Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Moni pasunisti ja huilisti saa kiittää Ludwig van Beethovenia paikastaan sinfoniaorkesterissa, sillä hän toi pasuunan ja piccolohuilut kunnolla mukaan orkesterimusiikkiin 5. sinfoniansa viimeisessä osassa.

© Granger/Polfoto
Kulttuuri

Musiikin historia: Musiikki maksoi maltaita

Musiikki on useimmille halpaa ja helppoa huvia. 400 vuotta sitten piti palkata 90 muusikkoa, jos halusi kuulla yhdenkin kappaleen. Lähde mukaan musikaaliselle matkalle läpi historian.

Orkesterin kehitys

Nykyään sinfoniaorkesterissa on noin 90 muusikkoa, mutta näin ei ole aina ollut. Vuosisatojen varrella sekä orkesterien koko että soitinvalikoima on vaihdellut. Soittimia on myös tullut Eurooppaan kaikkialta maailmasta: esimerkiksi oboen juuret ovat Jerusalemissa ja patarumpu tuli Lähi-idän arabisotilailta.

Ensimmäiset orkesterit olivat pieniä vaeltavien muusikoiden ryhmiä, jotka palkattiin kulloiseenkin tapahtumaan aina erikseen. Keskiajalla sen enempää aateli kuin rahvaskaan ei kuunnellut musiikkia vaan sitä tanssittiin. Vasta renessanssin aikaan (1400–1600) musiikkia alettiin arvostaa sellaisenaan, ja yläluokka alkoi hankkia soittajia viihdyttämään vieraitaan illallisilla sekä häihin ja muihin merkkitapauksiin.

Renessanssihovien orkestereissa oli enimmillään kymmenisen muusikkoa, mutta barokin aikakaudella (1600–1750) orkesterit kasvoivat. Esimerkiksi Johann Sebastian Bachin suuret kirkkoteokset on sävelletty 18 muusikolle ja Händelin noin 30:lle. Orkesterien rakenne muokkaantui niin, että puhal­timet ja jouset sekä kieli- ja kosketin­soittimet asettuivat omiin ryhmiinsä.

Valistuksen aikaan (1700–1800) Mozartin ja Haydnin teoksia esitettiin kaikkialla Euroopassa, ja jokainen hallitsija halusi kuulla omassa hovissaan vähintään yhtä hienoa musiikkia kuin naapurissa. Kilpailu johti vähitellen siihen, että orkesterien koko ja instrumenttivalikoima vakiintuivat.

1700-luvulla porvaristo alkoi matkia ylhäisön tapoja ja perustettiin konserttisaleja, joihin mahtui paljon yleisöä. Suuret tilat asettivat uusia vaatimuksia instrumenteille ja niiden äänen kantavuudelle. Ajan mittaan taiteelliset vaatimukset, fyysiset tilat ja taloudelliset rajoitukset johtivat noin 90 hengen sinfoniaorkestereihin, joissa instrumentit jakaantuivat neljään soitinryhmään.

Dramaattiset vaskipuhaltimet

Etenkin dramaattinen oopperamusiikki vaati orkesteriin vahvistukseksi trumpetteja ja muita vaskipuhaltimia. Ne ovat käyneet läpi melkoisia muodonmuutoksia.

  • Käyrätorvi oli alkuun metsästyksessä käytetty signaalitorvi. Ääntä muokattiin liikuttelemalla oikeaa kättä torven suulla.
  • Trumpetti on kehittynyt entisaikojen armeijoiden suorasta putkimaisesta merkinantotorvesta. Keskiajalla trumpetistit olivat erityisessä suojeluksessa, sillä he välittivät taistelussa upseerien käskyt sota­joukoille. Trumpetin ääntä on joskus verrattu aasin kiljuntaan. Trumpettia alettiin käyttää musiikissa renessanssin aikaan, ja 1800-luvulla siihen lisättiin kolme venttiiliä. Niillä voitiin vaikuttaa trumpetin äänen korkeuteen.
  • Tuuba keksittiin Saksassa vuonna 1835 sotilasorkes­terin käyttöön, ja pian se korvasi 1800-luvun alussa kehitetyn ofikleidin. Tuubasta on erikokoisia versioita, ja suurin niistä on 2,5 metrin kokoinen eli huomattavasti soittajaansa korkeampi.

