myöhemminkään.
1960-luvun suurimmat myyntimenestykset
Rolling Stones on kolmannella sijalla, kun tarkastellaan 1960-luvulla julkaistujen LP-levyjen, EP:iden ja singlejen myyntilukuja. Luvut kuvaavat artistien kokonaismyyntilukuja julkaisusta nykyhetkeen.
Tytöt rakastivat rosoisia rocktähtiä
Oldhamin luotsaamana Rolling Stones nousi uusiin korkeuksiin etenkin sen jälkeen, kun hän alkoi markkinoida yhtyettä ”Englannin rumimpana bändinä”. Rolling Stonesin piti käyttäytyä provosoivasti ja esittää brittirokin pahoja poikia – ja se kävi heiltä luontevasti.
”Kaikki, jotka eivät pidä meistä, voivat painua helvettiin”, julisti Jagger ja jatkoi, että ”me emme leikkaa hiuksiamme lyhyiksi vain, koska joku pedantti idiootti haluaa meidän tekevän niin.”
Ajatuksena oli, että rosoinen imago saisi vanhemmat vihaamaan yhtyettä, jolloin heidän lapsensa ihailisivat Stonesia entistäkin enemmän. Oldham loi yhtyeen provosoivan julkisuuskuvan ja keksi myös iskulauseen:
”Antaisitko tyttäresi avioitua Rolling Stonen kanssa?”
”He ovat niin rumia, että he ovat ihania.” Yhdysvaltalainen Rolling Stones -fani, 1964
Hyvin harvat vanhemmat halusivat vierivän kiven vävykseen.
”He käyttäytyvät takuulla kaikista nyky-yhtyeistä huonoiten”, kiukkuinen katsoja kommentoi erään tv-esiintymisen jälkeen. Toinen valitti lukijakirjeessään:
”Tänään minua kohtasi vastenmielisin näky kaikkina vuosinani innokkaana television katsojana – The Rolling Stones.”
Siinä missä vanhemmat halusivat sulkea television ja radion Rolling Stonesin soittaessa, nuoret rakastivat bändin rosoista tyyliä. Konserteissa Jagger ja kumppanit riekkuivat lavalla niin, että hiki vain roiskui riehaantuneiden fanien päälle.
Välillä yhtye ajautui törmäyskurssille vanhoillisten nuorten miesten kanssa, joiden mielestä muusikoiden piti leikata hiuksensa. Britannian kiertueella tammikuussa 1964 poliisit keskeyttivät useita konsertteja katsojien villiintymisen takia – ja koska viranomaiset ylipäätään paheksuivat kapinallista yhtyettä. Teinitytöt sen sijaan rakastivat Rolling Stonesia.
”He ovat niin rumia, että he ovat ihania”, kommentoi eräs fani Stonesin Yhdysvaltojen kiertueella vuonna 1964.
Manageri Andrew Oldham (oik.) oivalsi Rolling Stonesin kapinallisen imagon potentiaalin.
Britanniassa tytöt rakastivat bändiä niin paljon, että he päivystivät yhtyeen jäsenten asunnoilla – jotka olivat nyt huomattavasti hienompia kuin vuonna 1962 – ja raapustivat nimensä ja puhelinnumeronsa niiden seiniin ja oviin. Teinitytöt yrittivät myös tavata idoleitaan yökerhoissa toivoen siten pääsevänsä heidän lähipiiriinsä. Rokkarit olivat usein halukkaita viettämään aikaa faniensa kanssa - varsinkin jos nämä olivat sieviä.
”Jos olit nätti, ei ollut ollenkaan vaikeaa päästä tapaamaan Mick Jaggeria tai Jimmy Pagea (Led Zeppelinin kitaristi, toim.). Menit vain moikkaamaan heitä”, sanoi Pamela Des Barres, joka tapasi Jaggerin yökerhossa Los Angelesissa.
Myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Des Barres oli yksi maailman tunnetuimmista ”bändäreistä”, ja hänellä oli suhteita monien kuuluisien muusikoiden kanssa. Tässä hän istuu Alice Cooperin sylissä.
