Molière teki teatterista nokkelaa ja pisteliästä

Molièren terävät ja kärkevät teatteriesitykset kohottivat komedian alkeellisesta kansanharrastuksesta arvostetuksi taidemuodoksi.

Molièren erityinen sekoitus kansankomediaa ja syövyttävää satiiria muodosti perustan klassiselle ranskalaiselle komedialle, joka tunnetaan myös nimellä la haute comédie.

Näytelmissään Molière pilkkasi valheellisuutta ja teeskentelyä absoluuttisen monarkian Ranskassa, joka oli pahan kerran luokkiin jakaantunut. Kirjailija pilkkasi erityisesti uskonnollista tekopyhyyttä ja yläluokan pinnallisia arvoja, ja hän esiintyi mielellään myös itse näyttelijänä.

Molière piilotteli harvoin sanomisiaan. Useimmiten hän antoi hahmojensa ilmaista juuri sen, mitä hänellä oli mielessään. Esimerkiksi näytelmän Ihmisvihaaja päähenkilö sanoo:

"Vihaan tätä tapaa suudella poskia, hymyillä ja halata, nuolla selkää. Minusta se on ällöttävää: syleilyt, jotka lähentelevät ällöttävää erotiikkaa, ja kehuminen ilman merkitystä, ne ovat kauheita tapoja."

Molière ei päätyyt suoraa tietä teatteriin, kun hän syntyi Jean-Baptiste Poquelinina vuonna 1622.

Hänen kotinsa Pariisissa oli ylempää keskiluokkaa ja hyvin toimeentulevaa. Molièren isä oli kuninkaallisen hovin verhoilija, mikä merkitsi vastuuta hovin tapeteista, matoista ja pehmustetuista huonekaluista.

Työ oli hyvin palkattua, ja se antoi pääsyn yhteiskunnan hienoimpiin piireihin. Jean-Baptiste seurasi isänsä jalanjälkiä, ja vuonna 1641 hänetkin nimitettiin kuninkaallisen hovin verhoilijaksi. Samaan aikaan hän aloitti oikeustieteen opinnot.

Jean-Baptistea eivät kuitenkaan kiinnostaneet lakitekstit eivätkä kuninkaalliset tapetit, ja 21-vuotiaana – vuonna 1643 – hän julisti näyttelemisen olevan hänen kohtalonsa.

Hän oli aiemmin tavannut Madeleine Béjartin, kuuluisasta teatterisuvusta peräisin olevan näyttelijättären. He aloittivat suhteen ja perustivat teatteriseurueen l'Illustre Théâtre. Samalla Jean-Baptiste otti käyttöön taiteilijanimen Molière.

Historioitsijat eivät tiedä, mikä sai Molièren vaihtamaan uraa. Ilmeisesti hän ei vain voinut vastustaa teatterin seireenien kutsua. Kun Molièren teosten toimittaja julkaisi vuonna 1682 näytelmien erikoispainoksen, selitys oli seuraava:

"Hän jätti oikeustieteen opinnot näyttelijän ammatin vuoksi, sillä hän tunsi vastustamattoman kutsun toimia teatterin parissa."

Ranskalainen teatteri jaettiin perinteisesti jyrkästi vakavaan draamaan ja vähäeleiseen komediaan. Ainoastaan edellistä pidettiin korkeakulttuurisena ja ylemmän keskiluokan viihteeksi sopivana.

Molièren neronleimaus oli yhdistää elementtejä molemmista tyylilajeista niin, että monitahoinen henkilöhahmojen kuvaus ja hienostunut juoni kulkivat käsi kädessä rasvaisten vitsien ja pilailuhuumorin kanssa.

Itku ja nauru voitiin vaivatta yhdistää samaan näytelmään, mikä teki Molièrestä aikanaan ainutlaatuisen.

Molière omaksui myös komedian lajityypin naamioiden käytön. Hän käytti naamioita alun perin helposti tunnistettavien hahmojen luomiseen, mutta hän hyödynsi niitä tyylikkäästi symboloimaan ihmisen halua kuvitella ja teeskennellä olevansa jotain, mitä hän ei ole.

Hän esitti miltei tuskallisen realistisesti teeskentelyhalun ja muita inhimillisiä heikkouksia, kuten tekopyhyyden, ahneuden ja taipumuksen seurata ajan muotivillityksiä.

Molière myös usein sisällytti aiempia teoksiaan uusiin komedioihinsa; esimerkiksi hän vastasi Naisten koulu -näytelmän kritiikkiin kirjoittamalla ja esittämällä uuden näytelmän nimeltä Naisten koulun kritiikki.

Uusi näytelmä käsitteli humoristisesti alkuperäisen näytelmän kritiikkiä.

