Tanskalais-norjalainen kapteeniluutnantti Peter Wessel oli 27. heinäkuuta 1714 hankalassa tilanteessa.
Purjehtiessaan Pohjanmerellä hän oli kohdannut puolueettoman englantilaisen fregatin, tai niin hän aluksi luuli.
Laivojen ohittaessa toisensa vieras alus nostikin Ruotsin lipun ja avasi tulen. Fregatti oli todellisuudessa kaapparialus, joka jahtasi tanskalaislaivoja Ruotsin kuninkaan luvalla saaliin toivossa.
Tilanteessa ei sinänsä ollut noina aikoina mitään erikoista, joten Wessel toimi nopeasti ja määräsi miehet tykeille.
Vaikka hänen aluksensa oli selvästi pienempi kuin vihollisen, hän jatkoi taistelua, kunnes tunnin laukaustenvaihdon jälkeen häneltä loppui ruuti.
Useimmat olisivat siinä tilanteessa paenneet, mutta Peter Wessel ei alentunut sellaiseen. Ripeästi hän laski veteen jollan ja lähetti yhden miehistään pyytämään ruutia ruotsalaiskapteenilta.
Kun tämä kieltäytyi, Wessel ajoi laivansa vihollisfregatin viereen, kohotti maljan sen kapteenille ja pyysi tätä viemään terveisiä ystäville Göteborgissa.
Wesselin kertoman mukaan ruotsalaiskapteeni skoolasi takaisin, minkä jälkeen miehet sopivat kohtaavansa uudelleen, kun Wessel olisi saanut hankittua lisää ruutia.
Kapteenit tyhjensivät lasinsa miehistöjensä hurratessa ja purjehtivat sitten tiehensä.
Peter Wessel oli ilmeisen ylpeä teostaan, mutta rohkea veto olisi voinut päättyä toisinkin.
Wessel oli paljastanut tukalan tilanteensa viholliselle kertomalla ruutinsa loppuneen, ja Kööpenhaminassa hänen kilpailijansa hykertelivät tyytyväisinä.
He olivat vain odottaneet tilaisuutta päästä eroon ylimielisestä kapteenista. Nyt he syyttivät Wesseliä valtionsalaisuuksien paljastamisesta ja kuninkaan laivan saattamisesta vaaraan ja toimittivat hänet sotaoikeuteen.
Yksi syytöksistä kuului, että Wesselin laiva oli vaurioitunut maljannostoa edeltäneessä tiiviissä taistelussa.
”Jokainen tietää, että tykinkuula jättää jälkensä osuessaan”, Wessel totesi puolustuspuheessaan ja jatkoi sarkastisesti, että eihän hän voinut kieltää vihollista ampumasta ja vahingoittamasta laivaansa.
Kuningas Fredrik IV:tä vastaus miellytti, eikä hän voinut muuta kuin asettua taisteluintoisen merisankarinsa puolelle. Jälleen kerran onni hymyili Peter Wesselille.
Wessel tunnettiin paitsi satumaisesta onnestaan myös rohkeudestaan, jonka ansiosta hänestä tuli merkittävä tekijä Tanskan sodassa Ruotsia vastaan.
Toisaalta nimenomaan rohkeutensa ja spontaaniutensa vuoksi hän joutui myöhemmin myös pahoihin vaikeuksiin.
Lähti kotoa 13-vuotiaana
Ilman rohkeutta Peter Wessel ei olisi koskaan päässyt lähellekään laivaston aluksen komentosiltaa.
Hän syntyi kauppiaan perheeseen Trondheimissa, Norjassa, joka oli tuolloin valtioliitossa Tanskan kanssa, eikä hänellä syntyperänsä perusteella ollut toivoa laivastourasta.
Arvostettu merikadettiakatemia Kööpenhaminassa hyväksyi toki teoriassa hakijoita valtakunnan joka kolkasta, mutta sinne hyväksyttiin vuosittain vain sata uutta kadettia, ja hakijan isän suhteista oli usein hyötyä sisäänpääsyssä.
Peterin isä Jan Wessel oli Trondheimin kaupunginraadin jäsen ja omisti useita kiinteistöjä, mutta hän ei ollut silti kovin vaikutusvaltainen.
