Oxfordin yliopisto oli imperiumin eliitin hautomakone
Oxfordin lähes tuhat vuotta vanhassa yliopistossa on opiskellut monia maailmankuuluja valtionpäämiehiä, poliitikkoja ja nobelisteja. Pelkkää auvoa ei Oxfordinkaan historia ole ollut, vaan siellä on koettu myös verenvuodatusta.
Oxfordin yliopiston vaakunassa on avoin kirja, jossa on 1600-luvulta ollut teksti ”Dominus illuminatio mea” eli ”Herra on valoni” .
Koleana lokakuisena päivänä vuonna 1555 Oxfordin yliopiston Balliol-collegen eteen oli kerääntynyt väkeä katsomaan korkea-arvoisten kirkonmiesten polttamista roviolla.
Kaksi vuotta aikaisemmin kuningas Henrik VIII:n katolinen tytär Maria I oli noussut Englannin valtaistuimelle ja ryhtynyt palauttamaan protestanttista Englantia katoliseksi. Protestanttiset piispat Hugh Latimer ja Nicholas Ridley oli tuomittu poltettavaksi kerettiläisinä.
Miehet oli sidottu pylvääseen, heidän ympärilleen oli kasattu rovio risukimpuista, ja kummankin kaulaan oli ripustettu pussi ruutia. Pyövelin sytyttäessä tulen Latimer huusi: ”Rohkeutta, herra Ridley! Tänä päivänä me sytytämme Jumalan armosta Englannissa liekin, joka ei tule koskaan sammumaan.”
Sanat jäivät Latimerin viimeisiksi. Hetkeä myöhemmin hänen kaulassaan ollut ruutipussi syttyi, ja ruudin räjähtäessä piispan vartalo repesi kahtia ja hänen ylävartalonsa sinkoutui ilmaan. Ridley ei ollut yhtä onnekas, sillä hänen puolellaan roviota tuli syttyi hitaasti.
Hänen hyvää tarkoittava lankonsa heitti lisää puuta rovioon, jotta Ridleynkin kärsimykset päättyisivät mahdollisimman pian. Liekit kuitenkin vain tukahtuivat, ja Ridley korventui hitaasti huutaen: ”Tuli ei tahdo syttyä!”
Oxfordin historiasta löytyy enemmänkin väkivaltaa ja verenvuodatusta. Kun Henrik II kielsi vuonna 1167 brittiläisiltä opiskelijoilta opiskelemisen Pariisin yliopistossa, opiskelijat siirtyivät Oxfordiin.
Kun Oxfordin suosio opiskelukaupunkina kasvoi ja opiskelijoita tuli yhä lisää, kaupunkilaisten ja opiskelijoiden välille alkoi syntyä kiistoja.
Vuosina 1228, 1236 ja 1298 kaupunkilaisten ja opiskelijoiden väliset yhteenotot vaativat satunnaisia kuolonuhreja, mutta helmikuussa vuonna 1355 kapakkatappelu paisui verilöylyksi ja kolmen päivän väkivaltaisuuksissa kuoli yhteensä 63 yliopiston opiskelijaa.
Kuningas Edvard III raivostui Oxfordin opiskelijoiden surmaamisesta ja määräsi, että hyvityksenä surmatöistä Oxfordin kaupungin oli maksettava joka vuosi yliopistolle 63 kultarahaa. Rangaistus poistettiin vasta vuonna 1825.
Kuningasmielinen Oxford
Britannian kuningashuoneen ja Oxfordin yliopiston hyvät suhteet lujittuivat 1530-luvulla entisestään, kun Henrik VIII kielsi valtakunnan veronkantajia kajoamasta yliopiston varoihin: ”Ei ole parempaa sijoitusta rahoille kuin yliopistomme. Tukemalla niitä varmistamme, että maatamme johdetaan hyvin vielä silloinkin, kun olemme kuolleet.”
Runsaat sata vuotta myöhemmin Oxfordin yliopisto osoitti kiitollisuuttaan kuninkaalle asettumalla Kaarle I:n puolelle kuninkaan ja parlamentaristien välisessä Englannin ensimmäisessä sisällissodassa.
