Pikku Wolfgang esiintyi siskonsa kanssa Euroopan hoveissa, mutta Leopold-isä  oli harvoin tyytyväinen palkkioihin.

Pikku Wolfgang esiintyi siskonsa kanssa Euroopan hoveissa, mutta Leopold-isä oli harvoin tyytyväinen palkkioihin.

© Bridgeman

Mozart pyrki kuuluisuuteen hinnalla millä hyvänsä

Korkeakulttuurin airuena tunnettu säveltäjänero suututti aikansa sivistyneistön, ja vakavasti otettavat säveltäjät paheksuivat hänen julkisuustemppujaan.

tiistai 14. elokuuta 2018 teksti Esben Mønster-Kjær

Seksi myy – tämän tiesi säveltäjänero Mozart, kun hänelle vuonna 1782 tarjoutui mahdollisuus valloittaa Wienin musiikkimaailma. 

25-vuotias Wolfgang Amadeus oli myös huomannut, että wieniläiset rakastivat itämaisia aiheita, ja hänen uusi oopperansa sijoittuikin turkkilaisten haaremien maailmaan.

Ryöstö seraljista iski suoraan yleisön hermoon, ja Burgtheater täyttyi viimeistä paikkaa myöten sen ensi-illassa 16. heinäkuuta. 

Itse Itävallan keisari Joosef II kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan – hänkään ei voinut vastustaa uskaliasta tarinaa kristitystä neitsykäisestä, jonka hyveellisyyttä himokas pašša alati vaani.

Uskaliasta juonta kuljetti raikas ja mukaansatempaava musiikki, ja itse Mozart johti teosta pianon äärestä. 

Yleisö sai myös sanoista selvää, koska laulut esitettiin saksaksi. Tuonaikainen Wienin kulttuurikerma kelpuutti oopperakieleksi ainoastaan italian, eikä Mozartin sopimaton tempaus jäänyt huomaamatta:

”Ensimmäinen näytös oli melkoista buuausta, mutta aarioiden jälkeen saattoi silti kuulla kunnon bravó-huutoja”, säveltäjä kirjoitti isälleen. 

Mozartilla ei ollut kritiikistä huolimatta syytä huoleen: seuraavat näytökset täyttyivät yleisöstä, joka halusi sekä tyydyttää uteliaisuutensa että saada päivittelyn aihetta.

Mozart oli tähti, ja vaikka hänellä olikin enää vain yhdeksän vuotta elinaikaa jäljellä, noina vuosina syntynyt musiikki teki hänestä kuolemattoman. 

Vauhdikkaiden Wienin-vuosiensa aikana mestari tuskin silti ehti murehtia mahdollista musiikillista perintöään – hänen päätavoitteensa oli luoda kilpailijoita parempaa viihdettä, jotta rikkaat tukijat palkitsisivat työn avokätisesti. 

Säveltäjä näet oppi jo lapsuudessaan, että raha on taiteen ainut mittari.

Lapsitähti musiikkityöläisenä

Vuonna 1756 syntynyt Wolfgang oli jo toisen polven muusikko. Leopold-isästä piti alun perin tulla katolinen pappi, mutta hän päätyi viulistiksi Salzburgiin.

Vanhempi Mozart oli jo saavuttanut mainetta arvostetun viulunsoiton oppikirjan tekijänä, mutta varsinaisen menestyksen hän saavutti vasta lastensa ansioista. 

Isä koulutti Nannerliksi kutsuttua tytärtään Maria Annaa, ja kolme vuotta täytettyään myös pikku-Wolfgang pääsi soittotunneille. 

Poika oli selvästi musikaalinen: hän puhkesi oitis itkuun, jos joku isän oppilaista soitti väärin.

Kouluttamalla lapsensa Leopold sijoitti omaan tulevaisuuteensa, ja vuonna 1762 hän päätti, että sijoituksen oli aika alkaa tuottaa. 

Perhe matkusti Wieniin, missä tuolloin 11-vuotias Nannerl ja 6-vuotias Wolfgang saivat luvan ryhtyä tienaamaan leipänsä itse.

