Frida Kahlo teki kärsimyksestään taidetta

18-vuotias Frida Kahlo nousi syyskuun 17. päivänä 1925 – Meksikon Espanjasta itsenäistymisen vuosipäivän jälkeisenä päivänä – koulubussiin, jonka määränpäänä oli Escuela Nacional Preparatoria -lukio Mexico Cityssä.

Matka pääkaupunkiin Coyoacánin esikaupungissa sijaitsevasta pienestä talosta, jossa nuori nainen asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, kesti noin tunnin.

Frida oli pienestä pitäen haaveillut lääkäriksi opiskelusta. Mutta sinä päivänä tuo unelma murskaantui atomeiksi.

Matkan varrella koulubussi jäi yhtäkkiä raitiovaunun alle.

Bussi rypistyi kuin pahvimuki käsipainon alla. Törmäyksen aikana rautatanko irtosi ja porautui Fridan vatsan läpi hänen selkärankaansa.

"Menetin neitsyyteni sinä päivänä", Frida Kahlo totesi myöhemmin.

Törmäys oli niin raju, että kaikki Frida Kahlon vaatteet repeytyivät.

Kahlo kiemurteli alastomana ja verta vuotavana tuskissaan maassa, kunnes kaksi miestä kantoi hänet turvaan.

Ambulanssi vei Kahlon läheiseen sairaalaan, jossa hän vaappui kuukauden elämän ja kuoleman välillä.

Hän ei vain selvinnyt liikenneonnettomuudesta. Onnettomuus herätti Frida Kahlossa myös taiteilijan. Hän kuvaili sitä päiväkirjassaan näin:

"En ollut koskaan ajatellut maalaamista ennen vuotta 1926, kun makasin sängyssä liikenneonnettomuuden jälkeen. Minulla oli pirun tylsää sängyssä kipsikorsettini kanssa, ja ajattelin, että minun on tehtävä jotain. Pihistin isältäni öljyvärejä (...) ja sitten aloin maalata".

Kipu ja sairaus olivat kulkeneet Frida Kahlon mukana lapsuudesta lähtien.

Hänellä oli syntyessään spina bifida, selkärangan halkio, joka voi aiheuttaa epämuodostumia jalkoihin. Juuri niin kävi Frida Kahlolle.

Kuusivuotiaana hän koki seuraavan kolauksen sairastuessaan polioon. Virustulehdus johti siihen, että hänen oikea jalkansa oli heikompi ja lyhyempi kuin vasen. Sen seurauksena hän alkoi käyttää kenkiä, joissa oli erityiset pohjalliset.

Mutta Frida Kahlo ei kuulunut luovuttajiin. Raitiovaunuonnettomuudem jälkeen sairaalasta päästyään hän etsi käsiinsä Meksikon kuuluisimman taidemaalarin Diego Riveran ja pyysi tätä antamaan rehellisen mielipiteensä omista maalauksistaan.

Diego Rivera tunnettiin erityisesti Meksikon kulttuuria ylistävistä seinämaalauksistaan Mexico Cityssä. Hän oli myös maineikas naistenmies.

Rivera tunnisti Kahlon maalauksissa jotain erityistä ja kannusti häntä jatkamaan taiteilijan uraa. Samalla häntä kiehtoi edessään seissyt nuori nainen – ja erityisesti tämän kulmakarvat.

"Ne näyttivät mustarastaan siiviltä, ja tummat kaaret kehystivät kahta erikoisen ruskeaa silmää", Diego Rivera kirjoitti omaelämäkerrassaan.

Heidän välilleen syttyi rakkaussuhde, ja vuonna 1929 pari vihittiin siviiliseremoniassa. Frida Kahlo oli tuolloin 22-vuotias. Diego Rivera oli 42-vuotias, ja hänellä oli kolme lasta ja takana kolme epäonnistunutta avioliittoa.

Frida Kahlon vanhemmat vastustivat aluksi tyttärensä avioliittoa paljon vanhemman ja lihavan boheemin taiteilijan kanssa.

Fridan äiti vertasi heidän suhdettaan "norsuun ja kyyhkyseen", mutta tyttären tavoin Diego Riveran viehätysvoima lumosi pian myös hänen vanhempansa.

Frida Kahlon fyysiset haasteet olivat osa hänen ilmaisuaan heti taiteilijauransa alusta lähtien.

