Josephine Baker nousi ilmiöksi Pariisissa
Amerikkalainen tanssijatar Josephine Baker menestyi 1920-luvun Pariisissa rohkealla tanssillaan. Hän työskenteli toisen maailmansodan aikana ranskalaiselle vastarintaliikkeelle ja puhui mustien oikeuksien puolesta Yhdysvalloissa.
Josephine Bakerin villi tanssi teki hänestä kuuluisan 1920-luvun Pariisissa.
Kiihkeä odotus täytti tilan. La Revue Nègren ensiesitys Pariisissa 2. lokakuuta 1925 oli loppuunmyyty. Théâtre des Champs-Élysées’n portaille ja nurkkiin nosteltiin ylimääräisiä tuoleja. Kaikki halusivat nähdä kohutun tanssiryhmän, joka oli juuri saapunut New Yorkista.
Ihmiset odottivat jotakin ainutkertaista, sensaatiomaista.
Siksi tilan valtasi aluksi pieni pettymys. Eksoottisesta Afrikasta viehättyneet pariisilaiset pitivät muutamia tanssijattaria liian vaaleaihoisina.
Mutta pian huomion varasti Josephine Baker, jonka maine oli kiirinyt meren yli edeltä käsin. Nuori nainen tanssi aivan toisella tavalla kuin muut.
Koominen ja kiihottava
Ensimmäiset numerot hän tanssi pelleillen kuin ”sekoitus Jerry Lewisia ja Charlie Chaplinia”. Illan viimeinen numero teki tytöstä legendan.
Lihaksikas, tumma tanssija kantoi tiedotonta esittävän Josephinen lavalle. Nainen oli alaston – lukuun ottamatta muutamia lanteille ja ranteisiin kiinnitettyjä sulkia. Hän virkosi vähitellen ja alkoi tanssia.
Baker liikkui villisti miehen ympärillä, kihnutti itseään häntä vasten ja näytti ikään kuin rakastelevan miehen kanssa lavalla.
Josephine Baker itse kuvaili esitystä myöhemmin: ”Olin kuin riivattu – en nähnyt mitään, tuskin kuulin orkesteria. Minä vain tanssin!”
Yleistö osoitti suosiotaan seisten, eivätkä aplodit ottaneet loppuakseen. Seuraavan päivän sanomalehdet kirjoittivat, että lavalla oli luotu historiaa.
”Uusi maailma esitteli itsensä. Teattereissa ei ole nähty mitään niin eroottista aikaisemmin”, kirjoitti eräs kriitikko.
Jotkut puhuivat skandaalista. Muutamat esityksen tanssijoista kertoivat paljon myöhemmin, että olivat kokeneet kaiken vastenmielisenä, mutta vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville: Josephine Bakerin kiihottava tanssi, Danse Sauvage, ”villien tanssi”, oli täydellinen menestys.
Kaikki puhuivat uudesta tähdestä. Paikalla ollut kirjailija Ernest Hemingway kuvaili häntä ”kaikkien aikojen sensaatiomaisimmaksi naiseksi”.
Josephine Bakerista kasvoi vuosien myötä elegantti diiva.
Kasvoi slummissa
Hädin tuskin 19-vuotias Josephine Baker oli kulkenut pitkän matkan kotikaupunkinsa, Yhdysvaltain St Louisin, slummeista.
Hän syntyi 3. kesäkuuta 1906 Freda Josephine McDonaldina, Carrie McDonaldin tyttärenä ja vapautettujen orjien lapsenlapsena. Isästä ei ollut tietoa.
Josephine kasvoi nälkäisenä ja köyhänä. Hän joutui jo viisivuotiaana etsimään ruokaa roska-astioista, joista hän löysi myös rikkinaisia leluja, joita antoi sisarilleen syntymäpäivälahjoina. Tyttö avioitui ensi kerran 13-, toisen kerran 15-vuotiaana, jolloin hän sai sukunimen Baker. Josephine oli tanssinut ja laulanut lapsesta saakka. Hän oli opetellut taitonsa katusoittajilta ja tanssiryhmiltä, jotka kiersivät Amerikan etelää.
Pian kävi selväksi, että hänen lahjakkuutensa oli poikkeuksellista. Tyttö oli oma lukunsa komiikankin saralla ja sai yleisön kuin yleisön nauramaan. Mutta hän myös kärsi Yhdysvaltain rotusyrjinnästä, jonka vuoksi oli periaatteessa mahdotonta, että tumma tanssija esiintyisi valkoiselle yleisölle.
Kun teatterituottaja Caroline Reagan kertoi, että halusi viedä tytön Pariisiin, hän ei epäröinyt hetkeäkään.
Menestys banaanihameessa
La Revue Nègre lähti Danse Sauvagen sensaatiomaisen suosion saattelemana Euroopan-kiertueelle. Suosio seurasi joukkoa joka paikkaan, mutta Josephine Baker oli lupautunut salaa jo toisen pariisilaisteatterin palvelukseen. Hän jätti menestyksekkään ryhmänsä ilman ennakkovaroitusta ja palasi Pariisiin tanssiakseen Folies Bergèressa – pukeutuneena banaanihameeseen. Ja jälleen – sensaatio! Bakerin tähti kirkastui kirkastumistaan.
Hän oli juuri oikeassa paikassa täsmälleen oikeaan aikaan. "Hän yhdisti kokonaisen aikakauden piirteet, tavat ja pyrkimykset lyhyine
hiuksineen, vapaine vartaloineen, värillisine ihoineen ja amerikkalaisine aksentteineen", kuvaili kirjailija Jean Prasteau.