Alkuperäinen näytelmä oli erittäin suosittu, mutta herätti myös paheksuntaa. Kiukku kohdistui erityisesti moniin seksuaalisiin vihjailuihin ja nuoren Agnesin kuvaukseen, sillä vastoin ajan naisihannetta tämä puhui avoimesti avioliitosta ja seurasi omia seksuaalisia halujaan.

Molière väitti, että kritiikki kertoi enemmän loukkaantuneista ihmisistä kuin itse näytelmästä.

Kriittinen näytelmä oli ensimmäinen laatuaan, ja se loi pohjan niin sanotulle draamakritiikille eli näytelmille, joissa käsitellään toisten näytelmien arvostelua.

Pariisissa oli jo kaksi vakiintunutta teatteria, kun Molière ja hänen seurueensa nostivat esiripun ensimmäisessä esityksessään vuonna 1643.

Kaupungin teatterikävijöiden määrä oli pieni, ja kilpailu kolmen teatterin välillä oli ankaraa. Molière huomasi pian, ettei hänen kokematon ryhmänsä ollut yleisön ensimmäinen valinta. Lippukassatulot eivät riittäneet läheskään kattamaan kuluja.

Teatteriseurue alkoi velkaantua. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1645, l'Illustre Théâtre oli velkaa 2 000 livreä pelkästään maksamattomina vuokrina. Summa vastasi 20 lääkärin vuosipalkkaa. Molière ei pystynyt hankkimaan rahaa ja velkojat painostivat, joten hän joutui velkavankeuteen – kahdesti samana vuotena.

Heti vapauduttuaan hän lähti Pariisista näyttelijätoverinsa Madeleine Béjartin kanssa. He suuntasivat yhdessä kiertueelle Ranskan maakuntiin.

Molière ei jättänyt jälkeensä selontekoja tien päällä vietetystä elämästä, mutta muiden lähteiden ja historiallisten kertomusten perusteella historioitsijat tietävät, että elämä kiertävässä teatteriseurueessa oli raskasta.

Näyttelijät matkustivat kaupungista toiseen puvut ja näyttämövälineet vaunuihin lastattuina.

He vierailivat pääasiassa suuremmissa kaupungeissa, mutta teatterirakennuksia ei vielä ollut olemassa. Niitä rakennettiin vasta 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Siihen asti näyttelijöiden oli tyydyttävä esiintymään ladossa tai avoimella pellolla.

Ennen esitystä Molièren ja hänen kollegojensa oli haettava kaupungin pormestarilta lupaa näytelmän esittämiseen. Hakemukseen oli liitettävä täydellinen luettelo näytelmistä, joita seurue halusi esittää.

Lupa ei ollut suinkaan itsestäänselvyys, sillä esimerkiksi ruttoepidemioiden, nälänhädän tai vastaavien häiriöiden aikana näyttelijät käännytettiin pois. Seurueen oli jatkettava matkaa ja toivottava parempaa onnea seuraavassa kaupungissa.

Jos näyttelijät saivat esiintyä, heidän oli neuvoteltava lippujen hinnoista viranomaisten kanssa, jotka myös keräsivät veroja myynnistä. Usein heiltä perittiin myös erityinen vero kaupungin köyhille ja sairaille.

Aurinkokuningas Ludvig XIV oli suuri taiteen ja kulttuurin tukija, ja kuningas oli paikalla, kun Molière näytteli komediassa 24. lokakuuta 1658.

Molière oli juuri palannut Pariisiin 13 vuotta kestäneen Ranskan provinsseissa tehdyn kiertueen jälkeen. Kiertueen viimeisinä viikkoina Molière piti huolen siitä, että hän pysyi Pariisin lähistöllä, jotta hän voisi luoda kontakteja vaikutusvaltaisiin kansalaisiin ja aatelisiin. Mies huolehti myös siitä, että hän puhui kaikkialla seurueensa edellisvuosien menestyksestä.

Molière, joka oli kotoisin arvostetusta perheestä, onnistui herättämään hovin kiinnostuksen. Ludvig XIV:n nuorempi veli Filip kutsui Molièren seurueen esiintymään jopa Louvreen, jota tuolloin käytettiin teatterina.

Kuningas oli niin innoissaan, että hän otti seurueen kuin omakseen. Molière sai tehtäväkseen vastata osasta viihdettä, kun kuninkaan oli määrä pitää ensimmäiset suuret juhlansa vastarakennetussa Versaillesissa. Esityksiin kuului myös komedia Tartuffe, joka sai ensi-iltansa kuninkaan juhlissa toukokuussa 1664.

Samana vuonna kuninkaasta tuli kummisetä Molièren pojalle, joka sai monarkin tavoin nimen Louis.

Monarkin innostus Molièrea kohtaan johtui osittain siitä, että hän pilkkasi kahta muuta valtakeskusta, joilla oli kuninkaan lisäksi sananvaltaa absoluuttisen monarkian aikana: aatelistoa ja kirkkoa.