Tämä innosti Kaarle I:n siirtämään joukkonsa ja hovinsa Oxfordiin ja tekemään kaupungista valtakunnan uuden pääkaupungin. Yliopiston opettajat ja opiskelijat joutuivat rakentamaan ampumahautoja ja yliopiston tiloissa alettiin valmistaa ruutia ja univormuja.
Kaikki opetus keskeytettiin, koska opiskelijoiden oli muutettava sotaväen jaloista pois. Parlamentaristit kuitenkin valtasivat monen vuoden sotimisen jälkeen Oxfordin vuonna 1645. Sota oli käytännössä raunioittanut kaupungin.
Eräs opiskelija kirjoitti: ”Rakennukset olivat romahtamaisillaan sotaväen jäljiltä, yliopiston omaisuus oli viety ja monet kirjastot oli ryövätty. Talot olivat autioina, eikä yliopistosta ollut jäljellä juuri mitään.”
Kuuluisa brittiläinen kartografi John Speed laati Oxfordista kartan vuonna 1605, jolloin muuri vielä ympäröi kaupunkia ja yliopistoa.
Ei sijaa vääräuskoisille
Seuraavina vuosisatoina Oxfordin yliopisto pysytteli sivussa valtapelistä ja nousi pikku hiljaa entiseen asemaansa. Yliopiston johto ei puuttunut politiikkaan mutta uskonasioissa sillä oli vankka kanta.
Vain Oxfordilla ja sen ikuisella kilpakumppanilla Cambridgella oli yksinoikeus kouluttaa anglikaanisen kirkon pappeja.
Kiinteä suhde anglikaanikirkkoon tarkoitti myös sitä, että esimerkiksi katolisilla, juutalaisilla, baptisteilla saati muiden uskontojen harjoittajilla – uskonnottomista puhumattakaan – ei ollut vuosisatoihin pääsyä opiskelemaan Oxfordin yliopistoon.
Britannian parlamentti hyväksyi vasta vuonna 1854 uudistuksia, jotka antoivat muillekin kuin anglikaanisen kirkon jäsenille oikeuden opiskella Oxfordin yliopistossa. Opettajaksi muut kuin anglikaanisen kirkon jäsenet alkoivat kelvata vasta vuonna 1871.
Oxford ei myöskään suhtautunut myötämielisesti teollisen vallankumouksen tuomiin muutoksiin ja rautatien leviämiseen 1800-luvulla. Matka Oxfordista Lontooseen kesti hevoskyydillä noin kuusi tuntia, eikä yliopiston johto pitänyt ajatuksesta, että opiskelijat pääsisivät pääkaupungin houkutusten pariin yhtään sitä nopeammin.
Yliopisto harasi kaikin voimin rautatieyhteyden avaamista vastaan. Kun Britannian parlamentti päätti vuonna 1843, että Oxfordiin vedettäisiin rautatie, yliopisto sai erioikeuden kieltää opiskelijoiltaan matkustamisen junalla ellei siihen ollut erityisen painavaa syytä.
Muuan professori kirjoitti, ettei opiskelijoille pitänyt sallia rajoittamattomia yhteyksiä muuhun väestöön. Hän vertasi seurauksia löyhätapaisina pitämiinsä ranskalaisiin: ”Kaikkihan tietävät, miten opiskelijat käyttäytyvät Pariisissa.”
Naisetkin pääsivät sisään
1800-luvulla Oxfordiin tulivat paitsi junat myös naisopiskelijat. Yliopisto oli yli 750 vuotta kieltäytynyt hyväksymästä naisia opiskelijoiksi, kunnes vuonna 1866 opettajien puolisot ja sisaret saivat luvan seurata luentoja.
Joitakin vuosia myöhemmin naiset päästettiin myös suorittamaan joidenkin alojen tutkintoja, ja vuonna 1878 avattiin ensimmäinen college naisopiskelijoille. Kesti kuitenkin noin 35 vuotta ennen kuin naisopiskelijoita alkoi tulla Oxfordiin merkittävässä määrin.
Tuolloin lähes yhden ikäluokan verran Britannian nuoria miehiä oli menettänyt henkensä ensimmäisessä maailmansodassa. Yli 14 000 Oxfordin opiskelijaa lähti sotaan, ja heistä lähes kolmetuhatta sai surmansa.
