Kello- ja jalokivisepät esittelivät jo 1500-luvulla taitojaan ja sorminäppäryyttään kirppujen avulla.
Ensimmäiset maininnat kirppuesityksistä ovat peräisin vuodelta 1578, jolloin Mark Scaliot -niminen kelloseppä loihti niin pienen lukollisen kettingin, että se voitiin kytkeä kiinni kirppuun.
Britti Len Tomlin oli viimeisiä ”kirppusirkustirehtöörejä”. Hän lahjoitti sirkuksensa museoon 1960-luvulla.
Kirput tarvitsivat verta elääkseen.
Kirppusirkusten omistajat ruokkivat usein kirppujaan omalla verellään.
Viihdyttäjät löysivät kirput
1800-luvulla kirppujen temppuja saattoi ihailla kiertävissä kirppusirkuksissa.
Yksi tunnetuimmista kirppusirkustirehtööreistä oli italialainen Louis Bertolotto, joka perusti kirppusirkuksensa vuonna 1820 ja kiersi vuosikymmenten ajan Eurooppaa temppuilevien kirppujensa kanssa.
Bertolotton kirput muun muassa miekkailivat ja vetivät pieniä vaunuja.
Temput eivät kuitenkaan olleet osoitus kirppujen taitavuudesta, sillä kirput ovat hyvin lyhytikäisiä eikä niitä voi kouluttaa.
Toisaalta ne ovat kokoonsa nähden vahvoja ja kovia loikkaamaan.
Useimmat ”temput” eivät olleetkaan harjoittelun tulosta vaan kirppujen yrityksiä päästä pakoon, kun niihin esimerkiksi kiinnitettiin miekka tai ne valjastettiin vaunujen eteen.
Joskus kirput valjastettiin vaunujen eteen ja pantiin ”ajamaan” kilpaa.
Kilpa-ajot olivat kirppusirkusten suosituimpia ohjelmanumeroita.
Kirput ”valjastettiin” ohuella langalla pikkuruisten, joskin monta kertaa niiden itsensä painoisten, vaunujen eteen, joita ne sitten vetivät kilpaa.
Mekaaninen kirppusirkus
Kirppusirkukset olivat suosittuja ohjelmanumeroita esimerkiksi kyläjuhlissa ja markkinoilla aina 1960-luvulle asti.
Nykyään valtaosa kirppusirkuksista on mekaanisia, eikä niissä käytetä oikeita kirppuja vaan ”temput” saadaan aikaan magneettien ja erilaisten mekaanisten kojeiden ja laitteiden avulla.