Des Barresista tuli yksi Rolling Stonesin bändäreistä eli nuorista naisista, jotka matkustivat yhtyeen mukana kiertueilla. He hengailivat muusikoiden kanssa takahuoneissa ja klubeilla ja he viettivät usein näiden kanssa öitä hotelleissa. Viina, huumeet ja seksi olivat osa bändärien elämää, mutta usein he hoitivat myös käytännöllisempiä tehtäviä, kuten etsivät muusikoille vaatteita ja tyttöjä.
”Kyse ei ollut vain sänkyyn menemisestä, vaan olimme myös osa bändien luomisvoimaa”, Des Barres selitti myöhemmin.
Rolling Stonesista tuli monille nuorille puolijumalia, ja menestys johti päihteiden väärinkäyttöön.
Huumeista tuli arkipäivää
Vuonna 1965 Rolling Stones myi miljoonia äänilevyjä, ja musiikkilehti Melody Makerin lukijat äänestivät sen ”Britannian suosituimmaksi yhtyeeksi” ennen The Beatlesia, joka valittiin ”maailman suosituimmaksi yhtyeeksi”.
Stonesin jäsenet olivat alkaneet kirjoittaa itse lauluja. Heidän kaksi ensimmäistä albumiaan olivat sisältäneet pääasiassa coverversioita, mutta Oldham uskoi, että kuka tahansa pystyi kirjoittamaan hittikappaleen. Kerran, kun Jagger ja Richards eivät Oldhamin mielestä keskittyneet kunnolla laulun kirjoittamiseen, hän lukitsi heidät keittiöön ja ilmoitti, että he pääsisivät ulos vasta, kun kappale oli valmis. Tuloksena oli hitti As Tears Go By, ja se annettiin alun perin Marianne Faithfullille, josta tuli myöhemmin Jaggerin tyttöystävä.
VIDEO: Fanit kirkuvat The Rolling Stonesin esiintyessä vuonna 1964.
Nyt yhtyeen jäsenet tiesivät osaavansa kirjoittaa lauluja, ja vähitellen heidän kappaleistaan tuli vähemmän bluesvaikutteisia ja enemmän rockia. Vuonna 1965 hittilistojen kärjessä komeili jo kolme Stonesin omaa sävellystä – yhtenä niitä megahitti (I Can’t Get No) Satisfaction.
Yhtye tuotti albumeita kuin liukuhihnalta ja oli jatkuvasti kiertueella, ja vähitellen kiertue-elämä alkoi painaa. Yhtyeen jäsenet voitelivat äänihuuliaan Jack Daniels -viskillä, ja he alkoivat pitää itsensä käynnissä kokaiinilla tai amfetamiinilla ja polttivat lisäksi runsaasti hasista.
”Aineiden avulla jaksaa seuraavaan keikkaan, mutta vähitellen käyttö alkaa karata käsistä”, Richards kertoi vuosia myöhemmin.
”Brian makasi selällään kitaran kanssa jossain studion nurkassa. Maattuaan siellä yhdeksän tuntia hän hiippaili sisään ja soitti yhtäkkiä upean riffin, jollaista kukaan muu ei ollut keksinyt.” Keith Richards Brian Jonesista
Etenkin Brian Jonesin päihdeongelma paheni vähä vähältä Jaggerin noustessa yhä enemmän hänen alkuperäiseen rooliinsa yhtyeen nokkamiehenä. 23-vuotias Jones käytti heroiinia, valiumia ja LSD:tä, ja soittotreeneissä hän oli enimmäkseen muissa maailmoissa, jos yleensä ilmestyi paikalle. Siitä huolimatta hän oli nerokas muusikko.
”Brian makasi selällään kitaran kanssa jossain studion nurkassa. Maattuaan siellä yhdeksän tuntia hän hiippaili sisään ja soitti yhtäkkiä upean riffin, jollaista kukaan muu ei ollut keksinyt”, muisteli Keith Richards, joka oli itsekin alkanut käyttää LSD:tä vuonna 1966, koska uskoi sen ruokkivan luovuuttaan.
The Rolling Stones sai Oslon sekaisin esiintyessään ensi kerran Norjassa vuonna 1965.
Richards muutti Jonesin Lontoon asuntoon, jossa tämä asui tyttöystävänsä, saksalais-italialaisen Anita Pallenbergin kanssa. Pari piti asunnossa jatkuvasti happojuhlia Lontoon kermalle. Huumeiden sekoittamat isännät ja vieraat nuokkuivat kynttilöillä valaistun olohuoneen lattialle levitetyillä patjoilla musiikin raikuessa kaiuttimista. The Beatlesin uuden PR-edustajan Tony Bramwellin mukaan Jones ja Richards olivat muuttuneet:
”He olivat tosi mukavia heppuja, kun tapasin heidät ensimmäisen kerran, ja yhtäkkiä he olivat ihmisraunioita, jotka näyttivät 60-vuotiailta. He olivat vanhuksia parikymppisinä.”
Keith Richardsista ja Anita Pallenbergista tuli pariskunta yli kymmeneksi vuodeksi – eivätkä he ujostelleet huumeiden käyttöään.
Jagger ja Richards päätyivät putkaan
Huumeet vahvistivat Stonesin imagoa rockin pahoina poikina, jotka eivät pelänneet mitään. Olivatpa he sitten pilvessä tai selvin päin, he eivät empineet vaikkapa tuhota valokuvaajan varusteita antaakseen lehdille uutisoitavaa.
”He esittivät koko ajan roolejaan. Ja se oli täysin tietoista. Heidät leimattiin pahoiksi pojiksi, ja he hyödynsivät mainettaan tehokkaasti”, totesi Rick Derringer, joka lämmitteli Stonesia yhtyeen USA:n kiertueella vuonna 1966.
Toisin kuin Jones ja Richards, Jagger oli pysytellyt erossa kovista huumeista, eikä hän halunnut tulla kuvatuksi narkomaanina mediassa. Siksi laulaja järkyttyi, kun News of the World -lehti julkaisi tammikuussa 1967 artikkelin, jossa hänen väitettiin myöntäneen käyttäneensä kaikkia mahdollisia huumeita. Todellisuudessa toimittaja oli haastatellut yökerhossa päihtynyttä Brian Jonesia ja kuvitellut puhuneensa Jaggerin kanssa.
Jagger uhkasi haastaa lehden oikeuteen, ja seurauksena oli Stonesin nokkamiehen ajojahti.
Tuhannet fanit kokoontuivat osoittamaan tukeaan Mick Jaggerille hänen oikeudenkäyntinsä aikana.
News of the Worldille Jaggerin jääminen kiinni huumeiden käytöstä olisi vuosikymmenen uutinen – muun muassa siksi, että sen ansiosta lehti välttyisi oikeudenkäynniltä. Monet Stones-fanit uskoivatkin, että skandaalilehti itse oli vihjannut viranomaisille Richardsin kartanossa helmikuussa 1967 tapahtuneista laittomuuksista.
Richards taas oli vakuuttunut, että hänen huumediilerinsä, joka tunnettiin nimellä ”Acid King Dave”, teki yhteistyötä viranomaisten kanssa ja oli järjestänyt ratsian. Richards saattoi hyvinkin olla oikeassa: Ratsian jälkeisenä päivänä poliisi ei tutkinut ”happokuninkaan” matkalaukkua ja salli tämän poistua maasta, joten tämä vältti syytteet.
Jagger ja Richards eivät olleet yhtä onnekkaita. Oikeudenkäynnin päätteeksi Jagger tuomittiin kesäkuussa 1967 kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen neljän amfetamiinipillerin hallussapidosta, kun taas Richards sai vuoden vankeusrangaistuksen, koska hän oli sallinut kannabiksen polttamisen talossaan.
Tähdet vietiin saman tien poliisivankilaan. He kuitenkin viettivät siellä vain yhden yön, sillä he valittivat tuomiostaan ja heidät vapautettiin takuita vastaan. Monet pitivät vankeudessa vietettyä yötä viranomaisten kostona.
VIDEO: Mick Jaggerin lehdistötilaisuus hänen vapauttamisensa jälkeen.
”Heidän mielestään herra Jagger sai ansionsa mukaan”, kirjoitti The Times -lehden päätoimittaja William Rees-Mogg pääkirjoituksessaan, jossa hän totesi viranomaisten paisutelleen vähäpätöistä pillereiden hallussapitoa, etenkin kun Jagger oli ostanut pillerit ”täysin laillisesti Italiasta”.
Oikeus hyväksyi Jaggerin ja Richardsin valituksen, ja Jaggerin tuomio muutettiin ehdolliseksi ja Richardsin tuomio kumottiin.
”Halusittepa tai ette, suuri joukko maamme nuorisoa ihailee teitä”, tuomari muistutti ennen kuin vapautti tähdet.
Oikeudenkäynti oli ollut Stonesille kova isku, ja yhtye päätti pitää taukoa esiintymisestä. Sisäinen kilpailu ja riitely yltyivät, ja tilannetta pahensi entisestään se, että Pallenberg jätti Jonesin Richardsin vuoksi. Ero ja petetyksi tuleminen kiihdyttivät Jonesin päihdekierrettä, ja yhtye joutui palkkaamaan hänen tilalleen studiomuusikoita Beggars Banquet -albumin äänityksiin vuoden 1968 lopulla.
Puoli vuotta myöhemmin Jagger ja Richards ajoivat Jonesin uuteen kartanoon erottaakseen tämän yhtyeestä.
”Mickin ja minun oli todella vaikea antaa Brianille potkut, mutta hän pystyi hädin tuskin soittamaan, seisomaan tai edes hengittämään. Ainoa vaihtoehto oli sanoa: ’Anteeksi vain, kaveri, saat kenkää’”, Richards muisteli.
27 on muusikoille vaarallinen ikä
Jimi Hendrix – 1942–1970
Hendrix kuoli alkoholin, huumeiden ja unilääkkeiden yliannostukseen. The Jimi Hendrix Experiencen nokkamies mullisti kitaramusiikin kekseliäällä pedaalien, särön ja kiertoäänen käytöllä 1960-luvun loppupuolella. Hendrix eli 27 vuotta ja 295 päivää.
Janis Joplin – 1943–1970
Karismaattinen Joplin valloitti rock-maailman ilmaisuvoimaisella äänellään 1960-luvun jälkipuoliskolla eri yhtyeiden riveissä mutta vajosi vähitellen yhä syvemmälle huumekierteeseen. Hän kuoli heroiinin yliannostukseen hollywoodilaisessa motellissa. Joplin eli 27 vuotta ja 258 päivää.
Jim Morrison – 1943–1971
The Doorsin keulahahmo kuoli vuonna 1971 kolmantena 27-vuotiaana rocktähtenä kahden vuoden sisällä. Hänet löydettiin menehtyneenä kylpyammeestaan Pariisissa. Todistajien mukaan kyseessä oli yliannostus, mutta Morrisonille ei tehty ruumiinavausta ja Ranskan viranomaiset kirjasivat kuolinsyyksi sydänkohtauksen. Morrison eli 27 vuotta ja 205 päivää.
Kurt Cobain – 1967–1994
Legendaarisen grungeyhtyeen Nirvanan laulaja-kitaristista tuli rock-ikoni 1990-luvun alussa. Cobainin itsemurha keväällä 1994 synnytti käsitteen ”27-klubi”, kun musiikkipiireille alkoi valjeta, kuinka moni kuuluisa muusikko oli menehtynyt 27-vuotiaana. Cobain eli 27 vuotta ja 44 päivää.
Amy Winehouse – 1983–2011
Brittiläinen Winehouse valloitti musiikkipiirit 2000-luvulla matalalla äänellään ja sielukkailla kappaleillaan, jotka yhdistelivät soulia, jazzia ja R’n’B:tä. Hän voitti lukemattomia musiikkialan palkintoja mutta vajosi päihdekierteeseen ja kuoli lopulta alkoholimyrkytykseen. Winehouse eli 27 vuotta ja 312 päivää.