Säveltäjät karsastivat pitkään trumpettia, jonka ääntä verrattiin jopa aasin kiljuntaan.

© AKG images & Shutterstock

Klarinetti polveutuu nokkahuilusta

Nokkahuilusta kehittyi keskiajalla soitin nimeltä skalmeija, ja kun saksa­lainen soitinvalmistaja lisäsi siihen läpät vuonna 1700, syntyi klari­netti. Huovalla tiivistetyt läpät eivät olleet ilmatiiviitä, ja klarinetin äänien korkeus vakiintui vasta kun venäläinen klarinetisti keksi vuonna 1812 käyttää tiivistykseen nahkaa.

Oboen esimuoto kutsui juutalaisia rukoilemaan

Raamatun Vanhassa testamentissa puhutaan usein huiluista, sillä juutalaisia kutsuttiin chalil-huiluilla Jerusalemissa rukoukseen. Huiluista kehittyi skalmeija, ja Ludvig XIV:n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully muokkasi siitä oboen.

Patarumpu löytyi risti­retkellä kamelin selästä

Patarumpu on alun perin kotoisin Lähi-idästä. Rumpu kiinnitettiin kamelin kyljelle ja sitä soitettiin kamelin selässä ratsastaen. Eurooppalaiset ristiretkeläiset varastivat idean, ja pian hevosen selässä olevien rumpujen rytmikäs pauke johdatti joukkoja eteenpäin. Vähitellen patarumpu kulkeutui armeijasta sinfoniaorkesteriin.

Arabit rohkaisivat sotajoukkojaan eteenpäin patarummun paukkeella.

© Bridgeman

Ksylofoni nousi kansan keskuudesta orkesteriin

Ksylofonin alkukoti lienee Aasiassa, mistä se kulkeutui Afrikkaan noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Euroopassa siitä tuli suosittu puolalaisessa ja saksalaisessa kansanmusiikissa 1400-luvulla. Säveltäjät löysivät sen vasta 1800-luvun lopussa, ja se on sinfonia­orkesterin uusimpia jäseniä.

Viulu soi suoraan sydämeen

Viulun kaltaisia kielisoittimia on ollut vuosituhansia, mutta nykyinen viulu syntyi renessanssin aikana, kun soitinrakentajat yrittivät kaikin keinoin luoda hienointa mahdollista sointia. Viulusta tuli nopeasti soittimista suosituin, sillä sen herkkä ääni ja laaja ääniala mahdollis­tivat muita soittimia paremmin ihmisäänen jäljit­telyn. Viulujen määrä orkes­terissa kasvoi tasaisesti.

Harppu syntyi aseesta

Muinaiset egyptiläiset huomasivat, että jousen jännettä näppäillessä kuului ääni, ja niin syntyivät ensimmäiset harput. Myös kreikkalaiset ja turkkilaiset ihastuivat aikanaan harppuun, ja Irlannissa harppu on ollut kansallis­soitin jo tuhat vuotta sitten. Harppua kehitettiin vähitellen, ja vuonna 1697 siihen lisättiin pedaalit, joilla voi muuttaa kielten sävelkorkeutta. Se aukaisi harpulle tietä sinfoniaorkesteriin.

Vanhimmat harput ovat yli 5 000 vuoden ikäisiä ja peräisin Egyptistä.

© Bridgeman

Oikean A:n etsintä

Suuri sinfoniaorkesteri saadaan soimaan kauniisti yhteen kaikille yhteisen A-sävelen avulla. Ennen konserttia kaikki soittajat virittävät soittimensa oboen antaman A:n eli normaalisävelen mukaan.