Josephine Baker rikkoi rajoja. Hän oli mukana kolmessa näytelmäelokuvassa, ja hän oli myös ensimmäinen nainen, joka sai pääroolin kokopitkästä elokuvasta.
Hän oli yksinkertaisesti ensimmäinen tummaihoinen maailmantähti, joka tunnettiin muun muassa kutsumanimillä "The Bronze Venus", "The Black Pearl" tai "The Creole Goddess".
Filmitähdet Maurice Chevalier ja Josephine Baker tervehtivät ranskalaisia joukkoja joulukuussa 1939.
Vuosien saatossa Josephine Bakerista tuli elegantti taiteilija. Eräs manageri opetti hänelle, miten käyttäydytään, ja taiteilija alkoi ottaa myös laulutunteja.
Artisti Shirley Bassey on sanonut, että Josephine Baker eteni ”pienestä tanssivasta villistä, jolla oli kelpo ääni, suurenmoiseksi diivaksi”.
”En ole koskaan nähnyt, enkä tule koskaan näkemään yhtä vaikuttavaa laulajaa ja artistia.”
Josephine Baker koetti esiintyä muutamia kertoja myös Yhdysvalloissa, mutta vastaanotto oli epäileväinen. Taiteilijalle kävi yhä selvemmäksi, että Ranska oli hänen todellinen kotimaansa.
Auttoi vastarintaliikettä
Baker avioitui kolmannen kerran ranskalaisen Jean Lionin kanssa ja sai maan kansalaisuuden.
Hänen lojaalisuutensa Ranskalle tuli toisen maailmansodan myötä vain selkeämmäksi: kun monet amerikkalaiset pakenivat sodan jaloista, Josephine Baker päätti pysytellä Pariisissa.
Hän jatkoi kiertuettaan koko sodan ajan – ja hyödynsi samalla asemaansa vakoilemalla vastarintaliikkeelle. Hän oli suureksi avuksi muun muassa toimimalla viestinviejänä vastarintaliikkeen Ranskassa, Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa sijaitsevien osastojen välillä. Naisen kerrotaan kiinnittäneen salaisia lappuja vaatteisiinsa, koska sotilaat eivät tohtineet kajota hänenlaiseensa kuuluisuuteen.
Kunnialegioona palkitsi Josephine Bakerin kunniamerkillä toisen maailmasodan päätteeksi.
Josephine Baker adoptoi monta lasta sateenkaariperheeseensä.
Ajoi mustien oikeuksia
Bakerin myöhempään elämään kuului myös politiikka. Sen jälkeen, kun häntä oli kohdeltu kaltoin newyorkilaisessa yökerhossa 1951, hän alkoi toimia aktiivisesti amerikkalaisessa kansalaisoikeusjärjestössä, jonka symboliksikin hän kohta kohosi. Baker oli myös ainoa nainen, joka puhui Martin Luther Kingin kuulun Washintonin-marssin aikana 1963.
Josephine Baker perusti perheenkin, vaikkakin vähän erilaisella tavalla. Kun kävi ilmi, ettei hän kyennyt saamaan biologisia lapsia, hän adotoi yhteensä 12 lasta kaikista maanosista ja alkoi kutsua perhettään "sateenkaariheimoksi".
Se oli Bakerin tapa protestoida rasismia vastaan. Perhe asui Milandes’n linnassa lounaisessa Ranskassa.
Monet lapsista ovat sittemmin muistelleet Josephine Bakeria sekalaisin tuntein. Häntä on kuvailtu sekä oikukkaaksi että vastuuttomaksi, mutta yhtä lailla tavattoman rakastavaksi äidiksi.
Yksi lapsista, Jean-Claude Baker, kirjoitti myöhemmin elämäkerran temperamenttisesta äidistään. Kirja kertoo esimerkiksi hänen lukemattomista suhteistaan sekä miehiin että naisiin. Arkkitehti Le Corbusier, taiteilija Frida Kahlo, Ruotsin kruununprinssi Kustaa Aadolf ja Ranskan presidentti Charles de Gaulle ovat vain muutamia niistä, jotka mainitaan hänen kumppaneikseen.
Josephinen taloudenpito oli kuitenkin huonoa. Hän tuhlasi kaiken, minkä tienasi, ja oli kohta korviaan myöten veloissa. Perhe häädettiin Milandes’n linnasta vuonna 1969, jolloin Grace Kelly, Josephine Bakerin läheinen ystävä, puuttui peliin ja lahjoitti hänelle pienemmän palatsin.
Viimeinen comeback
Poliittisesta työstään ja taloudellisista ongelmistaan tunnettu Josephine Baker palasi esiintymislavoille 1970-luvulla, ja jälleen hänet vastaanotettiin ylistävin arvioin.
Josephine Baker juhli 50-vuotista taivaltaan ranskalaisilla teatterilavoilla 8. huhtikuuta vuonna 1975. Paikaksi oli valikoitunut Pariisissa sijaitseva musiikkiteatteri Bobino.
Ensi-illan vierasjoukkoon kuuluivat muun muassa Sophia Loren, Mick Jagger, Diana Ross ja Liza Minelli. Suosionosoitukset koettelivat katsojien korvia.
Josephine Baker löydettiin neljä päivää myöhemmin elottomana sängyltään – hänen paluutaan suitsuttavien sanomalehtien ympäröimänä.
Taiteilija oli saanut aivoverenvuodon, ja hänet julistettiin kuolleeksi vielä samana päivänä, 68 vuoden iässä.