Kääntämällä katseensa jatkuvasti itseensä ja kärsimyksiinsä Kahlo loi joitakin nykytaiteen historian henkilökohtaisimpia maalauksia. Samalla hän tarjosi maailmalle paljastavan katseen naisten intiimiin maailmaan. Tämä oli ennenkuulumatonta hänen aikanaan.

Tämä poikkeuksellinen rohkeus on auttanut tekemään Frida Kahlosta nykyisen feministisen ikonin.

Maalaukset eivät kuitenkaan kerro vain kärsimyksestä ja tuskasta. Ne todistavat myös hänen periksiantamattomasta taistelutahdostaan ja valtavasta elämänhalustaan, vaikka elämä itse niin usein kääntyi häntä vastaan.

Diego Rivera kuvaili vaimoaan vuoden 1943 haastattelussa näin:

"Frida on ainutlaatuinen taiteen historiassa. Hän on valmis repimään rintakehänsä ja sydämensä auki päästäkseen käsiksi biologiseen totuuteen ja ilmaistakseen, miltä se hänestä tuntuu."

Diego Riveran ihailu Frida Kahloa kohtaan ei estänyt häntä aloittamasta suhdetta Fridan sisaren Cristinan kanssa vuonna 1934.

"Kun rakastin naista", Rivera kirjoitti omaelämäkerrassaan, "tunsin, että mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän halusin satuttaa häntä. Frida oli vain uhri, joka epäilemättä kärsi eniten tästä inhottavasta taipumuksestani."

Diegon suhde Cristina Kahloon muuttaisi Frida Kahlon elämän.

Miestään ihaillut nuori morsian kasvoi ehjemmäksi naiseksi, joka ei enää halunnut olla "tärkeän" miehensä kaunis seuralainen.

Hän halusi olla itsenäinen. Tämän kasvavan itsenäisyyden myötä myös hänen taiteensa kukoisti.

1930-luvun lopulla Kahlon ystävä, surrealistitaiteilija André Breton järjesti hänen töitään näytteille Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

Se ei ollut vain palvelus ystävälle, sillä mies halusi sydämensä pohjasta viedä Frida Kahlon kuvat yleisön nähtäville.

"Mikään taide ei ole yhtä yksiselitteisen naisellista kuin Kahlon taide siinä mielessä, että ollakseen mahdollisimman viettelevää sen on oltava halukas leikkimään vuoroin täysin puhdasta ja vuoroin täysin turmeltunutta. Kuin silkkinauha, joka on sidottu pommin ympärille", André Breton selitti vuonna 1939.

Frida Kahlo luokiteltiin surrealistiksi, mutta hän otti myöhemmin etäisyyttä tähän leimaan. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Minua luultiin surrealistiksi, mutta en ollut sellainen. En ole koskaan maalannut uniani. Olen maalannut todellisuuttani".

1930-luvun lopulla Frida Kahlon todellisuus musertui jälleen kerran. Diego Rivera jätti avioerohakemuksen, koska ei sanojensa mukaan "kyennyt sitoutumaan yhteen naiseen kerrallaan".

Frida Kahlo ja Diego Rivera tajusivat kuitenkin pian, etteivät he pärjäisi ilman toisiaan.

Heidän yhteinen rakkautensa meksikolaista taidetta kohtaan, keskinkertaisuuden hylkääminen ja ennen kaikkea toistensa taiteen kunnioittaminen olivat luoneet siteen, jota ei edes syrjähyppyjen sarja voinut rikkoa.

Pariskunta avioitui uudelleen 8. joulukuuta 1940, mutta tällä kertaa Frida Kahlo asetti itsetietoisia ehtoja: hän halusi muun muassa elättää itsensä omien maalaustensa myynnistä saaduilla tuloilla.

Näinä vuosina hänellä oli tilaisuus pitää näyttelyitä merkittävissä kaupungeissa, kuten New Yorkissa, Bostonissa ja Pariisissa, ja hänen töitään ylistettiin useissa taidelehdissä.

Toinen hänen Diegolle asettamistaan ehdoista oli se, ettei heillä saisi olla seksuaalista suhdetta toisiinsa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Frida Kahlo olisi luopunut rakkauselämästään. Hänellä oli kuolemaansa asti lukemattomia suhteita sekä miesten että naisten kanssa – heidän joukossaan väitetysti myös musta amerikkalainen tanssija ja laulaja Josephine Baker.

