Länkkäreitä joka kanavalta

Ei juopottelua, ei seksiä eikä ruumiita – 1950- ja 1960-lukujen televisioon liukuhihnalta suollettuja lännensarjoja rajoittivat selvät säännöt. Siitä huolimatta Villin lännen pyssysankarit naulitsivat yhdysvaltalaiskatsojat ruutujen ääreen ilta toisensa jälkeen.

Ei juopottelua, ei seksiä eikä ruumiita – 1950- ja 1960-lukujen televisioon liukuhihnalta suollettuja lännensarjoja rajoittivat selvät säännöt. Siitä huolimatta Villin lännen pyssysankarit naulitsivat yhdysvaltalaiskatsojat ruutujen ääreen ilta toisensa jälkeen.

ABC Television

Kun ensimmäinen lännensarja pamahti ­yhdysvaltalaisruutuihin vuonna 1949, se upposi yleisöön välittömästi.

Villi länsi ­villitsi katsojat, ja sarjoja tuotettiin 1950- ja 1960-luvuilla useita satoja. Esimerkiksi vuonna 1959 Yhdysvaltojen kolmella valtakunnallisella kanavalla pyöri parhaaseen katseluaikaan 28 eri lännensarjaa.

Suomessa lännensankareita saatiin odottaa ruutuihin 1960-luvulle asti, jolloin muun muassa karjapaimen Virginialainen tuli tutuksi katsojille – hahmon esittäjä ­vieraili sittemmin jopa suomalaisilla juhannusjuhlilla. Villi länsi oli hitti myös lelumarkkinoilla.

1950-luvun lopulla lännensarjojen innoittamia leluja myytiin ­125 miljoonan dollarin eli noin 940 miljoonan nykyeuron ­arvosta vuodessa.

Sarjojen suosio ällistytti jopa niiden ­luojia. Eräs käsikirjoittaja ihmetteli Time-lehdelle:

”En ymmärrä sitä. Miksi kukaan viitsii käyttää niin ­paljon aikaa tuijottamalla hevosen peräpuolta?”

Sarjojen suosion salaisuus saattoi piillä siinä, että ne koskettivat amerikkalaisten sisimpiä tuntoja – haavetta ­ratsastaa auringonlaskuun oman elämänsä herrana.

Tällöin ei niin haitannut, vaikka jaksoja kuvattiin liuku­hihnalta pienellä budjetilla tai niiden hahmot olivat kuin kliseiden käsikirjasta – sankarillisia miehiä, ­pahoja intiaaneja ja avuttomia naisia.

Yli sata valmistajaa teki Hopalong ­Cassidy -aiheisia ­tuotteita, kuten saippuaa, aterimia, kelloja ja kravatteja.

© Christie's Images Limited/Scala Archives & Bernard Hoffman/Getty Images

Western-tähti­ keksi tuottoisat oheistuotteet

Lännensarjojen hurjan suosion takana oli yksi mies, näyttelijä William Boyd.

Hän oli esittänyt perinteistä lännensankaria Hopalong Cassidya valkokankaalla 66:ssa elokuvassa, ja vuonna 1948 hän osti oikeudet koko aineistoon.

Hän esitteli elokuvat TV-yhtiö NBC:lle, joka kokeili esittää niitä sarjana jaksoiksi lyhennettyinä versioina.

Sarja oli suurmenestys, ja Boyd löi rahoiksi lapsille suunnatuilla Hopalong Cassidy -tuotteilla.

Death Valley Days -sarjassa kuvattiin tosi­tapahtumia Villin lännen Kuolemanlaaksosta.

© Getty Images

Cowboy-presidentti keräsi suosiota televisiossa

Kun monissa westerneissä näytelleen Ronald Reaganin elokuvaura alkoi hiipua 1950-luvun keskivaiheilla, hän siirtyi televisioon.

Reaganin viimeinen TV-rooli oli Villin lännen tositarinoista kertoneessa Death Valley Days -sarjassa vuosina 1964–1965.