Vuoden 1702 kaupungin tilikirjoissa Jan Wesselin nimeä ei edes mainita kaupungin merkittävimpien kauppiaiden joukossa.
Peterin oli turha toivoa, että perhe pystyisi edistämään hänen ja hänen 17 sisaruksensa urahaaveita. Kun lapset olivat riittävän vanhoja, he saivat tulla toimeen omillaan.
Kun Peter vuonna 1704 täytti 13 vuotta, hän lähtikin kotoa. Hänen määränpäänsä oli valtioliiton pää-kaupunki Kööpenhamina ja pääsy merikadettiakatemiaan.
Taistelu päättyi, kun ruotsalaiskapteeni ei suostunut antamaan Tordenskioldille ruutia. He nostivat maljan ja purjehtivat pois.
Ruotsalaisten nöyryytys
Ilman suhteita ja varakkuutta Wesselillä ei ollut muuta tarjottavaa kuin itsensä ja lahjakkuutensa.
Hän päätti ohittaa turhat välikädet ja esitellä itsensä suoraan Tanskan kuninkaalle Fredrik IV:lle.
Niinpä hän ei lähettänyt hakemusta akatemiaan vaan kirjoitti kuninkaalle.
Teko oli noihin aikoihin lähes julkea, vaikka Wessel ajan tavan mukaan päät-tikin kirjeensä alamaisesti sanoihin ”Teidän kuninkaallisen majesteettinne nöyrin ja vaatimattomin palvelija”.
Kuningas hylkäsi hänen anomuk-sensa, mutta Wessel ei antanut periksi.
Hän pestautui tanskalaiselle orjalaivalle oppimaan merimiehen taitoja ja lähetti sitten kuninkaalle uuden anomuksen.
Vuonna 1706 hän kirjoitti: ”En jätä Teidän kuninkaallista majesteettianne rauhaan, ennen kuin suotte minulle armollisesti apunne.”
Kolmen kieltävän vastauksen jälkeen kuningas lopulta heltyi tammikuussa 1709, ja innokas nuorukainen pääsi kuin pääsikin akatemiaan. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Tanska julisti sodan Ruotsille.
Kuningas näytti tehneen oikean päätöksen. Ensimmäinen Wesselin komentama laiva, Ormen, oli vain 12 metriä pitkä ja siinä oli vain viisi tykkiä, mutta hän kävi sillä pelottomasti ruotsalaisten kauppalaivojen, kaapparialusten ja fregattien kimppuun.
Aikana, jolloin merisota oli hillittyä ja järjestelmällistä ja jolloin laivat mieluiten välttivät taistelua, jos oli mahdollisuus paeta, Wessel sai nopeasti mainetta rohkeana, arvaamattomana ja nopeana kapteenina.
Wesselin pelottomuus kauhistutti vihollista, ja hän onnistui kaappaamaan useita vihollislaivoja.
Hänen saaliikseen joutui muun muassa 30-tykkinen ruotsalaisfregatti Vita Örn, jonka Wessel valtasi vuonna 1715.
Myöhemmin samana vuonna ruotsalaiset joutuivat nöyryytyksekseen näkemään kyseisen aluksen taistelevan entistä isänmaataan vastaan, nyt tanskalaistetulla nimellä Hvide Ørn.
Wessel seisoi laivan kannella, kun hän yön pimeydessä kohtasi ruotsalaisen linjalaiva Öselin.
Wessel huusi vihollis-laivan kapteenille olevansa ruotsalainen. Kun Öselin kapteeni Anders Siöstierne vastasi, ettei tunne häntä, Wessel tokaisi:
”Jollet tunne minua vielä, opit jumankauta kohta tuntemaan!” ja antoi sitten tykkiensä puhua.
Ruotsalaiset lähtivät pakoon. ”Oli kurjaa kuulla heidän huutonsa ja valituksensa”, Wessel ivasi myöhemmin.
Puoli vuotta myöhemmin, 24. helmikuuta 1716, Wessel aateloitiin, ja hän alkoi käyttää nimeä Tordenskiold.