Ennen vanhaan A:n korkeus vaihteli orkestereilla eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Englannissa käytettiin erityistä äänihuilua, jolloin A:n taajuus oli 380 hertsiä (värähdystä sekunnissa), kun taas saksalaisten urkujen A:n taajuus oli 480 hertsiä. Brittiläisen ja saksalaisen A:n ero oli siis yli kaksi kokosävelaskelta. Tähän ongelmaan saatiin ratkaisu, kun brittiläinen muusikko John Shore keksi vuonna 1711 ääniraudan, jonka värähtelytaajuus oli 423 hertsiä.

Vuonna 1859 ranskalaiset oopperalaulajat kuitenkin valittivat, että A oli kohonnut jo 452 hertsiin italialaisten sopraanodiivojen takia. Ranskan hallitus kävi aikailematta vastaiskuun ja sääti lain 435 hertsin äänestä, ja seuraavien vuosikymmenien aikana Espanja, Itävalta, Venäjä, Britannia ja Italia omaksuivat kaikki Ranskan le diapason normalin eli normaalisävelen.

1920-luvulla yhdysvaltalaiset soitin­rakentajat alkoivat jälleen kohottaa A:ta. Maailmanlaajuiseen yhteisymmärrykseen päästiin vasta vuonna 1939, kun Lontoossa järjeste­tyssä kokouksessa jopa sotaisa Saksa hyväksyi yhteiseksi A:n taajuudeksi 440 hertsiä.

Keskustelu ei silti loppunut. Vuonna 1989 italialainen tenori Luciano Pavarotti valitti Italian hallitukselle liian korkeasta A:sta, jota hän piti terveysriskinä.

Nuotit auttoivat siirtämään musiikin paperille

Vuonna 1050 benediktiiniläismunkki Guido d’Arezzo keksi järjestelmän, jonka avulla musiikkia voitiin merkitä paperille. Viiden viivan nuottiviivastolla voitiin ilmaista sävelet, rytmit ja tauot.

Partituuri on teoksen kaikkien soitinten nuottien kokoelma. Nuottiviivaston alussa on aina nuottiavain, ja esimerkiksi diskantti- eli G-avaimen silmukan sisempi pää osoittaa g-sävelen paikan nuottiviivastolla.

Asteikkoja antiikista asti

Nykyisen länsimaisen sävelasteikkojärjestelmän juuret ovat antiikin Kreikassa. Kreikkalaisille asteikko oli sarja säveliä, joiden korkeus nousi säännöllisesti puoli- tai kokosävelaskelen verran. Joonisesta asteikosta tuli nykyinen duuri ja aiolisesta molli.

Nykyisin tavallisin sävelasteikko on oktaavi, joka koostuu kahdeksasta säännöllisin välein olevasta sävelestä.

Tahtipuikko oli alkuun raskas sauva

Nykyiset tahtipuikot ovat nimensä mukaisesti vain ohuita puikkoja, mutta esimerkiksi aurinkokuningas Ludvig XIV:n hovisäveltäjä Jean-Baptiste Lully heilutteli melkoista halkoa.

Lullyn tahtipuikko oli kuin luudanvarsi, jota hän piti pystysuorassa ja jolla hän paukutti tahtia maahan. Kerran hän iski orkesteria johtaessaan vahingossa omaan varpaaseensa, mikä koitui hänen kohtalokseen. Turhamaisena miehenä hän ei suostunut pahasti vahingoittuneen varpaan amputointiin, ja Lully kuoli varpaan mentyä kuolioon.

Saksalaista säveltäjää Felix Mendelssohn Bartholdya pidetään ensimmäisenä, joka käytti pientä puista tahtipuikkoa. Se tapahtui Lontoossa vuonna 1829.