Vuonna 1966 Reagan valittiin Kalifornian kuvernööriksi, ja rehdillä cowboy-imagollaan ratsastaen hän eteni aina Yhdysvaltain presidentiksi asti vuosiksi 1981–1989.

Clint Eastwood teki läpimurtonsa vuonna 1959 Rawhide-sarjassa. Ottojen välillä Eastwood pelasi itsekseen golfia ­erämaan jylhissä maisemissa.

© CBS Photo Archive/Getty Images

Erämaan olosuhteet kiristivät pinnoja

Lännensarjojen jaksot piti saada kuvattua nopeasti ja mieluiten myös halvalla.

Tuottajat suosivat kuvauspaikkoina Kalifornian erämaita, jonne ei ollut pitkä matka Los Angelesin TV-studioilta.

Monien näyttelijöiden mukaan kuvauspaikoilla oli hyvä tunnelma, mutta pitkäveteinen odottelu kohtausten välillä, erämaan kuumuus ja alkoholi saattoivat kuumentaa muiden tunteet.

Meikkaaja Kenneth Chasen mukaan oli melko tavallista, että statistit ja stuntit äityivät tappelemaan ottojen välillä – rooliasuissaan ja meikeissään.

Vaikka aseita pidettiin esillä, erimielisyydet ratkaistiin usein nyrkein.

© CBS Photo Archive/Getty Images

Kuudestilaukeavia ei juuri laukaistu

TV-kanavat pelkäsivät sen­suuria, ja radio- ja TV-asemien liitto laati siksi itse kanaville tiukat eettiset säännöt, jotka tunnettiin nimellä Television Code.

Länkkäreiden pahisten tuli olla selkeästi pahoja, eikä seksiin saanut edes viitata.

Juopottelu ja uskonnon pilkka olivat kiellettyjä. Väkivaltaakin rajoitettiin, joten pahiksia ei useinkaan tapettu, vaan heiltä ammuttiin vain ase kädestä.

Lapset saivat ­katsoa länkkäreitä vaikka joka päivä – jos saivat luvan vanhemmiltaan.

© RichLegg/Getty Images

Kriitikot inhosivat lännensarjoja

Amerikkalaiset lännensarjat oli suunnattu erityisesti lapsille, ja vuonna 1959 erään mediatutkijan mukaan jopa vauvoja vietiin kehdoissaan TV:n ääreen, kun cowboyt ilmestyivät ruutuun.

Useimmat TV-kriitikot halveksuivat lännensarjoja tyhjänpäiväisenä viihteenä, joka oli vaarassa tyhmentää kokonaisen varttuvan sukupolven.

Lännensarjat hallitsivat viikonlopun TV-tarjontaa par­haaseen katseluaikaan.

TV-kanavista etenkin Disneyn omistama ABC panosti westerneihin – vuonna 1959 sunnuntai-iltana kello 19–22.30 esitettiin yhteen menoon viiden eri lännensarjan jaksot.

Lauantaisin katsojista kilpailivat valtakunnalliset CBS- ja NBC-kanavat, jotka esittivät vuorotellen lännensarjoja illan parhaaseen katseluaikaan.

ABC:n TV-ohjelmatarjontaa sunnuntai-iltana vuonna 1959:

© ABC Television

Colt .45: klo 19.00–19.30

© Moviestore Collection Ltd/Imageselect

Maverick: klo 19.30–20.30

© Warner Brothers Studio

The Lawman: klo 20.30–21.00

© ABC Television

The Rebel: klo 21.00–21.30

© Warner Brothers Studio

The Alaskans: klo 21.30–22.30

Intiaanien esittäjät olivat vain harvoin itse Amerikan alkuperäisasukkaita.

© Allan Grant/Getty Images

Kulissikylien uusiokäytön ansiosta sarjojen budjetit saatiin pysymään pieninä.

© CBS Photo Archive/Getty Images

Kulisseja uusiokäytettiin ahkerasti

Lännensarjoja kuvattiin usein tuotantoyhtiöiden omistamissa lavastetuissa lännenkylissä.

