Giljotiini oli juuri irrottanut prinsessa Lamballen pään, kun Marie Tussaud­ ryhtyi ikuistamaan hänen kasvonpiirteitään kipsiin. 

© Ullstein Bild

Madame Tussaud: Teki verisestä todellisuudesta viihdettä

Madame Tussaud tunsi niin Pariisin vallankumouksen hurmeiset kadut kuin Lontoon suurkaupungin kuhinan. Hän selviytyi ankarista ajoista ikuistamalla aikansa kuuluisuudet vahaan. Muotoilemansa hahmot hän pani esille vahakabinettiin.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017 teksti Else Christensen

Nainen levitti varmoin liikkein kipsiä toisen naisen hienopiirteisille kasvoille.

Märkä kipsi tarttui helposti pyöreiden poskien, pehmeiden huulien ja suoran nenän päälle. 

Tällä kertaa ei tarvinnut huolehtia siitä, miten malli pystyisi hengittämään kipsikerroksen alla. 

Prinsessa, jonka kasvoja nainen piteli käsiensä välissä, oli nimittäin hengetön menetettyään päänsä giljotiinissa.

Mestattu oli kuningattaren hovinainen, prinsessa Marie-Louise Lamballe. 

Nainen, joka vuonna 1792 otti huolellisesti kipsivalosta hänen kasvoistaan, oli Marie Grosholz, joka tultiin myöhemmin tuntemaan eri puolilla maailmaa Madame Tussaudina.

Vahamestarin opissa

Tussaud oli Ranskan vallankumoukseen asti viettänyt turvattua elämää Pariisissa vahakabinetin omistavan Philippe Curtiuksen oppilaana. 

Hän oli elänyt suuren osan elämästään vahahahmojen keskellä. 

Tussaudin isä oli kuollut pian hänen syntymänsä jälkeen vuonna 1761, minkä jälkeen hänen äitinsä oli saanut työpaikan Curtiuksen taloudenhoitajana. Tussaud kutsuikin Curtiusta sedäksi.

Curtius ymmärsi liehitellä oikeita ihmisiä oikeaan aikaan, mikä ennen Ranskan vallankumousta tarkoitti aatelisia ja kuningashuonetta. 

Curtiuksella oli myös hyödyllisiä suhteita: muun muassa Ludvig XV:n serkku oli hänen läheinen ystävänsä. Curtiuksen vahakabinetissa kuninkaalliset esitettiin upeissa asetelmissa lähes jumalallisen ylevinä hahmoina.

Tussaudin lahjat alalle ilmenivät pian, ja nuorena neitona hän oli jonkin aikaa jopa Versaillesin linnassa Ludvig XVI:n sisaren palveluksessa. 

Prinsessa halusi oppia muovaamaan vahasta uskonnollisia aiheita, ja Tussaudin tehtävänä oli perehdyttää hänet tekniikkaan.

Vahahahmojen parissa työskennellessään Tussaud osoitti taitavuutensa kokonaisuudelle tärkeiden yksityiskohtien hallitsemisessa. 

Hän toisti tarkasti jokaisen suortuvan tuon ajan ylimystölle tyypillisissä koristeellisissa hiuslaitteissa. 

Vielä tärkeämmäksi osoittautui hänen kykynsä aistia, keiden muotokuvat houkuttelisivat liikkeeseen asiakkaita.

1800-luvulla porvareilla oli varaa huvitella. Hupia tarjosi muun muassa klovni Grimaldi.­

© Bridgeman/Mary Evans

Vallankumous muokkasi toimintaa

Vuonna 1793 kylmänä tammikuun aamuna Ludvig XVI menetti päänsä giljotiinissa Pariisin Vallankumouksen aukiolla 20 000 ihmisen riemuitessa ja huutaessa vallankumousta tukevia iskulauseita. 

Myös Tussaudin elämässä vallankumous osoittautui murroskohdaksi. Kuninkaalliset joutivat vahakabinetin varastoon, ja niiden tilalle tuli vallankumouksen sankareita ja tapahtumia.

Robespierren valtakaudella liiketoiminta kärsi. 

Teloitusten määrä lisääntyi noin 30:een päivässä, ja Pariisin kaduilla näki jatkuvasti kuolemaantuomittuja ja teloitettujen ruumiita kuljettavia kärryjä. Vahakabinetin asiakasmäärä laski selvästi, sillä Vallankumouksen aukion julkiset teloitukset saivat taidokkaimmatkin vahakuvaelmat kalpenemaan.

Tussaud joutui joksikin aikaa vankilaan kuninkaallisten suhteidensa vuoksi. Hän on itse kertonut, miten hänet pakotettiin valmistamaan kuolinnaamioita joistakin teloitetuista, kuten epäonnisesta prinsessa Lamballesta. 