Diego Rivera suostui ilomielin kaikkiin Fridan ehtoihin, sillä kuten hän kirjoitti omaelämäkerrassaan: "Olin niin onnellinen saadessani Fridan takaisin, että olin valmis suostumaan mihin tahansa".

1940-luvulla Frida Kahlo alkoi saada tunnustusta taiteestaan Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Meksikossa järjestettyjen näyttelyiden ansiosta.

Hänen raa'an rehelliset omakuvansa olivat tuohon aikaan ainutlaatuisia. Niissä oli paljon voimakkaita symboleja meksikolaisesta kulttuurista ja luonnosta sekä sosialismista, jota sekä Frida että Diego kannattivat avoimesti.

Taisteleva vallankumouksellinen oli jälleen yksi niistä rooleista, joihin Frida Kahlo lavasti itsensä – kärsivän naisen, hylätyn vaimon, lapsettoman naisen ja viettelevän rakastajattaren jatkoksi.

Samalla kun taiteilija Frida Kahlo tavoitteli tähtiä, hänen oma terveytensä otti vain takapakkia.

Frida teetti yhteensä 28 korsettia – yhden teräsjousilla, kolme nahkaista ja loput kipsikorsetteja. Ne kaikki olivat hurjan epämukavia. Niitä käyttäessään hän ei voinut istua eikä nojata taaksepäin.

Vuonna 1944 hänen jalkansa ja selkärankansa kipu paheni, ja luukirurgi määräsi hänet täydelliseen lepoon ja puettavaksi teräsjousilla varustetun korsetin. Se helpotti hänen kipujaan jonkin aikaa. Mutta ilman korsettia hänestä tuntui siltä, ettei hän voinut istua tai kävellä. Hän menetti ruokahalunsaa ja laihtui kuusi kiloa puolessa vuodessa.

Viimeisessä suuressa leikkauksessa vuonna 1953 Frida Kahlolta amputoitiin oikea jalka polven yläpuolelta. Leikkauksen jälkeen lääkitys vaikutti häneen huomattavasti, joten hän maalasi vain satunnaisesti ja karkeilla siveltimenvedoilla.

Ulospäin hänen ja Diego Riveran välit olivat hyvät heikentävästä sairaudesta ja miehen syrjähypyistä huolimatta, mutta kulissien takana Frida Kahlo oli onneton.

"Kun olin kahden Fridan kanssa, hän kertoi, kuinka onneton hän oli Diegon kanssa. Hän ei koskaan oppinut sietämään Diegon rakkaussuhteita. Hän loukkaantui joka kerta ja kärsi niistä kuolemaansa asti", hänen ystävänsä Ella Wolfe kertoi.

Frida Kahlo kuvaili päiväkirjassaan, miten kamalasti jalan amputointi vaikutti hänen viimeisiin kuukausiinsa:

"Se on aiheuttanut minulle loputtomia kärsimyksiä, ja toisinaan olin vähällä menettää järkeni. Haluan edelleen tehdä itsemurhan enemmän kuin mitään muuta. Vain Diego estää minua tekemästä sitä, koska turhamaisuudessani ajattelen, että hän kaipaisi minua".

Frida Kahlo kuoli vuoteessaan 47-vuotiaana 13. heinäkuuta 1954. Virallinen kuolinsyy oli keuhkokuume, mutta on myös väitetty, että hän teki itsemurhan.

Viimeiset sanat, jonka hän kirjoitti päiväkirjaansa, olivat: "Toivon, että loppu on miellyttävä – ja toivon, etten koskaan palaa takaisin".

Taiteensa ansiosta hänestä tuli kuitenkin kuolematon, sillä hänen maalauksiaan voi yhä ihailla museoissa ympäri maailmaa. Ja vaikka hänen miehensä eli nuorta vaimoaan kauemmin, Frida sai silti viimeisen sanan.

Vuonna 2019 hänen maalauksensa Diego ja minä vuodelta 1949 myytiin huutokaupassa noin 30 miljoonan euron hintaan. Huutokaupan vasaranlyönti teki omakuvasta historian kalleimman latinalaisamerikkalaisen taideteoksen – reilusti arvokkaamman kuin Diego Riveran Los Rivales -teos vuodelta 1931, joka myytiin "vain" kymmenen miljoonan euron hintaan.