Leopold esitteli keisarilliselle kaupungille pikkuvirtuoosiensa taitoja yksityisissä konserteissa, ja aatelisperhe toisensa jälkeen saikin nauttia lapsitähtien taidoista. Kiertueen huipuksi myös hovi lähetti ihmelapsille esiintymiskutsun.

Jo tuolloin Wolfgang osasi ottaa yleisönsä. Saapuessaan keisarilliseen salonkiin hän kiipesi muitta mutkitta keisarinna Maria Teresian polvelle ja moiskautti tälle suukon, ja hetken kuluttua pikkumies jo kosiskeli Ranskan tulevaa kuningatarta, tuolloin 8-vuotiasta prinsessa Marie Antoinettea.

”Olemme saaneet majesteeteilta niin ylenpalttisen vastaanoton, että se kuulostaa enemmän tarulta kuin todelta”, Leopold kirjoitti tuttavalleen Salzburgiin. 

Lasten konsertit jatkuivat, kunnes Wolfgang sairastui tulirokkoon, joka oli vähällä viedä häneltä hengen. 

Perhe oli kuitenkin jo ehtinyt saada Ranskan suurlähettiläältä kutsun Pariisiin, ja näin alkoi kolme vuotta kestänyt kiertue, jonka aikana lapset soittivat sadoissa konserteissa ympäri Eurooppaa.

Kiertue-elämän aikana Wolfgang ei oman sisarensa lisäksi juurikaan tavannut muita lapsia, ja soittimet olivat hänen ainoita lelujaan. 

Lapsuuden leikkien sijaan hän sai jo varhain tutustua taidemaailman karuun todellisuuteen.

Nannerlin ja Wolfgangin ihmeellinen soitto lumosi Pariisin, Amsterdamin, Lontoon ja monet muut kaupungit, mutta kassavirta jäi kauas jälkeen Leopoldin unelmista. 

Euroopan aristokraatit olivat auliimpia kiitoksissaan kuin palkkioissaan, ja erään konsertin jälkeen, kun lapset olivat esiintyneet Preussin kuninkaan sisarelle, katkera Leopold kirjoitti:

”Kunpa ne suudelmat, jotka hän antoi lapsilleni, olisivatkin olleet kultarahoja! Nainen on kuitenkin pennitön, eikä vuokraisännän tai postimiehen laskuja makseta suudelmin.”

Jos kiertue-elämä ei rikkauksia suonutkaan, synnynnäisesti lahjakas poika sai kuitenkin tuiki tärkeää harjoitusta. 

Muuttaessaan 25-vuotiaana Wieniin vuonna 1781 hän oli täysinoppinut muusikko ja säveltäjä.

Mozart ei kainostellut pyrkiessään kohti musikaalista läpimurtoa. Kaikki keinot olivat sallittuja taistelussa yleisön ja tukijoiden suosiosta.

Mozart ei kainostellut pyrkiessään kohti musikaalista läpimurtoa. Kaikki keinot olivat sallittuja taistelussa yleisön ja tukijoiden suosiosta.

© Scanpix/Mary Evans & Scanpix/AKG Images

Uskalias oopperahanke

Kotona Salzburgissa Mozart oli toki julkkis, mutta musiikin pääkaupungissa hän oli vain yksi tulokas muiden joukossa. 

Hän haki turhaan vakinaisia kapellimestarin paikkoja, eivätkä hänen sävellyksensä menneet kaupaksi.

Mozart joutui vastentahtoisesti elättämään itsensä pianonsoiton opettajana, kunnes hän sai kuin ihmeen kautta mahdollisuuden, joka tarjosi hänelle joko tien tähtiin tai matkan ikuiseen unohdukseen. 

Kirjailija Johann Gottlieb Stephanie kysyi nimittäin Mozartilta, haluaisiko tämä tehdä hänen kanssaan oopperan Burgtheateriin. Mozart pohti hankkeen riskejä kirjeessä, jonka osoitti isälleen Salzburgiin:

”Stephaniella on Wienin surkein maine – häntä pidetään täällä häikäilemättömänä valehtelijana. Toisaalta hän nauttii itsensä keisarin suosiota.”