Jotkut historioitsijat suhtautuvat kertomukseen epäillen ja uskovat pikemminkin, että kunnianhimoinen Tussaud ikuisti historiallisesti merkittävien henkilöiden kasvonpiirteet vahaan vapaaehtoisesti.

Perintö ja avioliitto

Tussaud pääsi lopulta vankilasta, ja Curtius kuoli pian sen jälkeen. Hän jätti liikkeensä Tussaudille, joka tunnettiin vielä tyttönimellään Grosholtz. 33-vuotias vahakabinetin omistaja oli hyvä naimakauppa, ja pian kahdeksan vuotta nuorempi François Tussaud alkoi piirittää häntä. 

Pari solmi avioliiton, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. François oli jatkuvasti poissa kotoa, ja Marie joutui huolehtimaan yksin heidän kahdesta pojastaan. 

Peluriksi osoittautunut François ajoi vahakabinetin suuriin velkoihin. 

Samoihin aikoihin valta vaihtui taas Ranskassa, kun korsikalainen upseeri Napoleon nousi valtaan 1799. Vahakabinetissa vallankumous sai väistyä uusien aiheiden tieltä. 

Napoleon herätti kiinnostusta

Vuonna 1802 Tussaud pakkasi vahahahmonsa ja työkalunsa ja matkusti toisen poikansa kanssa Englantiin. 

Hänen aikomuksensa oli kiertää hahmoineen Englantia erään Curtiuksen liiketuttavan kanssa voidakseen maksaa miehensä aiheuttamat velat.

Englannissa ranskalainen vahakabinetti sai innostuneen vastaanoton. Maat olivat olleet lähes keskeytymättä sodassa vuodesta 1793 lähtien, ja britit olivat maanisen kiinnostuneita vanhasta vihollisestaan. 

Etenkin he halusivat tietää enemmän Napoleonista, tuosta nousukkaasta, joka oli onnistunut nousemaan Ranskan valtaistuimelle ja kaavaili nyt koko Euroopan valtiutta.

Yleisöä tulvi katsomaan Tussaudin Napoleonia, joka oli ”valmistettu elävän mallin mukaan”, kuten Tussaud mielellään mainosti. 

Ennen lähtöään Ranskasta hän oli nimittäin saanut ottaa Napoleonin kasvoista kipsivaloksen.

Madame Tussaud istui itse vahakabinetin lippuluukulla kuolemaansa asti. Hänen poikansa jatkoivat liiketoimintaa.

© Ullstein Bild

Vahakabinetti uutistoimistona 

Englanti teollistui kiivasta tahtia, ja myös huvittelu yleistyi. Toisin kuin monet muut vahakabinettien omistajat, Tussaud ei kuitenkaan halunnut tinkiä näyttelynsä tyylistä eikä laadusta. 

Jopa aivan ensimmäisinä vuosina, jolloin hän oli jatkuvasti kiertueella, hän sisusti vuokraamansa näyttelytilat hienostuneesti. 

Plyysi ja kynttilät kuuluivat vakiokalustukseen. Myöhemmin hän palkkasi myös orkesterin, jotta yleisö saattoi tutustua vallanpitäjien ja kuuluisien rikollisten vahanukkeihin musiikin säestyksellä.

Tussaud ymmärsi myös nopeasti sopeuttaa toimintansa paikallisten vaatimusten mukaiseksi, ja hänen vahahahmonsa alkoivat palvella eräänlaisena uutistoimistona hänen kierrellessään maakunnissa pääkaupungin ulkopuolella. 

Ennen 1800-luvun puoliväliä sanomalehtiä ei ilmestynyt juuri muualla kuin Lontoossa. Tärkeät uutiset levisivät usein Tussaudin vahakabinetin välityksellä. 

Esimerkiksi vuonna 1803 maakuntien asukkaat odottivat tietoja eversti Despardin teloituksesta. Tämä oli irlantilainen itsenäisyystaistelija, joka oli suunnitellut kuninkaan murhaa. 

Asiasta tuli suuren luokan uutinen, kun amiraali Nelson asettui puolustamaan aiemmin alaisenaan palvellutta Despardia. 

Lehdistössä teloitus – mestaaminen ja sitä seurannut ruumiinosien irrottaminen – kuvailtiin yksityiskohtaisesti. 

Tussaud tyydytti maakuntien tiedonjanon esittämällä kabinetissaan vahajäljennöksen mestatun everstin irti lyödystä päästä.

Keisarista kiinnostuttiin jälleen

Vuonna 1803 Britannian ja Ranskan välille syttyi taas sota, joka päättyi vasta 12 vuotta myöhemmin Napoleonin häviöön Waterloossa

Sodan aikana kiinnostus Ranskan hallitsijaa kohtaan kasvoi jälleen. Napoleonin demonisointi kiihtyi valtaviin mittoihin. 

