Tiesitkö, että Oscar Wilde ”loi” homoseksuaalisen miehen arkkityypin tai että hän kuoli rutiköyhänä maanpaossa?
Lue lisää miehestä, joka kirjoitti mestariteoksen Dorian Grayn muotokuva.
Nuori Oscar Wilde ruutukuosissa – myöhemmin hänen vaatetuksensa oli paljon värikkäämpää ja näyttävämpää.
Millainen oli Wilden lapsuus?
Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde syntyi vuonna 1854 ja kasvoi etuoikeutettuna Dublinin hienostoalueella muutoin rutiköyhässä Irlannissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat yhteiskunnan merkkihenkilöitä.
Isä sir William Wilde oli arvostettu monilahjakkuus: maan johtava korva- ja silmäkirurgi mutta myös muun muassa arkeologian sekä Irlannin kansanperinteen ja kirjailija Jonathan Swiftin tunnustettu asiantuntija.
Äiti lady Jane Wilde oli eturivin irlantilaisia nationalisteja ja runoilija, joka päätyi toistuvasti vaikeuksiin lain kanssa salanimellä Speranza kirjoittamansa englantilaisvastaisen tuotantonsa takia.
Jane Wilde piti mielellään ”salonkeja” eli iltamia, joissa käsiteltiin ajankohtaista kulttuuria. Lukuisten vieraiden joukossa oli taiteilijoita, lääkäreitä ja yhteiskunnan intellektuelleja.
Täysin ajan hengen vastaisesti Oscaria ja hänen kahta siskoaan ei jätetty lastenhoitajan hoteisiin, vaan he saivat olla läsnä ja aterioida yhdessä vieraiden kanssa.
Nämä päivälliset opettivat heidät arvostamaan jo varhain älykkäitä ja nokkelia keskusteluja. Varsinkin nuori Oscar suorastaan imi itseensä oppia ja keskustelutaitoja.
Ketkä kirjailijat innoittivat Wildea?
Vuonna 1874 Wilde pääsi 20-vuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen opiskelemaan klassisia kieliä ja muinaishistoriaa. Oxfordissa hänellä oli kaikkea, mitä hän saattoi haluta: inspiroiva älyllinen ympäristö ja yleisöä, jolle hän sai esitellä nokkeluuttaan ja puhujanlahjojaan.
Opiskeluaikanaan Wilde omaksui kirjallisiksi esikuvikseen varsinkin englantilaiset kirjailijat John Ruskinin ja Walter Paterin, joille molemmille taide oli paljon enemmän kuin vain keino sulostuttaa elämää – heille taide oli elämää.
”Anna aina anteeksi vastustajillesi, sillä mikään ei ärsytä heitä niin kuin se.” Oscar Wilde
Wilde päätti visusti noudattaa Paterin kehotusta ”palaa aina kovalla, jalokiven kaltaisella liekillä” – siis elää elämää täysillä.
Hän järjesti asunnossaan Oxfordissa iltamia, joissa lasit kilisivät ja paksun tupakansavun ja gini- ja viskihöyryjen keskellä sinkoili henkevyyksiä.
Huone oli koristeltu taide-esinein, ja Wilden kerrottiin huokailevan hienostelevasti: ”Päivä päivältä on yhä vaikeampaa elää sinisten posliiniastioideni arvoisesti!”
Wilde kuitenkin onnistui siinä leikiten. Hän vaihtoi irlantilaisen aksenttinsa yläluokkaisen englantilaiseksi ja alkoi pukeutua huomiotaherättäviin asuihin, kuten kirkkaankeltaiseen liiviin, polvihousuihin, silkkisukkiin ja leveälieriseen hattuun, jonka yllä huojui riikinkukon sulka.
Wilde keskittyi niin imagoonsa keikarimaisena nautiskelijana, että hänen opiskelutoverinsa epäilivät, saisiko hän opintojaan suoritettua.