Metronomi antoi tempon

Musiikin nopeudesta eli temposta kertoivat nuoteissa alkuun vain italialaiset sanat, kuten lento (hitaasti) ja allegro (nopeasti). Vuonna 1814 hollantilainen Dietrich Winkel keksi eri nopeuksilla tasaisesti nakuttavan metronomin. Saksalainen Johann Mälzel varasti keksinnön ja myi sitä omalla nimellään ”Mälzelin Metronomi”. Nuottimerkintä ”MM = 60” tarkoittaa 60 iskua minuutissa.

Äänirauta antoi sävelen

Englannin hovissa trumpettia ja luuttua soittanut John Shore keksi vuonna 1711 ääniraudan. Idea apuvälineestä, jolla voitaisiin vakioida kansainvälisestikin kaikille yhteinen A-sävelen korkeus, lähti aivan tavallisesta haarukasta.

Shore antoi keksintönsä hovisäveltäjä Georg Friedrich Händelille, jonka ansiosta äänirauta otettiin pian laajalti käyttöön.

Säveltäjä puhuu partituurissa

Barokin aikaan säveltäjät alkoivat pohtia sitä, miten muut esittäisivät heidän musiikkiaan. Niinpä he alkoivat merkitä partituuriin kapellimestareille ohjeita sovituksesta, dynamiikasta, temposta ja tärkeimpien instrumenttien melodioista.

Mozartin partituuri, jossa on nuotit kaikille soitinryhmille.

© AKG images

Pojista tehtiin veitsellä oopperan supertähtiä

”Eläköön veitsi, siunattu veitsi!” huusivat monet naiset ooppera­esityksissä 1700-luvun Italiassa. Naiset olivat hullaantuneita kastraatti­laulajiin, joilta oli lapsina leikattu partaveitsellä kivekset pois ja jotka eivät sen takia käyneet läpi äänenmurrosta vaan saattoivat laulaa koko ikänsä pojanäänellään sopraanoa tai alttoa. On paradoksaalista, että miehistymisen estävän toimen­piteen kokeneista kastraattilaulajista tuli naisten ihailemia seksisymboleita.

Kastraattilaulajat olivat italialainen ilmiö, joka liittyi katoliseen kirkkoon: Paavalin mukaan naisten piti vaieta julkisuudessa, siis myös teatterissa, ja siksi tarvittiin kastraattilaulajia esittämään korkeat äänet.

9. sinfonia koitui monen kohtaloksi

Itävaltalainen säveltäjä Gustav Mahler havaitsi, että monet säveltäjät olivat kuolleet kirjoittaessaan yhdeksättä sinfoniaansa tai pian sen jälkeen. Tunnetuin tapaus oli Ludwig van Beethoven, mutta myös Schubert, Bruckner ja Dvorák kuolivat yhdeksännen sinfoniansa aikoihin.

Mahlerin mielestä kyse ei voinut olla sattumasta, vaan hän uskoi, että 9. sinfonia koituisi aina säveltäjänsä kohtaloksi. Niinpä hän antoi kahdeksannen sinfoniansa jälkeiselle teokselle järjestysluvun sijaan nimeksi Das Lied von der Erde eli Maan laulu. Konsti tehosi, ajatteli yhä hengissä oleva Mahler helpotuksesta huokaisten ja alkoi säveltää uutta sinfoniaa – mutta hän kuoli jo kahden vuoden kuluttua vain 50-vuotiaana.

Historia tuntee toki myös monia säveltäjiä, jotka elivät vielä pitkään yhdeksännen sinfoniansa jälkeenkin. Esimerkiksi Mozart kirjoitti lähes 60 sinfoniaa ja suomalaisen Leif Segerstamin kynästä niitä on syntynyt tähän mennessä jo yli 300.

Lue myös:

Rikokset

Scandinavian Star oli järkyttävässä kunnossa

5 minuuttia
Yhteiskunta

Ihmisen tärkein ystävä

11 minuuttia
Rikokset

Hirttotuomion saanut hovimestari huiputti kuolemaa

6 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota