Renessanssin aikajana: kun järki otti vallan

Historioitsijat katsovat yleensä renessanssin alkaneen Pohjois-Italian kukoistavasta kauppaelämästä vuoden 1400 tienoilla.

Firenzen, Milanon, Venetsian ja Genovan kauppiaat olivat vaurastuneet vuosina 1100–1200 järjestetyillä ristiretkillä myymällä alueidensa läpi Jerusalemiin matkaaville lukuisille eurooppalaisille ristiretkeläisille laivoja, ruokaa ja aseita.

1300-luvulla riehuneen ruton jälkeen pandemiasta hengissä selvinneille kauppiaille koitti uusi kultainen aikakausi: tekstiilien, nahkan, jalokivien, optisten linssien ja muiden erikoistuotteiden kauppa teki 1400-luvun alussa italialaisista kaupunkivaltioista Euroopan kiistattoman taloudellisen keskuksen.

Esitelläkseen rikkauttaan kaupunkivaltioiden hallitsijat syytivät rahaa taiteeseen, arkkitehtuuriin ja oppilaitoksiin. Näissä olosuhteissa taiteilijat ja oppineet alkoivat havainnoida maailmaa uudella tavalla, minkä vaikutukset ulottuivat muualle Eurooppaan.

Käsite renessanssi

Renessanssin ajan ihmiset eivät tunteneet aikaansa ”renessanssina”.

Italialainen taidemaalari, kuvanveistäjä ja kirjailija Giorgio Vasari (1511–1574) toki käytti italian kielen sanaa rinascita (jälleensyntyminen) jo vuonna 1550 sen nykymerkityksessä teoksessaan Taiteilijaelämäkertoja, jossa hän käsittelee ja arvioi aikansa suurimpia taiteilijoita.

Sana rinascita ei kuitenkaan levinnyt yleiseen käyttöön vielä renessanssiaikana.

Termi renessanssi tuli yleisesti tunnetuksi vasta 1800-luvun puolivälistä alkaen sveitsiläisen kulttuurihistorioitsijan Jacob Burckhardtin kuuluisasta ja vaikutusvaltaisesta teoksesta ”Italian renessanssin sivistys”.

Esirenessanssi

Renessanssi käsitteenä viittaa siihen, että henkinen elämä ja taide olivat pitkään pysähtyneisyyden tilassa Rooman romahdettua.

Nykytutkimus on kuitenkin kumonnut aiemmin vallinneen käsityksen tuosta ajasta ”pimeänä” keskiaikana.

Myös ”pimeällä” keskiajalla tapahtui nimittäin edistystä materiaalisessa ja henkisessä kehityksessä. Jotkut tutkijat ovat jopa sitä mieltä, että muita ”renessansseja” oli jo ennen 1400-lukua.

800-luvulla Kaarle Suuren aikana oli niin sanottu karolinginen renessanssi, jolloin kulttuuri kukoisti tieteen, taiteen ja koulutuksen saralla.

Lisäksi puhutaan 1100-luvun renessanssista, jolloin Euroopassa tapahtui sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia ja antiikin filosofisia ajatuksia herätettiin henkiin.

Renessanssiajalla löydettiin uudelleen antiikin kreikkalainen kulttuuri: antiikin maailmankuvaa määritti enemmän se, mitä ihminen pystyi käsittämään aisteillaan ja älyllään, kuin se, mitä uskonto saneli.

Logiikan, matematiikan, fysiikan ja tähtitieteen tutkijat ammensivat antiikin ajan ajattelijoista, ja taiteilijat löysivät kauneuden, rauhan, symmetrian ja yksinkertaisuuden ihanteita antiikin temppeleistä, veistoksista ja mosaiikeista.

Menneestä Rooman valtakunnasta renessanssin oppineet löysivät kiinnostuksen latinan kieleen sellaisena kuin roomalaiset runoilijat, retoorikot ja poliitikot olivat sitä käyttäneet.

Ennen renessanssia latinan kielen ihanne oli ollut skolastinen latina, joka kehittyi keskiajan munkkilaitoksessa.

Renessanssiaikana varakkaiden perheiden lapset pantiin opettelemaan taas klassisen roomalaisen perinteen mukaista latinaa, jotta he saisivat renessanssi-ihmisten vaaliman ideaalin mukaisen antiikkiin perustuvan koulutuksen ja puhetaidon.

Keskiajalla elämä oli ankaraa ja tautien ja kuoleman – sekä jumalanpelon – leimaamaa.