Viikatemies korjasi satoa varsinkin ensimmäisten vuosikurssien opiskelijoiden joukosta, koska heistä monet olivat sodassa aliupseereita, jotka johtivat joukkoja eturintamassa. Oxfordin opiskelijoista myös kirjailijanuraansa aloittelevat Narnia-sarjalla kuuluisaksi tullut C. S. Lewis ja Taru sormusten herrasta -trilogiastaan tunnettu J. R. R. Tolkien taistelivat ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla.
Muun muassa Sommen taisteluun osallistunut Tolkien pääsi rintamalta sairastuttuaan vaikeaan kuumetautiin, ja Lewis kotiutettiin hänen haavoituttuaan vakavasti Arrasin taistelussa Ranskassa. Sekä Tolkien että Lewis selviytyivät sodasta elossa, mutta suuri osa heidän tovereistaan ei koskaan palannut.
”Vuoteen 1918 mennessä kaikki parhaat ystäväni olivat yhtä lukuun ottamatta kuolleet”, Tolkien kirjoitti ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta elämäänsä.
Tolkien palasi muutama vuosi sodan jälkeen Oxfordiin muinaisenglannin professoriksi, ja professoriaikanaan hän kirjoitti klassikkonsa, romaanin Hobitti ja ensimmäiset osat teoksestaan Taru sormusten herrasta.
Oxfordin yliopisto osallistui sotaponnistuksiin myös kotirintamalla. Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin kemiallisia aseita, ja brittisotilaiden aikaisempaa kevyemmät kaasunaamarit ja hengityslaitteet olivat Oxfordin yliopiston kemistien, Edward Harrisonin ja Bertram Lambertin suunnittelemia.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toisessa maailmansodassa Oxfordin yliopiston tutkijoiden panos auttoi pelastamaan miljoonia ihmishenkiä.
Natsi-Saksasta paennut saksalainen biokemisti Ernst Chain tutki farmakologi Howard Floreyn kanssa penisilliiniä, jonka Alexander Fleming oli keksinyt joitakin vuosia aikaisemmin.
Chain ja Florey onnistuivat valmistamaan lääkinnälliseen käyttöön sopivaa penisilliiniä, mikä ei Flemingiltä ollut vuosia jatkuneista tutkimuksista huolimatta onnistunut.
Chain ja Florey kokeilivat ainetta oxfordilaiseen poliisiin, joka oli kuolemaisillaan tulehdukseen. Poliisi parani kuin taikaiskusta, mutta sotaa käyvässä Britanniassa tätä uutta ihmelääkettä ei pystytty tuottamaan riittävästi.
Kaikeksi onneksi Yhdysvallat tarjoutui valmistamaan penisilliiniä, joka vaikutti liittoutuneiden sotamenestykseen luultavasti ratkaisevasti.
Brittiläisen imperiumin tukipylväs
Oxfordin yliopisto on toiminut jo lähes tuhat vuotta, ja siihen kuuluu nykyisin yhteensä 38 ympäri Oxfordia sijaitsevaa collegea.
Vuosisatojen ajan Oxfordissa koulutettiin Britannian eliitin jälkikasvu, joka perehtyi perinpohjaisesti antiikin Kreikan ja Rooman klassikoihin ja lähti opintojensa jälkeen maapallon eri kolkkiin johtamaan brittiläistä imperiumia.
Kun imperiumin mahti hiipui, Oxfordin yliopistoon alettiin ottaa opiskelijoita myös ulkomailta. 2000-luvulle tultaessa yli 50 valtionpäämiestä oli käynyt yliopistoa Oxfordissa. 400 vuotta sitten kuningas Kaarle I mielistyi Oxfordiin niin suuresti, että hän siirsi maan pääkaupungin sinne. Myös Adolf Hitlerillä oli samansuuntaisia ajatuksia.
Hän säästi Oxfordin ilmapommituksilta 1940–1941 ja suunnitteli tekevänsä siitä kansallissosialistisen Britannian pääkaupungin.
Jos Hitler olisi tiennyt, että Oxfordin yliopiston terävimmät mielet mursivat Saksan salakirjoitusviestejä, kaupunki olisi luultavasti pommitettu maan tasalle.