Kaikesta huolimatta hän valmistui ja vieläpä loistavin arvosanoin. Lisäksi hän sai vuonna 1878 arvostetun palkinnon runostaan Ravenna.
Koska Wilde kirjoitti näytelmän "The Importance of Being Earnest"?
Oxfordin jälkeen Wilden oli aika valloittaa Lontoon kulttuuri- ja kirjallisuusmaailma – ja ennen kaikkea hankkia mainetta ja ihailua yläluokan hienoissa salongeissa.
Räväkkä Wilde kupli sarkastista nokkeluutta, ja hän onkin yksi historian siteeratuimmista kirjailijoista.
Wildella oli aina vastaus valmiina
Oscar Wilde oli kuuluisa nokkelista vastauksistaan ja teostensa osuvista repliikeistä, joilla hän sivalteli armotta englantilaista yläluokkaa, viktoriaanista tekopyhyyttä – ja itseään.
Charmikkaasta ja nokkelasta Wildesta tuli pian seurapiireissä niin suosittu, että Walesin prinssikin hakeutui hänen seuraansa. Lontoossa sanottiinkin: ”Jos ei tunne Wildea, ei tunne ketään”.
Vilkkaan seuraelämänsä lomassa Wilde tuotti viidessä vuodessa kuuluisimmat teoksensa, muun muassa ainoan romaaninsa Dorian Grayn muotokuva (1890).
Wilde kirjoitti mieluiten näytelmiä ja etenkin komedioita, joissa hän valotti viktoriaanisen yhteiskunnan kaksinaismoraalia satiirin ja sanaleikin keinoin.
Erään ystävän mielestä farssin kuului olla ”kuin paikoilleen loksahtava mosaiikkipala”, mutta Wilde vastasi ”Ei, vaan kuin pistoolinlaukaus.” Eikä kellekään saanut jäädä epäselväksi, kehen pistooli osoitti!
Niin toimi muun muassa komedia The Importance of Being Earnest vuodelta 1895, jota moni pitää Wilden suurimpana mestariteoksena ja josta on esitetty useita erilaisia suomennosversioita.
Siinä hän irvailee veitsenterävästi tekopyhyydelle ja sille, että ihmisten arvo määritetään heidän tittelinsä ja sukunsa maineen mukaan.
Wilde leikittelee sanan earnest monimerkityksellisyydellä: se voidaan ymmärtää etunimenä Ernest, adjektiivina ’vilpitön’ tai viktoriaanisena nimityksenä homoseksuaalille.
Wilden elinaikana seksuaalista kanssakäymistä samansukupuolisten välillä pidettiin ”luonnottomana” ja lain mukaan vakavana rikoksena, josta saattoi joutua vankilaan tai saada jopa kuolemantuomion.
Mistä "Dorian Grayn muotokuva" kertoo?
Wilden tarina kauniista Dorian Graysta näki ensimmäistä kertaa päivänvalon vuonna 1890 novellina, josta se sittemmin laajeni romaaniksi.
Turhamainen Dorian Gray on pyytänyt taiteilija Basil Hallwardia maalaamaan hänen muotokuvansa, kun lordi Henry Wotton osuu paikalle. Lordi filosofoi Graylle siitä, että ainoa tavoittelemisen arvoinen asia elämässä on kokea kaikki nautinnon ja kauneuden muodot.
Gray innostuu ja myy sielunsa voidakseen säilyttää nuoruutensa ja kauneutensa ikuisesti: hänen heittäytyessään jos jonkinlaisten hurmioiden ja moraalittomuuksien pauloihin hänen ulkokuorensa säilyy muuttumattomana – mutta hänen muotokuvansa vanhenee ja vääristyy peilaten hänen sisintään.
Romaani Dorian Grayn muotokuva sai kovaa kritiikkiä Britannian konservatiiveilta, joiden mielestä siinä oli ”vahva homoeroottinen pohjavire”.
Wilde kirjoitti myöhemmin, että teoksessa oli paljon häntä itseään:
”Hallward on se, joka uskon olevani, lordi Henry se, mitä muut minusta ajattelevat, ja Dorian se, joka haluaisin olla.”