Huhuttiin, että jos hän valloittaisi Englannin, hän kieltäisi naudanlihan ja pakottaisi englantilaiset syömään paistettuja sammakoita. 

Tussaud, joka mielellään viittasi ranskalaiseen syntyperäänsä houkutellakseen asiakkaita, muokkasi mainoksiaan Englannissa vallitsevan ilmapiirin mukaiseksi: ”Tyydyttääksemme yleisön uteliaisuuden meneillään olevan kriisin suhteen tarjoamme todenmukaisen kuvauksen Ranskaa hallitsevasta itsevaltiaasta.” 

Itsenäisen yrittäjän arkea

Vuonna 1804 Tussaud maksoi liikekumppaninsa ulos, ja neljä vuotta myöhemmin hän käytti ensimmäistä kertaa omaa nimeään mainoksessa: Madame Tussaudin vahakabinetti oli syntynyt.

Menestyksestään huolimatta Tussaud jatkoi kiertämistä Englannissa, ja hänen Ranskassa oleva perheensä alkoi vähitellen jäädä unohduksiin. 

Hän kirjoittikin miehelleen suorasanaisesti pitävänsä yritystään tätä tärkeämpänä.

Itsenäisen yrittäjän elämä sopi Tussaudille hyvin, vaikka päivät olivatkin usein pitkiä ja uuvuttavia. Vahanäyttely oli auki yhdeksän tuntia päivässä, ja lisäksi Marie vielä pakkasi ja purki kiertue-esineet, huolehti pojastaan Josephista sekä valmisti uusia hahmoja.

Uusia hahmoja syntyikin kiivasta tahtia: vuonna 1805 niiden määrä kaksinkertaistui 30:sta 60:een, ja 14 vuotta myöhemmin vuonna 1819 hahmoja oli kaikkiaan sata. 

Marie Tussaud kyllästyi jatkuvaan kiertue-elämään ja asettui pysyvästi Lontooseen vasta vuonna 1835 ollessaan 74-votias.

Kukistettuaan Napoleonin Britannia oli maailman mahtavimpia valtioita, ja Lontoo oli kuhiseva, dynaaminen metropoli. 

Madame Tussaud oli tapansa mukaan ajan hermolla. Kuningashuone, etenkin kuningatar Viktoria, ja mahtavat sotasankarit, kuten Nelson, olivat suosittuja aiheita.

Aikojen muuttuessa vahakabinettiin tuli tilaa myös aivan uudentyyppisille aiheille. Kasvavaa elinkeinoelämää edusti rautatiepohatta George Hudson, ja Britannian uutta globaalia asemaa kuvasti Kiinan lähettilään Linin hahmo. 

Ja kun ”Ruotsin satakieli” sopraano Jenny Lind vuonna 1847 lumosi englantilaiset, kuten oli lumonnut niin säveltäjä Chopinin kuin kirjailija H. C. Anderseninkin, myös hänelle löytyi paikka madame Tussaudin näyttelyssä. Näyttely oli hyvin suosittu, ja muun muassa kirjailija Charles Dickens oli usein nähty vieras vahakabinetissa. 

Vahahahmojen valmistus jatkuu madame Tussaudin periaatteiden mukaan. Vahakabinetteja on nykyään kahdeksan.

© Getty Images

Kokoelman laajeneminen

Tussaudin näyttely laajeni vähitellen historiallisiin esineisiin, ja esille pääsivät muun muassa Yrjö IV:n kärppäsomisteinen kruunajaisviitta ja Napoleonin kuninkaansiniset hevosvaunut.

Uudet hankinnat vahvistivat Tussaudin vahakabinetin mainetta kelpo viihdykkeenä, ja vaurastunut keskiluokka parveili ihastelemaan sen esineitä. Kabinetti ei silti säästynyt arvostelultakaan. 

Satiirinen Punch-lehti esimerkiksi kritisoi vahamuseota rikkaiden ihannoinnista ja köyhien unohtamisesta Irlannin nälänhädän aikaan vuonna 1846: 

”Madame Tussaudin tulisi ottaa kokoelmiinsa myös Irlannin maatyöläisiä ja kankaankutojia. Nämä tulisi kuitenkin asettaa esille omaan ’kauhujen galleriaansa’, jonka pääsymaksu tllitettäisiin suoraan asianomaisten hyväksi.”

Arvostelu ei hetkauttanut Marie Tussaudia, joka istui itse lippuluukulla myymässä Ranskan vallankumouksen tapahtumia esittelevää näyttelyluetteloa aina kuolemaansa asti vuonna 1850.

Ehkä sinua kiinnostaa...