Kirkko oli vakauttanut valtansa uhkaamalla perikadolla ja helvetin tuskilla kaikkia, jotka eivät tottelisi sen oppeja sokeasti ja kyselemättä.

Renessanssiaikana asenne muuttui perusteellisesti tietyissä oppineissa piireissä, kun renessanssifilosofit – joita kutsutaan myös humanisteiksi – esittivät, että ihminen voi vaikuttaa omaan olemassaoloonsa terveellä järjellä ja korkealla moraalilla.

Humanistien esikuvia olivat antiikin ajattelijat, kuten Aristoteles, Augustinus ja Cicero, joka oli 1. vuosisadalla eaa. lanseerannut käsitteen humanitas – ’ihmiselle ominainen’.

Renessanssiaikaan arkkitehdit alkoivat pitää itseään itsenäisinä taiteilijoina eivätkä enää vain ruhtinaiden toiveita toteuttavina anonyymeinä käsityöläisinä.

Italialaisista arkkitehdeistä supertähden asemaan nousi etenkin Brunelleschi. Hän alkoi käyttää perspektiivipiirroksia, jotka hän laati antiikin kreikkalaisen Eukleideen matemaattisten periaatteiden mukaan.

Brunelleschin kehittämä lineaariperspektiivi merkitsi sitä, että piirros vastasi melko tarkasti ihmissilmän näkemää todellisuutta: horisontissa on pakopiste, joka määrittää kuvan mittasuhteet ja saa ne liittymään toisiinsa oikein.

Keskeisperspektiivi alkoi hallita niin arkkitehtuuria kuin kuvataidettakin.

Renessanssiarkkitehdit suosivat antiikista peräisin olevia pylväitä, pylväskäytäviä ja voluutteja, kupoleita, kaaria ja pyöreitä rakennuksia sekä koristeellisia suihkulähteitä, jotka osoittivat heidän tuntevan myös hydrauliikan.

Parempien merikarttojen, navigointilaitteiden ja laivanrakennustaidon ansiosta renessanssiajan merenkulkijat löysivät uusia maita ja alueita.

Kun eurooppalaiset himoitsivat aasialaisia mausteita ja kyllästyivät pulittamaan niistä suuria summia niitä Silkkitietä pitkin tuoville ottomaaneille ja kiinalaisille, merenkulkuvaltiot Portugali ja Espanja alkoivat kilvan panostaa pitkiin ja kalliisiin tutkimusmatkoihin voidakseen tuoda kallisarvoisia mausteita itse.

Vuonna 1492 Espanjan hallitsijapari rahoitti Kristoffer Kolumbuksen kuuluisan purjehduksen Atlantin yli etsimään meritietä Intiaan – mutta Kolumbus päätyikin eurooppalaisille tuntemattomalle Amerikan mantereelle.

Meritien Intiaan löysi lopulta portugalilainen Vasco da Gama vuonna 1498.

Tutkimusmatkat ja renessanssi

Suurilla tutkimusmatkoilla ei sinänsä ole suoraa yhteyttä renessanssiaikaan, sillä niiden kimmokkeena ei ollut kasvava kiinnostus antiikkia kohtaan.

Pikemminkin havaintoa, että maapallo on pyöreä ja maailma huomattavasti aiemmin oletettua suurempi, seurasi antiikin ajoista asti vallinneen maailmankuvan hylkääminen.

Renessanssille ja suurille tutkimusmatkoille on kuitenkin yhteistä se, että ne molemmat kertovat horisontin laajenemisesta renessanssiaikana, niin maantieteellisesti kuin henkisestikin.

Perspektiivin luomat oikeat mittasuhteet ja syvyysvaikutelma saivat renessanssin taiteen muistuttamaan todellisuutta.

Taiteilijat opiskelivat myös anatomiaa, ja renessanssimestari Leonardo da Vinci tutki eläinten ja ihmisten anatomiaa jopa leikkelemällä ruumiita.

Muotokuvataiteesta tuli renessanssiaikana uusi tärkeä taiteen laji, ja rikkaiden keskuudessa tuli tavalliseksi teettää itsestään muotokuva.

Renessanssin italialaiset mestarit, kuten Rafael, Botticelli, Leonardo da Vinci ja Michelangelo, kehittivät hienostuneita tekniikoita, joilla teokseen saatiin loihdittua mallin kasvojen erityispiirteet ja ilmeet.