Erityisesti kirkko raivostui Molièren näytelmistä, jotka ranskalaisen piispa Jacques Bénigne Bossuet'n mukaan olivat täynnä "törkeimpiä vihjauksia, jotka ovat koskaan saastuttaneet kristittyjen korvia".

Syvästi uskonnollinen asianajaja Jean Barbier d'Aucour lisäsi: "Jos komedioiden tarkoituksena on parantaa ihmisiä viihdyttämällä heitä, Molièren tarkoituksena on turmella heidät naurulla".

Molière joutui kuitenkin vakaviin vaikeuksiin vasta, kun hän esitti uusimman näytelmänsä Tartuffe vuonna 1664. Se kertoo huijarista, joka kristillisen hurskauden varjolla ryöstää hyväuskoisilta ihmisiltä heidän arvoesineensä.

Ludvig XIV piti sitä kovin hauskana, mutta Pariisin arkkipiispa ja kuninkaan rippi-isä Paul Philippe Hardouin de Beaumont de Péréfixe oli raivoissaan. Hän huolehti siitä, että näytelmä kiellettiin heti ensi-illan jälkeen.

Syynä oli oletettavasti se, ettei yleisö pystyisi erottamaan tekopyhyyttä aidosta hurskaudesta. Kirkon vastustus oli niin kiivasta, ettei edes Aurinkokuningas voinut tehdä asialle mitään. Hänen oli noudatettava papiston päätöstä. Kirkon tuomio oli niin kauaskantoinen, että kaksi pappia kieltäytyi saapumasta Molièren kuolinvuoteelle.

Kolmas suostui, mutta hän ei saapunut paikalle ennen kuin näyttelijä päästi viimeisen henkäyksensä.

Molièren ammatillista menestystä ei seurannut samanlainen onni yksityiselämässä. Kaikki viittaa siihen, että Molièren vaimo Armande petti häntä muiden miesten kanssa.

Armande oli vasta 17-vuotias ja Molière 40-vuotias, kun he menivät naimisiin vuonna 1662. Armande liittyi sen jälkeen Molièren teatteriryhmään, jossa hänestä tuli nopeasti kuuluisa näyttelijätär. Aviomiehensä harmiksi hän nautti miesyleisön ihailusta ja flirttaili innokkaasti kaikkien kanssa.

Molièren turhautuminen ilmeni hänen teoksissaan. Uskottomat vaimot ja mustasukkaiset aviomiehet ovat toistuva teema useissa Molièren näytelmissä, kuten näytelmässä Naisten koulu.

Naisten koulussa hän teki pilaa omasta mustasukkaisuudestaan kuvaamalla näytelmän aviomiehen Arnolphen tyranniksi.

”Naisen huoneissa ei saa olla jälkeäkään kynästä, musteesta, paperista tai kirjoituspöydästä. Sillä vain mies saa kirjoittaa. Ja sen säännön mukaan on elettävä", kuuluu yksi monista säännöistä ja kielloista, joita mustasukkainen aviomies asettaa vaimolleen.

Kuten näytelmän päähenkilö, myös Molière oli vastuussa Armanden koulutuksesta. Ja aivan kuten näytelmässä, suhde päättyi naisen uskottomuuteen.

Molière ja Armande erosivat vuonna 1665, ja seuraavat kuusi vuotta pari tapasi vain teatterissa. He kuitenkin palasivat yhteen kaksi vuotta myöhemmin ennen Molièren kuolemaa.

Molière ei kuollut näyttämöllä – mutta se oli lähellä. Hän menehtyi pian esiripun laskemisen jälkeen perjantaina 17. helmikuuta 1673. Sinä iltana hän näytteli luulotautisen Arganin pääroolin Molièren viimeisessä näytelmässä Luulosairas.

Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Palais-Royalin teatterissa edellisellä viikolla.

Ennen neljättä esitystä ja Molièren viimeistä hän tunsi itsensä huonovointiseksi. Hänellä saattoi olla aavistus lähestyvästä kuolemastaan.
"Minusta tuntuu, että on aika lähteä", hän kuulemma totesi ennen teatteriin lähtöä.

Näytelmän loppupuolella Molière yski verta, mutta hän onnistui salaamaan tilansa yleisöltä ja viemään näytelmän loppuun.

Esiripun laskeuduttua hänet kannettiin kotiin hänen ja Armandesin asuntoon Rue de Richelieun varrella. Siellä hän kuoli muutamaa tuntia myöhemmin kello 22.00 verenvuotoon. Se oli seurausta tuberkuloosista, jonka hän oli mahdollisesti saanut velkavankeudessa.

Näyttelijänä Molièrea ei olisi voitu haudata viralliselle hautausmaalle, mutta hänen leskensä pyysi ja sai kuninkaalta luvan haudata hänet pimeän tultua.

Molière haudattiin paikallisen hautausmaan kastamattomille lapsille varattuun osaan.