Dickens kritisoi julkisia teloituksia

13. marraskuuta 1849 noin 30 000 lontoolaista kerääntyi todistamaan aviopari Marie ja Frederick Manningin hirttämistä. Teloituksesta kehkeytyi kansanjuhla, josta järkyttyneenä kirjailija Charles Dickens tarttui kynään ja kirjoitti lukijakirjeen The Times -sanomalehteen.

13. marraskuuta 1849 noin 30 000 lontoolaista kerääntyi todistamaan aviopari Marie ja Frederick Manningin hirttämistä. Teloituksesta kehkeytyi kansanjuhla, josta järkyttyneenä kirjailija Charles Dickens tarttui kynään ja kirjoitti lukijakirjeen The Times -sanomalehteen.

Shutterstock

Devonshire Terrace, Lontoo, 13.11.1849

Arvoisa herra,

Olin todistamassa teloitusta*, joka järjestettiin Horsemonger Lanen vankilassa tänä aamuna. Menin paikalle tarkkaillakseni väkijoukkoa, joka oli saapunut seuraamaan tapahtumaa.

Onnistuinkin tekemään havaintoja aika ajoin yön mittaan ja aamunkoitosta aina tapahtumien loppuun asti.

*

Manningit tuomittiin lokakuussa 1849 kuolemaan Marie Manningin entisen rakastajan Patrick O’Connorin murhasta.

Tämän kirjeeni tarkoituksena ei ole pohtia kuolemantuomion mielekkyyttä tai analysoida sen puolustajien ja vastustajien argumentteja.

Toivon ainoastaan, että voisin kammottavan kokemukseni avulla jotenkin edistää yleistä hyvää.

© Ian Dagnall Computing/Imageselect

Charles Dickens

Eli: 1812–1870

Kansallisuus: Brittiläinen

Työ: Kirjailija, toimittaja, luennoitsija ja yhteiskuntavaikuttaja

Perhe: Naimisissa Catherine Thomsonin kanssa ja kymmenen lapsen isä

Tunnetaan: Dickens kuvaili romaaneissaan Viktorian ajan Britannian pimeitä puolia. Hänet muistetaan muun muassa kärjistetyistä henkilöhahmoistaan, kuten Saiturin joulu-romaanin saiturista Ebenezer Scroogesta.

Haluan nostaa esiin seikan, johon sir G. Grey* viittasi viimeisimmässä parlamentin istunnossa, nimittäin toiveen siitä, että parlamentti säätäisi kuolemanrangaistukset toimeenpantaviksi yksityisesti vankilan muurien sisäpuolella.

Pyydänkin hartaasti sir G. Greytä aloittamaan toimet lainsäädännön muuttamiseksi siihen suuntaan. Se on hänen velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan ja vastuu, jota hän ei voi loputtomiin väistellä.

*

Sir George Grey (1799–1882) oli sisäministeri ja julkisten teloitusten vastustaja. Hän oli säätämässä lakia julkisia teloituksia vastaan.

En usko, että edes missään pakanamaassa siedettäisiin moista pahuutta ja täydellistä hävytöntä paatuneisuutta kuin mihin väkijoukko tänään syyllistyi.

Paikalle kerääntyneen yleisön pahantahtoinen käytös ja puheet haihduttivat pois hirttolavan ja murhaajien teon synnyttämän pelon.

Kun saavuin paikalle keskiyön aikaan, kuulin vertahyytäviä huutoja ja karjahduksia.

”Kukaan ei muistanut ajatella, että kaksi kuolematonta sielua oli nyt joutunut tuomiolle, vaan herjat ja rivoudet lentelivät pidäkkeettä.” Charles Dickens.

Huutaminen jatkui koko yön, ja pian selvisi, että sen aiheutti joukko tyttöjä ja poikia, jotka olivat yksissä tuumin vallanneet parhaat katsomapaikat.

Ihmiset myös lauloivat omia väännöksiään erilaisista mustaihoisten lauluista muun muassa korvaamalla ”Oh! Susannahin” ”Mrs. Manningilla”.

Kun päivä valkeni, paikalle oli ilmaantunut sekalainen joukko varkaita, prostituoituja, heittiöitä ja kulkureita. Heidän läsnäolonsa johti monenlaiseen säädyttömään käytökseen.

Ihmiset tappelivat, pyörtyivät, hulluttelivat, viheltelivät, kertoivat rivoja vitsejä ja jäljittelivät parhaan kykynsä mukaan Punchia*.

*

Rääväsuinen ja väkivaltainen Punch oli toinen suositun Punch and Judy -nukketeatteriparivaljakon päähenkilöistä.

Raisu tunnelma yltyi yltymistään, kun poliisi raahasi paikalta pois pyörtymäisillään olevia naisia, joiden vaatteet olivat aivan epäjärjestyksessä.

Kun aurinko sitten nousi kirkkaana, se valaisi tuhansien ja tuhansien paikalle kerääntyneiden ihmisten ahnaasti odottavat kasvot.

Ne näyttivät kaikkinaisessa voitonriemussaan ja tunteettomuudessaan niin rumilta, että minua suorastaan hävetti olla ihminen. On karmivaa ajatella, että meidät on niin selvästi luotu paholaisen kuvaksi.

Kun tuomitut, joiden vuoksi tuo kauhea ihmisjoukko oli saapunut paikalle, sitten roikkuivat ilmassa sätkien ja tempoillen, yleisöllä ei ollut jäljellä enää vähääkään myötätuntoa tai sääliä.

Kukaan ei muistanut ajatella, että kaksi kuolematonta sielua oli nyt joutunut tuomiolle, vaan herjat ja rivoudet lentelivät pidäkkeettä.

Julkisia teloituksia kutsuttiin 1800-luvun Britanniassa ”hirttomarkkinoiksi”.

© Victoria and Albert Museum, London

Rehellisesti sanottuna olisi voinut luulla, ettei Kristuksen nimeä olisi koskaan edes kuultu maan päällä eivätkä ihmiset uskoneet mihinkään vaan kohtelivat tuomittuja kuin nämä kuoltuaan vain lakkaisivat olemasta kuin eläimet.

Olen tottunut näkemään turmelusta ja pahimmanlaatuista moraalittomuutta enkä uskonut minkään Lontoossa kohtaamani enää voivan minua yllättää.

On vaikeaa kuvitella mitään niin mätää ja turmeltunutta kuin julkinen teloitus. Minun on rehellisesti myönnettävä, että se täydellinen pahuus, jota jouduin tänä aamuna todistamaan, oli minulle melkoinen järkytys.

En usko, että yhteiskunta voi kukoistaa niin kauan kuin sellainen moraalinen rappio ja kauhunäytelmä, joka Horsemonger Lanella nähtiin, voidaan järjestää lähestulkoon kansalaisten ulko-ovella ja sitten sivuuttaa tai unohtaa.

Kun me pyhien lähestyessä lupaamme Jumalalle rukouksissamme vastustaa pahuutta maassamme, haluaisin kehottaa lukijoitanne pohtimaan, eikö jo olisi tullut aika keskittyä edellä kuvailemaani pahuuteen ja panna sille piste.

Uskollinen palvelijanne,
Charles Dickens

Jälkikirjoitus

Dickensin kirje vahvisti osaltaan kansanliikettä, joka vastusti julkisia teloituksia Britanniassa.

Julkiset teloitukset kieltävä Capital Punishment Amendment Act -laki hyväksyttiin kuitenkin vasta vuonna 1868 laajojen selvitysten jälkeen, ja viimeinen julkinen teloitus nähtiin samana vuonna.

Britannia luopui kuolemanrangaistuksesta vuonna 1965.