Kun ensimmäinen lännensarja pamahti yhdysvaltalaisruutuihin vuonna 1949, se upposi yleisöön välittömästi.
Villi länsi villitsi katsojat, ja sarjoja tuotettiin 1950- ja 1960-luvuilla useita satoja. Esimerkiksi vuonna 1959 Yhdysvaltojen kolmella valtakunnallisella kanavalla pyöri parhaaseen katseluaikaan 28 eri lännensarjaa.
Suomessa lännensankareita saatiin odottaa ruutuihin 1960-luvulle asti, jolloin muun muassa karjapaimen Virginialainen tuli tutuksi katsojille – hahmon esittäjä vieraili sittemmin jopa suomalaisilla juhannusjuhlilla. Villi länsi oli hitti myös lelumarkkinoilla.
1950-luvun lopulla lännensarjojen innoittamia leluja myytiin 125 miljoonan dollarin eli noin 940 miljoonan nykyeuron arvosta vuodessa.
Sarjojen suosio ällistytti jopa niiden luojia. Eräs käsikirjoittaja ihmetteli Time-lehdelle:
”En ymmärrä sitä. Miksi kukaan viitsii käyttää niin paljon aikaa tuijottamalla hevosen peräpuolta?”
Sarjojen suosion salaisuus saattoi piillä siinä, että ne koskettivat amerikkalaisten sisimpiä tuntoja – haavetta ratsastaa auringonlaskuun oman elämänsä herrana.
Tällöin ei niin haitannut, vaikka jaksoja kuvattiin liukuhihnalta pienellä budjetilla tai niiden hahmot olivat kuin kliseiden käsikirjasta – sankarillisia miehiä, pahoja intiaaneja ja avuttomia naisia.
Cowboy-presidentti keräsi suosiota televisiossa
Kun monissa westerneissä näytelleen Ronald Reaganin elokuvaura alkoi hiipua 1950-luvun keskivaiheilla, hän siirtyi televisioon.
Reaganin viimeinen TV-rooli oli Villin lännen tositarinoista kertoneessa Death Valley Days -sarjassa vuosina 1964–1965.
Vuonna 1966 Reagan valittiin Kalifornian kuvernööriksi, ja rehdillä cowboy-imagollaan ratsastaen hän eteni aina Yhdysvaltain presidentiksi asti vuosiksi 1981–1989.
Erämaan olosuhteet kiristivät pinnoja
Lännensarjojen jaksot piti saada kuvattua nopeasti ja mieluiten myös halvalla.
Tuottajat suosivat kuvauspaikkoina Kalifornian erämaita, jonne ei ollut pitkä matka Los Angelesin TV-studioilta.
Monien näyttelijöiden mukaan kuvauspaikoilla oli hyvä tunnelma, mutta pitkäveteinen odottelu kohtausten välillä, erämaan kuumuus ja alkoholi saattoivat kuumentaa muiden tunteet.
Meikkaaja Kenneth Chasen mukaan oli melko tavallista, että statistit ja stuntit äityivät tappelemaan ottojen välillä – rooliasuissaan ja meikeissään.
Kriitikot inhosivat lännensarjoja
Amerikkalaiset lännensarjat oli suunnattu erityisesti lapsille, ja vuonna 1959 erään mediatutkijan mukaan jopa vauvoja vietiin kehdoissaan TV:n ääreen, kun cowboyt ilmestyivät ruutuun.
Useimmat TV-kriitikot halveksuivat lännensarjoja tyhjänpäiväisenä viihteenä, joka oli vaarassa tyhmentää kokonaisen varttuvan sukupolven.
Pahiksen tunnisti hatun väristä
Elokuvayhtiöt olivat jo mykkäfilmien aikakaudella keksineet yksinkertaisen konstin, jonka avulla katsojat tunnistivat nopeasti elokuvan hyvikset ja pahikset: pahoilla hahmoilla oli musta hattu ja sankareilla valkoinen hattu.
Samaa symboliikkaa käytettiin myös lännensarjoissa, mutta niissä hahmot saattoivat olla monisyisempiä – pahiksella saattoi olla musta hattu mutta rehti sydän.
Lännensarjoja oli myös aikuisille
Vuonna 1955 lännensarjoja alettiin tehdä myös aikuiselle yleisölle.
Yksi ensimmäisistä oli Gunsmoke, josta tuli valtavan suosittu. Sarjaa esitettiin 20 vuotta, ja se sai useita Emmy-palkintoja.
Sarjaa tehtiin 635 jaksoa, ja se on yhä yksi TV-historian pisimpään esitetyistä sarjoista.
Komedia teki lopun sarjoista
Lännensarjojen suosio hiipui 1970-luvulla, ja viimeinen naula TV-westernien arkkuun oli Mel Brooksin vuonna 1974 julkaistu elokuva Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles), joka teki surutta pilaa kaikista genren kliseistä.
Vuosikymmen loppua kohden perinteiset lännensarjat olivatkin jo lähes kadonneet TV-stä.