Yllätyshyökkäys laivaston kimppuun
Aateloinnin taustalla oli se, että Tanskan kuningas tarvitsi Wesselin tapaisia aloitekykyisiä nuorukaisia armeijaansa ja laivastoonsa.
Tanska oli sodassa niskan päällä, ja Ruotsi oli menettänyt alueitaan ja asemansa Itämeren alueen merimahtina, mutta ruotsalaisilla oli vielä reservissä voimia uhmata Tanskaa.
Siihen myös Ruotsin kuningas Kaarle XII luotti.
Varhain keväällä 1716 Kaarlen joukot tunkeutuivat Norjaan, missä ne aloittivat tärkeimmän rajalinnoituksen Fredrikstenin piirityksen. Sen kukistuttua Kaarle aikoi valloittaa koko Norjan.
Ruotsin kuljetuslaivasto, kahdeksan ruudilla, ammuksilla ja muonalla lastattua laivaa, odotti valmiina Dynekilenin vuonossa Ruotsin ja Norjan rajalla.
Vuono oli kapea ja syvä, ja siinä oli petollisia kareja ja jyrkkiä kallionseinämiä, jotka olisivat pelottaneet useimmat hyökkääjät tiehensä. Tordenskiold ei kuitenkaan ollut kuten muut.
Sanoilla ”auttakaa minua, sillä tiedän, että Jumala on kanssani” hän anoi Kööpenhaminan amiraliteettia varustamaan hänelle laivaston matalasyväyksisiä tykkialuksia, jotka pystyisivät purjehtimaan vaarallisten karien lomassa.
Amiraliteetti täytti Tordenskioldin toiveen, ja illalla 7. heinäkuuta 1716 hän toi laivastonsa vuonon suulle.
Kello kuusi seuraavana aamuna Tordenskiold purjehti vuonoon kahdella fregatilla, kahdella proomulla ja kolmella kaleerilla.
Vuonon karien ja kallioiden välissä hän ohjasi laivaston suoraan kohti Ruotsin kuljetusaluksia, joita vartioivat suuri, raskaasti aseistettu tasapohjainen proomu Stenbocken, seitsemän kaleeria ja viisi pienempää alusta.
Hyökkäys yllätti ruotsalaiset täysin, ja he avasivat tulen vasta, kun Tordenskiold oli edennyt jo pitkälle vuonoon.
Tordenskioldia tulitettiin Stenbockenilta ja pieneltä linnoitetulta saarelta, jonne ruotsalaiset olivat sijoittaneet patterin 12 paunan tykkejä, mutta tanskalaisten proomu Hielperen ja fregatti Hvide Ørn lähestyivät määrätietoisesti ruotsalaisten asemia Tordenskiold itse hyökkäyksen kärjessä.
Tykkien jyly kaikui kumeana kapeassa vuonossa, ja niiden kartessiammusten haulit ropisivat laivojen kannelle. Sää oli tyyni, ja paksu ruudinsavu jäi leijumaan veden ylle himmentäen nyt jo korkealta taivaalta paistavan auringon.
Taistelu vaikutti tasavertaiselta, mutta Tordenskioldin yllätystaktiikka onnistui ja ruotsalaisten puolustus murtui pian.
Linnoitetun saaren sotilaat pakenivat kanooteilla, ja Stenbockenin miehistö kipusi laivan laitojen yli ja pakeni maihin. Taistelu päättyi kello 13.15. Stenbocken laski lippunsa, ja Ruotsin tykit vaikenivat.
Laivapappi Caspar Bruun kertoi myöhemmin Tordenskioldin hykerrelleen onnesta:
”Kun tulin ruutivarastosta kajuuttaan, onnittelin siellä ollutta Tordenskioldia hyvästä onnesta ja voitosta. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.”
Sankarin pimeä puoli
Kuljetuslaivaston menetys sai Kaarle XII:n luopumaan valloitussuunnitelmistaan. Jo seuraavana päivänä hän lopetti Fredrikstenin piirityksen ja veti joukkonsa Ruotsiin.