Oliko Wilde homoseksuaali?
Wilde oli homoseksuaali aikana, jolloin se oli häpeällistä ja kiellettyä.
Hän pukeutui aikansa normeihin nähden värikkäästi, antoi tukkansa kasvaa, oli turhamainen ja puhui hienostellen. Hän myös vältteli vimmatusti viktoriaanisen ajan klassisia ”miehisiä” hyveitä, kuten ulkoilua ja liikuntaa, ja kertoi dominon pelaamisen ulkoilmakahvilassa olleen hänen rasittavin saavutuksensa.
Wilden tyyli ja olemus olivat Oxfordin kirjallisuuden professorin ja Wilde-tutkijan Sos Eltisin mukaan niin silmiinpistäviä, että hänestä on tullut jälkimaailmalle karrikoidun ja karkeasti yleistetyn homomiehen arkkityyppi.
Oscar Wilde ja nuori aatelismies ”Bosie” (oik.) esiintyivät julkisesti parina, mikä vei Wilden lopulta oikeuteen.
Brittiläiset satamatyöläiset käyttivät aina 1930-luvulle asti homomiehistä ilmaisua ”Oscar”.
Wilde ei etiketistä piitannut, vaan hän piti elämäntehtävänään nimenomaan haastaa konventioita ja tiukkaa lokerointia.
Ystäviensä mukaan Wilde itse ymmärsi viimeisenä olevansa homoseksuaali. Wilden lapsenlapsi Merlin Holland kävi kirjoittamaansa Wilden elämäkertaa varten läpi kirjailijan nuoruuden kirjeenvaihtoa ja löysi sieltä merkkejä vain naisiin kohdistuneesta flirttailusta tai jopa myrskyisästä rakkaudesta.
Wilde avioitui vuonna 1884 huomattavan irlantilaisen asianajajan tyttären Constance Lloydin kanssa. He saivat kaksi lasta: Cyril syntyi vuonna 1885 ja Vyvyan 1886.
Kirjeissään Wilde kuvaa avioliittoaan onnelliseksi, eikä Hollandin mukaan mikään viittaa siihen, että hän olisi vielä tuolloin ymmärtänyt homoseksuaalisuuttaan, joka myöhemmin koitui hänen kohtalokseen.
Miksi Wilde pidätettiin?
1890-luvun alussa Wildella oli julkinen romanssi nuoren lordi Alfred Douglasin kanssa, minkä seurauksena hän sai Douglasin isästä, Queensberryn markiisista, vahvan vihollisen.
Markiisi raivostui poikansa suhteesta Wilden kanssa, ja helmikuussa 1895 hän lähetti Wilden herrakerholle avoimen kirjeen, jossa luki: ”Oscar Wildelle, joka esiintyy somdomiittina (sic)”.
”En koskaan matkusta ilman päiväkirjaani. Onhan ihmisellä aina oltava jotain sensaatiomaista luettavaa junassa.” The Importance of Being Earnest, 1895
Viktoriaanisen ajan Englannin herrasmiesklubit olivat yläluokan miesten kokoontumispaikkoja, joten kirje oli vastausta vaativa avoin sodanjulistus – sillä ei ollut merkitystä, että loukkaava nimitys ”sodomiitti” oli väärin kirjoitettu.
Suosionsa huipulla – ja ehkä sen sokaisemana – Wilde päätti haastaa markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Se kuitenkin päättyi katastrofaalisesti.
Markiisilla ei ollut vaikeuksia löytää todistajia, jotka kertoivat Wilden huikentelevaisesta elämästä ja suhteista miehiin, ja niin Wilde hävisi jutun ja päätyi päinvastoin pian uudestaan oikeuteen nyt itse syytettynä homoseksuaalisuudesta ja moraalittomuudesta.