Monet kulisseista olivat vuosikymmeniä vanhoja, mutta niitä voitiin pienillä muokkauksilla ja erilaisia kuvauskulmia hyödyntäen käyttää yhä uudestaan lukuisissa tuotannoissa. Esimerkiksi Paramount-yhtiön lännenkylä Kaliforniassa rakennettiin jo vuonna 1927, mutta sitä käytettiin myös HBO-kanavan Westworld-sarjassa vuonna 2016.

Kylä tuhoutui kaksi vuotta myöhemmin metsäpaloissa.

Maverick-sarjan hyvät ja pahat hahmot tunnisti kätevästi eri ­värisistä hatuista.

© Warner Brothers Studio

Pahiksen tunnisti hatun väristä

Elokuvayhtiöt olivat jo mykkäfilmien aikakaudella keksineet yksinkertaisen konstin, jonka avulla katsojat tunnistivat nopeasti elokuvan hyvikset ja pahikset: pahoilla hahmoilla oli musta hattu ja sankareilla valkoinen hattu.

Samaa symboliikkaa käytettiin myös lännensarjoissa, mutta niissä hahmot saattoivat olla monisyisempiä – ­pahiksella saattoi olla musta hattu mutta rehti sydän.

Länkkärien legenda John Wayne ei itse koskaan tehnyt TV-rooleja.

© Imageselect

Elokuvayhtiöt nousivat sotajalalle

1920-luvulta alkaen vähintään joka neljäs Yhdysvalloissa valkokankaalle tehty uusi elokuva oli lännenelokuva.

Television yleistyttyä 1950-luvulla elokuvien monopoli cowboy-viihteen tarjoajana oli ­yhtäkkiä uhattuna, ja elokuvayhtiöt kävivät taisteluun yleisöstä.

Katsojien houkuttelemiseksi yhtiöt alkoivat tehdä taiteellisesti kunnianhimoisia westernejä kalliimmilla budjeteilla. Mainoskampanjoissa parjattiin TV-länkkäreiden olevan vain halpoja kopioita.

Cowboy-elokuvan (1958) mainoksissa television ennalta-arvattaviin lännensarjoihin turhautunut katsoja parahtaa: ”Olen niin lopen kyllästynyt lapsellisiin westerneihin!”

Vaikka elokuvayhtiöiden tulot notkahtivatkin, lännenelokuvat olivat edelleen tuottoisa bisnes myös 1950-luvulla.

Lännensarjoja oli myös aikuisille

Vuonna 1955 lännensarjoja alettiin tehdä myös aikuiselle yleisölle.

Yksi ensimmäisistä oli Gunsmoke, josta tuli valtavan suosittu. Sarjaa esitettiin 20 vuotta, ja se sai useita Emmy-palkintoja.

Sarjaa tehtiin 635 jaksoa, ja se on yhä yksi TV-historian pisimpään esitetyistä sarjoista.

Barbara Stanwyck esitti usein naishahmoa, joka ei taipunut perinteiseen naisen rooliin.

© Getty Images

Naiset kuvattiin usein avuttomina

Lännensarjat olivat tyypillisesti miesten hallitsemia – ani harvoissa nähtiin naisia päärooleissa.

Yleensä naisnäyttelijöitä palkattiin esiintymään yksittäisissä jaksoissa, ja naishahmojen osana oli tyypillisesti ajautua ahdinkoon, josta miespuolinen sankari heidät pelasti.

Avuton nainen myös yleensä rakastui pelastajaansa mutta jäi yksin karskin cowboyn ratsastaessa pian uusiin seikkailuihin.

Brooksin komedia toi muun muassa esiin länkkäreissä ­vallinneen rasismin.

© rchive Photos/Stringer/Getty Images

Komedia teki lopun sarjoista

Lännensarjojen suosio hiipui 1970-luvulla, ja viimeinen naula TV-westernien arkkuun oli Mel Brooksin vuonna 1974 julkaistu elokuva Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles), joka teki surutta pilaa kaikista genren kliseistä.

Vuosikymmen loppua kohden perinteiset lännensarjat olivatkin jo lähes kadonneet TV-stä.