Sana diiva tulee italian kielen sanasta diva, joka tarkoittaa jumalatarta. Sanaa alettiin käyttää Italiassa myös palvotuista oopperalaulajattarista, laajan äänialan omaavista sopraanoista.
Kuuluisat laulajat esittivät luonnollisesti yleensä pääosia, joten heitä on kutsuttu myös nimellä prima donna eli "ensimmäinen nainen".
Diivojen miespuolinen vastine on divo, jota nimitystä on käytetty muutamasta parhaasta tenorista.
1910-luvulla elokuva alkoi kilpailla Italiassa suosiosta oopperoiden kanssa, ja näyttelijöistä tuli oopperalaulajien kaltaisia tähtiä.
Hollywood omi diivat
Ensimmäisenä elokuvadiivana pidetään Lyda Borellia, joka vuonna 1913 lumosi katsojat elokuvassa Ma l’amor mio non muore, "Ikuinen rakkauteni".
Pian myös Atlantin toisella puolella Hollywoodissa suosituimpia ja kauneimpia naispuolisia elokuvatähtiä alettiin kutsua diivoiksi.
Ava Gardner oli 1950-luvulla yksi Hollywoodin suurimmista diivoista.
Ei tiedetä, milloin diiva-nimitys sai kielteisen kaiun ja sillä alettiin viitata suuriin, ylimielisiin ja hankaliin tähtiin.
Mahdollisesti se liittyy kreikkalais-yhdysvaltalaiseen oopperalaulajattareen Maria Callakseen, joka löi itsensä läpi vuonna 1949.
Callas tunnettiin ainutlaatuisesta äänestään mutta myös vaativuudestaan. Kun häneltä kysyttiin käyttäytymisestään, hän vastasi: ”Älä puhu minulle säännöistä. Missä sitten olenkaan, minä laadin säännöt itse.”
Lue myös: Murhattiinko Marilyn Monroe?
Laulutaidoton diiva teki yhdeksän levyä
Varakas Florence Foster Jenkins alkoi vuonna 1912 pitää laulukonsertteja vähäisistä laulutaidoistaan huolimatta.
Aluksi hän esiintyi vain pienillä yksityisillä klubeilla New Yorkin seurapiireille, mutta sitten hän asetti tavoitteensa korkeammalle.
Vuosina 1941–1944 sopraano Jenkins äänitti omien laskujensa mukaan yhdeksän levyä, joilla hän lauloi klassisia säveltäjiä, kuten Mozartia, Straussia, Davidia ja Delibestä.
Selittämättömästä syystä hänen levyistään on sittemmin julkaistu useita uusintapainoksia.