Puolustuspuheessaan hän korosti, että hänen suhteensa mainittuihin miehiin olivat yksinomaan ystävyyssuhteita. Syytöksiin siitä, että hänen tekstinsä tihkuivat homoerotiikkaa ja rietastelua, hän vastasi kiihkeästi sanoen, ettei taide voinut olla moraalista tai moraalitonta: siinä tapauksessa niin Platon kuin Shakespearekin joutuisivat syytetyn penkille!
Queensberryn markiisi syytti avoimessa kirjeessä Oscar Wildea ”sodomiasta” eli homoseksuaalisuudesta.
Siitä ei kuitenkaan ollut apua, ja Wilde tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön – sekin raivostuneen markiisin mielestä liian vähän.
Millaista Wilden vankila-aika oli?
Vankilatuomio mursi Wilden niin henkisesti kuin fyysisesti.
Hänen värikkäät vaatteensa vaihtuivat vanginpukuun, hanhenmaksa ja hummeri papuihin ja puuroon ja hänen uskolliset seuralaisensa kynä ja kirjat polkurattaaseen, jota mukavuutta arvostava kynäniekka nyt joutui polkemaan tunnista toiseen.
Vuoden kuluttua Wilde kirjoitti epätoivoisen kirjeen sisäministerille toivoen pääsevänsä ennenaikaiseen vapauteen:
”Yli kolmetoista kauheaa kuukautta yksinään sellissä ilman minkäänlaista ihmiskontaktia; ilman kirjoitusvälineitä, joita käyttämällä voisi virkistää mieltä; ilman sopivaa tai riittävää kirjastoa, joka on niin elintärkeä henkisen tasapainon säilyttämiseksi.”
Hän sai kyniä ja paperia ja luvan lukea valikoituja kirjoja, mutta hänen oli kärsittävä täydet kaksi vuotta rangaistustaan. Kun hän vapautui, vain hänen uskollisimmat ystävänsä olivat häntä vastassa. Muut olivat kääntäneet hänelle selkänsä.
Miten Wilde kuoli?
Vankeusrangaistuksensa jälkeen Wilde lähti Englannista ja eli viimeiset vuotensa Pariisissa. Hän yritti jälleenrakentaa elämäänsä ja uraansa useilla salanimillä, mutta hänen loiston päivänsä olivat auttamatta ohi, ja hän joutui turvautumaan ystäviensä taloudelliseen tukeen.
Oscar Wilde kuolinvuoteellaan. Taustalla näkyy tapettia, jota hänen kerrotaan pitäneen niin kauheana, että joko sen tai hänen ”oli pakko lähteä”.
Wilde luovutti: ”Minä kirjoitin, kun en tuntenut elämää. Nyt kun ymmärrän elämän merkityksen, minulla ei ole enää kirjoitettavaa.”
Wilde kuoli 30. marraskuuta 1900 pariisilaisessa hotellihuoneessa. Hänen kuolinsyynsä huhuttiin pian olleen ”dekadenttien tauti” eli kuppa, mikä olisikin sopinut Wilden normeja rikkovaan elämään.
Todellisuus oli kuitenkin arkisempi. Nykypäivän lääkäreiden arvio on, että Wilde sai vakavan korvatulehduksen seurauksena aivokalvontulehduksen, joka vei hänen henkensä.
Hänen viimeiseksi tokaisukseen väitetty lausuma heijastaa yhä hänen tinkimätöntä estetiikan arvostustaan. Maatessaan sängyssä kuoleman kynnyksellä hänen katseensa kiinnittyi huoneen rumaan tapettiin ja hän totesi kipukohtausten välillä: ”Joko tuo kamala tapetti lähtee, tai sitten lähden minä.”
Wilde haudattiin vaatimattomasti kaupungin ulkopuolelle vuokrahautaan. Vasta yhdeksän vuotta myöhemmin, kun konkurssivelat oli saatu maksettua hänen teostensa myynnillä, hänen ystävänsä Robert Ross pystyi siirtämään hänen jäännöksensä Père-Lachaisen hautausmaalle Pariisiin.