Yksittäiset taiteilijat saattoivat nyt haalia mainetta ja kunniaa. Aiemmin taiteilijat työskentelivät nimettöminä ja usein yhteistyössä keskenään, ja teokset myytiin ilman erityistä signeerausta.

Pohjois-Euroopassa renessanssiajan usko vapaaseen ja luovaan ihmiseen johti katolisen paavin vallan murenemiseen ja protestanttisen kirkon syntyyn.

Kerrotaan, että saksalainen pappi Martti Luther kiinnitti 31. lokakuuta 1517 Wittenbergin kirkon oveen teesinsä eli listan asioista, jotka hänen mielestään vaativat uudistusta katolisessa kirkossa.

Luther muun muassa kritisoi pappien roolia välikätenä ihmisten ja Jumalan suhteessa. Hänen mukaansa tie pelastukseen kulki vain yksittäisen ihmisen uskon ja henkilökohtaisen jumalyhteyden kautta, ei katolisen kirkon ulkokultaisten seremonioiden välityksellä.

Reformaatio kesti 1600-luvun puoliväliin saakka, ja se kyseenalaisti keskiaikaisen käsityksen ihmisen syntisyydestä.

Suurin osa Pohjois-Euroopasta kääntyi protestantismiin renessanssin aikana.

1500-luvun puolivälissä katolinen kirkko tarttui reformaation eli uskonpuhdistuksen haasteeseen sekä tarkentamalla katolisia dogmeja että uudistamalla kirkon omia käytäntöjä.

Esimerkiksi anekauppaa vähennettiin voimakkaasti vuosisadan mittaan. Samalla harhaoppisiksi epäiltyjä kuulusteleva ja tuomitseva katolinen inkvisitio vahvistui.

Inkvisitio oli jo kauan ennen uskonpuhdistusta tuominnut toisinajattelijoita ja polttanut harhaoppisia roviolla.

Reformaation jälkeen se johti katolisen kirkon taistelua uusia kirkollisia virtauksia vastaan.

Katolisen kirkon hengellistä vastaiskua alettiin myöhemmin kutsua vastauskonpuhdistukseksi.

Vastauskonpuhdistus ilmenee myös myöhäisrenessanssin taiteessa Etelä-Euroopan katolisissa maissa.

Se näkyy muun muassa italialaisen Caravaggion (1571–1621) vaikuttavissa kidutuksen ja kuoleman kuvauksissa, jotka heijastavat katolisen kirkon inkvisition aiheuttamaa piinaa ja tuskaa.

Keskiajalla katse oli kääntynyt sisäänpäin ja maan sisään helvetin liekkeihin, mutta renessanssiaikana luonnontieteellinen vallankumous käänsi katseen taas kohti maailmankaikkeutta.

Kirkon mukaan maapallo – Jumalan luoma – oli universumin järkkymätön keskus, mutta puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus väitti vuonna 1543 teoksessaan ”Taivaallisten kehien kierroksista”, että todellisuudessa maapallo kiersi aurinkoa.

Samoilla linjoilla oli italialainen Galileo Galilei, joka rakensi riittävän voimakkaan kaukoputken avaruuden tutkimiseen. Kaukoputken oli keksinyt Hollannissa muutamaa vuotta aiemmin ilmeisesti linssinvalmistaja Hans Lippershey.

Tanskassa astrologi Tyko Brahe löysi vuonna 1572 uuden tähden Kassiopeian tähdistöstä ja päätteli siitä, että avaruus oli muuttuva. Havaintonsa jälkeen Brahe laati ensimmäisen kattavan tähtiluettelon sitten antiikin ajan.

Hollannissa kukoistava kaupankäynti loi 1500-luvulla otolliset olosuhteen taiteen ja arkkitehtuurin kehitykselle samaan tapaan kuin Italiassa.

Alankomaalaiset ja flaamilaiset taiteilijat saivat voimakkaita vaikutteita Italian renessanssivirtauksista.

Taidemaalarit, kuten Jan van Eyck ja Gerard David, kehittivät aikalaisten keskuudessa suosioon noussutta naturalismiksi kutsuttua realismia, ja Hieronymus Bosch, Pieter Brueghel ja Hans Holbein kehittivät kukin omaa tyyliään, mikä teki renessanssin alankomaalaisesta maalaustaiteesta hyvin henkilökohtaista ja yksilöllistä.

Amsterdamin ja Rotterdamin yliopistot kehittyivät merkittävästi renessanssin aikana, ja yliopistomiestä ja teologia Erasmus Rotterdamilaista pidetään yhtenä 1500-luvun merkittävimmistä humanisteista. Hän puolusti ajatusta, että ihmisellä on vapaa tahto ja että on ihmisen omalla vastuulla elää moraalisten ihanteiden mukaisesti.

Hollantilaiset kartografit Gerardus Mercator ja Johannes Janssonius piirsivät maa-alueista ja planeetoista karttoja, joita pidetään aikansa hienoimpina.

Janssonius oli myös kustantaja, joka omisti kahdeksan kirjakauppaa eri puolilla Eurooppaa, muun muassa Tukholmassa ja Genevessä.

Renessanssin vaikutteet saapuivat Skandinaviaan Saksasta ja Hollannista 1500-luvulla etenkin arkkitehtuurissa.

Alankomaista tuotiin rakennusmestareita rakentamaan kartanoita ja linnoja Skandinavian hallitsijoille, ja myös hollantilaiset taidemaalarit olivat suosittuja Kööpenhaminan ja Tukholman hoveissa.

Renessanssin humanismin ja vapauden ihanteet eivät kuitenkaan saaneet suurta suosiota Skandinaviassa.

Renessanssi Tanskassa ja Norjassa

Reformaatio sai sen sijaan jalansijaa Tanskassa ja Norjassa, kun Lutherin kannattaja Kristian III nousi kuninkaaksi vuonna 1536. Norja kuului Tanskaan sekä ennen renessanssia että sen jälkeen.

Tanskassa renessanssi yhdistetään pääasiassa vuosina 1588–1648 hallinneeseen kuningas Kristian IV:een.

Se johtuu ensisijassa alankomaalaisesta renessanssista vaikutteita saaneista suurista rakennusprojekteista, joihin Kristian IV ryhtyi hollantilaisten rakennusmestarien innoittamana ja avulla.

Renessanssi Ruotsissa

Myös Ruotsissa renessanssin henki jätti 1500-luvulla merkittävimmät jälkensä rakentamiseen ja arkkitehtuuriin. Renessanssi saapui Ruotsiin myös suhteellisen myöhään ja samoin kuin Tanskassa, hieman vesittyneessä muodossa hollantilaiseen, keskieurooppalaiseen ja italialaiseen renessanssiin verrattuna.

Ruotsissa puhutaankin yleensä pikemminkin Vaasa-ajasta kuin renessanssista, kun tarkoitetaan myöhäiskeskiaikaa seurannutta aikakautta. Vaasa-aika alkoi, kun ruotsalainen aatelinen Kustaa Vaasa kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1523.

Suomessa renessanssin vaikutus näkyi lähinnä Turun linnassa Kustaa Vaasan pojan Juhana Herttuan aikana hovin loisteliaissa juhlissa ja linnan renessanssihenkisissä uudistustöissä.

Kustaa Vaasan jälkeläiset hallitsivat Ruotsia 1600-luvun puoliväliin asti. Kustaa Vaasa käynnisti vuonna 1527 Ruotsissa uskonpuhdistuksen, joka kesti noin vuoteen 1600.

Renessanssi huipentui noin vuosina 1495–1520 niin kutsuttuun täysrenessanssiin, mutta myöhäisrenessanssia kesti aina noin vuoteen 1600 asti.

Aatteellinen renessanssi päättyi itsevaltiuden aallon levitessä ympäri Eurooppaa 1600-luvulla.

Taiteessa renessanssityyli liukui vähitellen manierismiin, joka näkyi etenkin ihmisruumiin kuvauksessa. Ihmisvartalon muotoja muun muassa venytettiin ja pyrittiin korostamaan esimerkiksi voimakkaalla valon ja varjon käytöllä.

Täysrenessanssin ihmishahmojen alastomuus vaihtui manierismin runsaisiin, kirjailtuihin ja värikkäisiin vaatteisiin, ja tyyli siirtyi itsevaltiutta ilmentävään mahtipontiseen barokkiin.

1600-luvulla alkaneella niin sanotulla Hollannin kultakaudella Vermeerin, Rubensin ja Rembrandtin kaltaiset taiteilijat nostivat Hollannin taiteessa Euroopan johtavaksi valtioksi.

Skandinaviassa renessanssiarkkitehtuuri sai viimeisen silauksensa Tanskassa Kristian IV:n aikana esimerkiksi Kööpenhaminan Rundetårnissa ja Pörssissä sekä Rosenborgin linnassa, joissa on runsaasti vaikutteita Alankomaiden renessanssista.