Yhteydet kaupungin ristiriitaisimpaan henkilöön saattoivat vaarantaa Mozartin maineen, mutta hankkeessa oli muitakin riskejä. 

Ooppera oli määrä tehdä saksaksi siitä huolimatta, että asiantuntijat pitivät saksaa liian karkeana. Mozart oli siis vaarassa tehdä itsestään narrin.

Mozart halusi kuitenkin tehdä vaikutuksen keisariin ja otti tehtävän vastaan. Tulisieluisena taiteen ystävänä keisari käytti valtaansa ja rikkauksiaan hallitakseen Wienin taide-elämää ja sen suuntauksia. 

Vuonna 1781 hän päätti, että alamaisten oli hyvä kuulla oopperaa saksaksi normaalin italian sijaan, jotta he ymmärtäisivät myös sanoitukset.

”Mitä tähän oopperaan tulee, en näe mitään syytä, miksi en suostuisi”, Mozart kirjoitti isälleen. Kun kerran hallitsija vaati saksaa, kunnianhimoinen säveltäjä päätti sitä hänelle tarjota.

Ryöstö seraljista -ooppera valmistui vuoden päästä, ja se totisesti sai yleisön kiihtymään ja kohisemaan.

Itseään taiteentuntijoina pitävät kuulijat eivät kiitelleet kokemusta, ja keisari katsoi tarpeelliseksi lausua muutaman epäilyksen sanan esityksen jälkeen:

”Arvon Mozart, ooppera on turhankin vienoa kuultavaa korvillemme ja siinä on aivan liikaa nuotteja”, kuului tuomio. 

Mutta tavallinen wieniläisyleisö rakasti teosta, jonka haaremiteema uhkui seksiä, hahmogalleria kukki huumoria ja musiikissa oli iloa ja energiaa.

Harva kiinnitti huomiota protesteihin, joita muuan Christoph Friedrich Bretzner esitti. Tämä omaksi ilokseen säveltelevä kauppias väitti, että oopperan tarina muistutti epäilyttävästi erästä hänen aikaansaannostaan.

”Wienissä vaikuttava herra nimeltä Mozart on häpeilemättä lainannut oopperassaan näytelmääni Belmont und Constanze”, Bretzner valitti avoimessa kirjeessä. 

Tekijänoikeussuoja ei 1700-luvulla ollut vielä kovin vahva, joten Mozart ja Stephanie välttivät kopiointisyytteen.

Figaron häät rikkoi kaikkia sääntöjä

Mozart nautti oopperansa tuomasta suosiosta. Hän meni naimisiin ja ansaitsi mukavasti muiden, pienempien musiikkihankkeiden ansioista. 

Säveltäjä tottui ylelliseen elämään. Vuonna 1785 hän päätti ryhtyä työstämään uutta oopperaa. Vaikka kielenä olikin nyt italia, Mozart onnistui jälleen saamaan Wienin sivistyneistön takajaloilleen.

Säveltäjä teki yhteistyöehdotuksen tuon ajan tunnetulle kirjailijalle Lorenzo da Pontelle. Tarkoitus oli muokata oopperaksi ranskalainen näytelmä nimeltä Figaron häät

Ajatus oli sangen riskialtis, sillä tämä aatelisia raskaasti pilkkaava satiiri oli kielletty useissa maissa, myös Itävallassa. Keisarin sanoin tarina oli ”moraaliton”.

Vasta, kun Mozart ja Ponte olivat keisarin henkilökohtaisella audienssilla luvanneet poistaa kaikkein tulenarimmat kohdat, he saivat ryhtyä hankkeeseen. 

Herrat tosin nostivat riskikynnystä sisällyttämällä oopperaan balettikohtauksia siitä huolimatta, että keisari ei kyseisestä taiteenlajista perustanut, koska Wienissä tanssiesitysten taso oli hänen mukaansa luvattoman kehno.