Tordenskioldia, josta puhuttiin nyt ihaillen kaikkialla, juhlittiin 27:llä Kronborgin linnasta
ammutulla tykinlaukauksella, ja hänet ylennettiin kommodoriksi. Marraskuussa hänet nimitettiin Pohjanmeren laivueen komentajaksi.
Ylennyksensä rohkaisemana Tordenskiold pyysi kuningasta palkitsemaan miehistönsä. Kirjeessään hän kertoi odottavansa, että ”Teidän kuninkaallinen majesteettinne osoittaa armollisuutta Dynekilenin norjalaisille pojille”. Kuningas myöntyi jalomielisesti Tordenskioldin toiveeseen.
Sankarilta itseltään ystävällisyyttä ja jalomielisyyttä oli useimmiten turha odottaa. Se spontaa-nius ja pelottomuus, joka sai Tordenskioldin käymään vihollista vastaan kuolemaa halveksuen, muuttui usein kärsimättömyydeksi ja vihamielisyydeksi, kun hän kohtasi vertaisiaan. Joskus hän uhmasi jopa esimiehiään.
”Häneltä puuttuu harkintakykyä”, huomautti kontra-amiraali Sehested jo vuonna 1711 Tordenskioldista.
Kööpenhaminalaisen kauppiaan Jens Gabelin vaimo emännöi kerran illallisia, joille Tordenskioldkin osallistui.
Jälkeenpäin emäntä ihmetteli vieraansa outoa ja suorastaan huonoa käytöstä illallisen aikana ja kuvaili tätä ”pähkähulluksi kaveriksi”.
Tordenskiold nimitteli upseereitaan usein koiriksi, mikä oli tuohon aikaan hyvin loukkaavaa.
Hänen karkeutensa ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään sanoihin, vaan hän käytti myös mielivaltaisia fyysisiä rankaisukeinoja.
Esimerkiksi vuonna 1717 hänen laivakirjurinsa anoi siirtoa sillä perusteella, että Tordenskiold löi ja potki häntä.
Tordenskiold joutui pulaan
Amiraliteetti sai usein valituksia Tordenskioldista, mutta saavutustensa ansiosta tämän ei tarvinnut olla huolissaan. Myötätuuli ei kuitenkaan ollut ikuista.
Dynekilenin menestyksen innoittamana Tordenskiold aikoi toukokuussa 1717 yllättää ruotsalaiset Göteborgissa, upottaa heidän laivastonsa ja tuhota satamassa olleet telakan ja varaston.
Tällä kertaa Tordenskiold kuitenkin teki pahan virhearvion.
Kun hän purjehti Göteborgiin, ruotsalaiset olivatkin valmiina odottamassa häntä ja hänen 4 000 miehen vahvuista Pohjanmeren laivuettaan.
Ruotsalaisjoukkoja komensi rutinoitunut Olof Strömstierna. Aamun varhaisina tunteina 14. toukokuuta 1717 ruotsalaiset kostivat Dynekilenin nöyryytyksen.
Tordenskioldin saapuessa laivastoineen ruotsalaiset aloittivat välittömästi tulituksen. Taistelu kesti koko päivän, ja illan tullen Tordenskiold oli menettänyt 52 miestä.
Paremmin ei sujunut kaksi kuukautta myöhemmin hyökkäys Strömstadiin, jossa sijaitsivat ruotsalaisten päävarastot ja tukikohta Norjaan suunniteltua hyökkäystä varten.
Vihollinen ennakoi jälleen Tordenskioldin aikeet. 94 hänen miehistään tapettiin, ja 248 haavoittui. Tordenskiold sai itse musketinkuulan osuman vasempaan olkapäähänsä ja toisen lantioonsa.
Verta vuotava ja tajuttomuuden rajamailla häilyvä sankari kannettiin uudelle laivalleen, linjalaiva Laalandille.
”Olen tehnyt kaiken voitavani, armollinen Kuningas! Näin paljon kuolemaa ja irti repeytyneitä raajoja; mutta tiedän, että se ei riitä, sillä en saavuttanut tavoitettani!” kirjoitti Tordenskiold raportissaan kuninkaalle.
Tordenskioldin nöyristelevät valittelut tappiosta eivät tehneet majesteettiin vaikutusta, vaan hän alensi sotasankarin Pohjanmeren laivueen komentajan alaiseksi.
Tordenskiold ei pystynyt sopeutumaan uuteen asemaansa, ja pian hänet erotettiin siitäkin.
- joulukuuta 1717 hän astui tavaroineen ja muutaman miehen kanssa pieneen rahtilaivaan ja lähti kohti Kööpenhaminaa yrittääkseen päästä jälleen kuninkaan suosioon.
Taas Tordenskioldin onni petti, sillä laiva kohtasi matkalla ruotsalaisen kaapparialuksen.
Syntyneessä taistelussa neljä Tordenskioldin miestä kuoli. Rauhoittaakseen hermojaan taistelun jälkeen miehistö joi itsensä humalaan, ja illalla, kun Tordenskiold heräsi, laiva oli ajanut karille Kullenin edustalla Skånessa.
Lyöty merisankari jatkoi räsyillä tilkityllä vuotavalla jollalla Helsingøriin, jossa hän nousi maihin alastomana ja nääntyneenä, omaisuutensa nyytissä.
Miss Norrisin kuva oli Tordenskioldin taskussa tämän kuollessa vuonna 1720. Historioitsijat eivät tiedä, kuka tämä aatelisneito oli. Brittiläinen diplomaatti John Carteret kertoi vuonna 1719 Tordenskioldille kauniista neiti Norrisista, jolla oli 80 000 punnan omaisuus. Tordenskiold painoi tiedon mieleensä.
Kuolinviestin tuoja palkittiin
Sota jatkui, mutta ilman Tordenskioldia. Vasta helmikuussa, yhdeksän kuukautta nöyryyttävän paluunsa jälkeen, hän rohkeni kirjoittaa kuninkaalle ilmaistaakseen ”sydämensä murheen” ja pyysi, että kuningas tekisi lopun hänen ”pelostaan ja ahdistuksestaan”.
Kuningas antoi Tordenskioldille uuden mahdollisuuden ja asetti komitean tutkimaan tämän tilannetta.
Tordenskioldilla oli nyt kaikki pelissä, sillä häntä saattoi odottaa jopa sotaoikeus.
Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut vakavissaan arvostella Tordenskioldia, joka nautti edelleen suurta kansansuosiota niin Tanskassa kuin Norjassakin, joten komitea vapautti hänet.
Ruotsin Kaarle XII oli jälleen aikeissa vallata Norjan, ja marraskuussa 1718 hän alkoi taas piirittää Fredrikstenin linnoitusta.
- marraskuuta kuningas oli tarkastuskäynnillä juoksuhaudoissa linnoituksen edessä, kun häneen osui luoti. Hän menehtyi välittömästi.
Tordenskiold, joka oli tuolloin itsekin Norjassa, kuuli tapahtumasta ja päätti heti purjehtia Kööpenhaminaan kertomaan uutisen kuninkaalle.
Noihin aikoihin tärkeän tiedon tuoja usein palkittiin jollakin tavoin, esimerkiksi korkealla asemalla.
Heti laivan laskettua satamaan Tordenskiold kiirehti linnaan, jossa hän sai audienssin Fredrik IV:n luo ja pääsi kertomaan Ruotsin kuninkaan äkillisestä kaatumisesta.
Tordenskiold sai palkkionsa: 30. joulukuuta hänet nimitettiin vain 28-vuotiaana schoutbynachtiksi, joka oli laivastossa vara-amiraalista seuraava arvo.
Kaarle XII:n kuolema enteili sodan pikaista loppua, mutta sitä ennen Tordenskiold halusi vielä yhden suuren voiton.
Kesällä 1719 hän oli asettunut laivoineen vartioimaan Göteborgin sataman tuloväylää. Siellä hän kuuli englantilaisilta kauppiailta, että kuusi ruotsalaista fregattia ja seitsemän pienempää alusta oli ankkurissa linnoituskaupunki Marstrandin edustalla.
Tordenskiold päätti purjehtia noin 20 merimailia kaupunkiin kaapatakseen tai upottaakseen laivat ja valloittaakseen sitten kaupungin linnoituksen, Karlstenin, jota paksuine muureineen pidettiin mahdottomana vallata.
Suositun tarinan mukaan Tordenskiold pukeutui kalastajaksi ja livahti kenenkään huomaamatta Marstrandiin vakoilemaan.
Tarina ei ole totta, mutta joka tapauksessa Tordenskiold oli tutustunut huolellisesti olosuhteisiin ennen kuin hän hyökkäsi.
Hän oli muun muassa saanut selville, että osa Karlstenin 400 sotilaasta oli saksilaisia sotavankeja, joiden taistelutahto ei varmaankaan olisi kovin vahva.
Lisäksi hän tiesi, että upseerit asuivat kaupungissa, ja arveli, että jo pelko siitä, että heidän talonsa poltettaisiin, saisi upseerit horjumaan.
Yöllä 21. heinäkuuta tanskalaiset raahasivat neljä tykkiä asumattomalle Koöenin saarelle Marstrandin edustalla.
Ruotsalaisten rajusta tulituksesta huolimatta Tordenskiold sai sillanpääaseman saarelta ja oli valmis seuraavaksi murtamaan ruotsalaisten puolustuksen.
Viidessä päivässä Tordenskiold onnistui upottamaan Ruotsin laivaston ja valtaamaan Karlstenin linnoituksen.
Sotilaallinen painostus ja psykologisen sodankäynnin keinot saivat ruotsalaiset antautumaan.
Rauha koitui kohtaloksi
Kolme kuukautta Marstrandin valtauksen jälkeen Ruotsi ja Tanska solmivat aselevon ja Tordenskiold palasi maihin.
Hän oli edelleen nuori mies, vasta 29-vuotias, arvostettu ja varakaskin onnistuneiden kaappaustensa ansiosta. Mutta hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi.
Syyskuussa 1720 Tordenskiold oli jälleen liikkeellä, tällä kertaa hevosvaunuissa matkalla kohti Englantia. Taskussaan hänellä oli englantilaisen neiti Norrisin muotokuva.
Tordenskiold ei ollut koskaan tavannut naista, mutta hän oli kuullut tästä englantilaiselta diplomaatilta, joka oli kuvaillut tätä ”neidiksi, jolla on 80 000 puntaa”.
Jotkut historioitsijat uskovat, että Tordenskiold oli matkalla kosimaan neiti Norrisia.
Todennäköisempää oli kuitenkin, että hän pyrki palvelukseen Englannin armeijaan. Niin pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt, kun kohtalo puuttui peliin.
- marraskuuta Tordenskiold esiteltiin päivällisillä Hannoverissa ruotsalaiselle aatelismiehelle Jacob Axel Staël von Holsteinille, joka elätti itsensä pelurina ja huijarina Pohjois-Saksassa.
Kiivasluonteinen Tordenskiold antoi Staël von Holsteinin kuulla kunniansa, ja siitä alkoi tapahtumien vyöry.
Staël von Holstein nimitteli Tordenskioldia ”matruusiksi” ja oli jo vetämässä esiin miekkaansa, kun muut tulivat väliin ja erottivat miehet.
Staël von Holstein ehti kuitenkin haastaa Tordenskioldin kaksintaisteluun, eikä tämä voinut kieltäytyä, jottei olisi menettänyt mainettaan.
Aamulla 12. marraskuuta miehet kohtasivat niityllä Hannoverin eteläpuolella.
Kaksintaistelu kesti vain muutaman sekunnin, ennen kuin Staël von Holsteinin miekka upposi Tordenskioldin oikeaan kylkeen ja tämä kaatui maahan verissään. Tordenskioldin palvelija Christian Kold riensi apuun.
”Painoin nenäliinalla hänen kainalonsa alla ammottavaa haavaa, mutta veri ja henki valuivat hänestä ulos. Kaikki oli ohi kolmessa neljässä minuutissa”, Kold kuvaili myöhemmin.
Tanskalaiset ja norjalaiset ovat aina uskoneet, että Staël von Holstein oli palkattu kostamaan Ruotsin puolesta. Siitä ei kuitenkaan ole todisteita, ja tapausta pidetään tavallisena kaksintaisteluna.