Jones kuoli huumeisiin
Kesällä 1969 yhtye ja sen uusi kitaristi Mick Taylor valmistautuivat palaamaan lavoille yli kahden vuoden tauon jälkeen. Näyttävän paluun piti tapahtua suuressa ilmaiskonsertissa Lontoon Hyde Parkissa lähes puolen miljoonan ihmisen edessä.
Kaksi päivää ennen konserttia yhtye oli harjoittelemassa, kun puhelin yhtäkkiä soi puoliltaöin.
”Brian on kuollut”, linjan toisesta päästä kerrottiin.
Jones oli tapansa mukaan ollut huumeissa ja hengittänyt lisäksi suuren annoksen astmalääkettään. Se ei sinänsä ollut harvinainen yhdistelmä, mutta nyt hän oli hypännyt uima-altaaseen, missä hän menetti tajuntansa ja hukkui.
Richards oli muutamaa vuotta aiemmin varoittanut Jonesia, ettei tämä eläisi 30-vuotiaaksi, jos holtiton huumeiden käyttö jatkuisi. Uutinen oli silti yhtyeelle kova isku.
”Meidän pitää peruuttaa konsertti”, Jagger totesi.
Brian Jonesin kuolema oli järkytys monille faneille, joiden oli vaikea hyväksyä, että hän oli poissa.
Richards ja Watts halusivat kuitenkin esiintyä kunnianosoituksena kuolleelle ystävälleen. Kun muuan toimittaja myöhemmin vihjasi, että oli sopimatonta esiintyä ennen Jonesin hautajaisia, Richards raivostui, iski häntä nyrkillä kasvoihin ja tuuppasi hänet portaita alas.
Stones esiintyi 5. heinäkuuta 1969 Hyde Parkissa uransa suurimmalle yleisölle Jonesin pahvikuvan seisoessa lavalla. Uutta oli se, että yhtyeen jäsenet olivat meikanneet kasvonsa. Esitys ei kuitenkaan lukeutunut heidän parhaimpiinsa.
”Kukaan ei oikein tiennyt, mitä siellä tapahtui. Soitimme surkeasti loppuun asti, koska emme olleet soittaneet livenä pariin vuoteen. Brianin kuoleman vuoksi meidän vain piti tehdä se”, Richards perusteli.
Altamontin konsertin piti olla leppoisaa jatkoa Woodstockin hippifestivaalille, mutta se päättyi murhenäytelmään.
Ilmaiskonsertti päättyi neljän kuolemaan
Oli yleisesti tiedossa, että Rolling Stonesin konsertit saattoivat riistäytyä käsistä. Vuonna 1969 Kaliforniassa asiat menivät kuitenkin katastrofaalisesti pieleen yksipäiväisen festivaalin aikana, kun neljä yleisön jäsentä kuoli.
Joulukuussa 1969 Rolling Stonesin oli määrä soittaa yksipäiväisen festivaalin päätteeksi Altamontin kilparadalla Kaliforniassa. Ilmaiskonsertista odotettiin jatkoa hieman aiemmin pidetylle rauhanomaiselle Woodstockin hippifestivaalille, mutta se päättyikin murhenäytelmään.
Paikalle oli saapunut 300 000 ihmistä, ja monet olivat nauttineet runsaasti alkoholia ja huumeita. Hell’s Angelsin motoristit, jotka oli palkattu valvomaan järjestystä ilmaista alkoholia vastaan, eivät missään vaiheessa olleet tehtäviensä tasalla ja kävivät väkivaltaisesti villiintyneen yleisön kimppuun. Kun sitten LSD:tä ottanut nuorukainen veti käsiaseen esiin lähellä esiintymislavaa, muuan helvetin enkeli surmasi hänet puukottamalla häntä kaulaan. Lopulta Stones joutui pakenemaan paikalta.
”Kaikki juoksivat helikopteriin, joka oli juuri lähdössä. Se oli aivan kuin Vietnamissa. Hyppäsimme köysitikkaille ja kiipesimme niitä pitkin kyytiin. Tärkeintä oli päästä pois”, Keith Richards muisteli.