Kun keisarillisen oopperan johtaja huomasi, että Figaron häät sisälsi balettia, hän poisti kyseiset sivut käsikirjoituksesta. 

Mozart ei kuitenkaan alistunut tähän. Kun keisari tuli katsomaan oopperan kenraaliharjoitusta, balettikohtaus oli paikallaan, tosin ilman musiikkia, laulua ja tanssijoita.

”Mitä tämä tarkoittaa?” keisari hämmästeli katsellessaan laulajia, jotka vain ilmehtivät ja viittoilivat lavalla täysin hiljaa. 

Koska kukaan ei pystynyt antamaan kohtaukselle järkeenkäypää selitystä, hallitsija määräsi tanssijat lavalle, jolloin omituinen kohtaus muuttui järjelliseksi.

Firgaron häistä tuli todellinen hitti, ja toukokuun 1. päivänä 1786 Burgtheaterissa pidetyssä ensi-illassa wieniläisyleisö vaati niin monta aarioiden uusintaa, että keisari joutui puuttumaan tilanteeseen. 

Keisarillisella plakaatilla eli säädöksellä määrättiin sittemmin, että tulevissa esityksissä ei ollut lupa esittää moniäänisiä kappaleita uusintoina. 

Ura katkesi kuolemaan

Yhteistyö da Ponten kanssa jatkui, ja tuloksena oli useita upeita oopperoita, joissa oli säihkyvää musiikkia ja uskomattomia juonikuvioita.

Vuonna 1787 ilmestynyt Don Giovanni kertoi itsevarmasta naistenkaatajasta. Naisten uskottomuudesta kertova Cosi fan tutte -oopperan, joka valmistui vuonna 1790, käänsi roolit päälaelleen. 

Tämän teoksen tarina oli Mozartin wieniläisoopperoiden lattein. Syynä lienee ollut kiire: keisarin terveys näet rakoili, ja vaarana oli, että mahdollinen kuolema suruaikoineen estäisi kaikkinaisen taiteen esittämisen. 

Cosi fan tutte ehätti juuri ja juuri ensi-iltaan, mutta sitä ei ehditty esittää kuin kaksi kertaa ennen kuin Joosef II menehtyi ja Wienin ooppera joutui hetkeksi vaikenemaan.

Säveltäjän suuri tukija oli nyt poissa, ja sama kohtalo odotti Mozartia sangen pian. Sitä ennen hän ehti kuitenkin säveltää Taikahuilun, joka oli täynnä uudenlaisia arvoituksia. 

Vapaamuurariksi ryhdyttyään Mozart oli joutunut vannomaan, että ei paljastaisi veljeskunnan salaisia rituaaleja. 

Tämä ei kuitenkaan estänyt säveltäjää täyttämästä oopperaansa monenlaisilla pikku vihjeillä, mikä sai uteliaan yleisön entistä innokkaampana liikkeelle: kaikki janosivat tietoa arvoituksellisesta salaseurasta.

Taikahuilu jäi Mozartin viimeiseksi oopperaksi ja voimannäytteeksi. Vuonna 1791 mestari kirjoitti pari pienempää konserttoa, mutta yhä voimakkaammiksi yltyneet vatsakivut ja oksentelu pakottivat hänet vuoteenomaksi. 

Perhelääkäri oli voimaton, eikä Mozart saanut valmiiksi kuolinmessukseen kirjoittamaansa Requiemia, vaan kuoli joulukuun 5. päivänä 1791. 35-vuotiaana kuolleen säveltäjän teokset jäivät elämään, mikä olisi hämmästyttänyt mestaria aikana, jolloin yleisö halusi pelkkiä uutuuksia, eikä arvostanut vanhaa ohjelmistoa.

Lue lisää

Julian Rushton: Mozart – an Extraordinary Life, Oxford University Press, 2005. H.C. Robbis Landon: Mozart – the Golden Years, Thames & Hudson, 2006. Robert Spaethling: Mozart's Letters – Mozart's Life, Faber & Faber, 2004.

Ehkä sinua kiinnostaa...