Altamontin tappeluissa ja kaaoksessa kuoli neljä ihmistä. Mick Jagger sai konsertista tuomisiksi mustan silmän erään festivaalikävijän motattua häntä nyrkillä heti hänen saavuttuaan festivaalialueelle.
Video: Kuva-aineistoa kaoottisesta Altamontin konsertista.
Suosio jatkuu vuosikymmenestä toiseen
Hyde Parkin konsertti auttoi Rolling Stonesia vierimään kohti uusia voittoja. Yhtye julkaisi samana kesänä albumin Let It Bleed, jota monet pitävät sen parhaana. Albumi alkaa kappaleella Gimme Shelter ja päättyy You Can’t Always Get What You Wantiin, ja se nousi Britanniassa listaykköseksi.
The Rolling Stonesin ura ylilyönteineen, provokaatioineen ja päihdesekoiluineen ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, mutta musiikillisesti yhtye teki 1960-luvulla täsmälleen mitä se itse halusi.
Kitaristi Mick Taylor (vas.) korvasi Brian Jonesin, mutta hän jätti yhtyeen viiden vuoden jälkeen.
”Tervetuloa, maailman suurin rockyhtye!”– Näin Rolling Stones toivotettiin tervetulleeksi lavalle vuodesta 1969 lähtien. Vaikka The Beatles myi edelleen enemmän levyjä, Stones piti hallussaan myynti- ja hittilistojen kärkipaikkaa, ja harvat esiintyjät pystyivät täyttämään stadioneita kuten he.
Beatles hajosi vuonna 1970, mutta Stonesit porskuttivat menemään ja kasvoivat kiistattomiksi rocklegendoiksi. Kun Rolling Stones saapui valtavan mediahuomion saattelemana jälleen kiertueelle Yhdysvaltoihin vuonna 1972, Jagger totesi yhtyeelle tyypillisen nokkavasti:
”Beatles? En muista koko Beatlesia!”
JÄLKIKIRJOITUS
60 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen The Rolling Stones esiintyy edelleen, mutta Mick Jagger ja Keith Richards ovat nykyään sen ainoat alkuperäisjäsenet. Bill Wyman erosi yhtyeestä vuonna 1993, ja Charlie Watts kuoli vuonna 2021. Yhtye on julkaissut uransa aikana 30 studioalbumia ja 120 singleä, ja se on myynyt historian neljänneksi eniten levyjä.
Vuoden 2021 kiertueellaan Rolling Stones ansaitsi keskimäärin yli 10 miljoonaa dollaria jokaisesta konsertistaan.
Stones pakoilee verottajaa
Kun Rolling Stonesin jäsenistä tuli monimiljonäärejä, he muuttivat pois Englannista välttääkseen maan korkeat verot. Yhtyeen jäsenet ovat asuneet veroparatiiseissa siitä lähtien.
1960-luvulla suurin osa Rolling Stonesin tuloista ei suinkaan päätynyt yhtyeelle. Levy-yhtiö ja managerit nappasivat suurimman potin, ja siksi yhtye perusti oman levy-yhtiön vuonna 1971. Pian kassaan alkoikin kilahdella miljoonia.
Britanniassa säädetyn uuden lain myötä vauraimmilta briteiltä alettiin kuitenkin periä jopa 83 prosenttia veroa. Yhtye ei siihen suostunut vaan muutti ensin Ranskaan ja sitten Alankomaihin, missä lisenssimaksuja ei veroteta.
Promogroup-yhtiönsä kautta yhtyeen jäsenet ovat sittemmin keventäneet verotustaan huomattavasti. Nyttemmin on esimerkiksi paljastunut, että vuosina 1986–2006 Rolling Stones maksoi noin 403 miljoonan euron tuloistaan vain 1,6 prosenttia veroa. Samaan aikaan yhtye veloittaa konserttilipuistaan alan korkeimpiin kuuluvia hintoja, jotka voivat nousta satoihin euroihin.
Myös muut maailmantähdet, kuten Elton John, Bono ja Ringo Starr, ovat jääneet kiinni varojensa siirtämisestä veroparatiiseihin, mutta he ovat pelkkiä harrastelijoita Rolling Stonesiin verrattuna.