Charles Dickens pelasti joulun

Lontoo oli Charles Dickensin aikana valtava metropoli. Vuodesta 1825 lähtien lähes vuosisadan ajan kaupungin asukasmäärä oli maailman suurin – useita miljoonia asukkaita. Uudet tulokkaat olivat pääasiassa maaseudun köyhiä ja nuoria ihmisiä, jotka hakeutuivat kaupunkiin työn perässä.

Muiden kaupungin alempien luokkien tavoin uudet tulokkaat asuivat pienissä, kosteissa ja vetävissä asunnoissa.

Aivan köyhien naapurissa asuivat kaikkein rikkaimmat ja muun muassa maaseudun yläluokka. Aateliset asuivat tosin suurissa taloissaan vain silloin, kun he saapuivat kaupunkiin osallistumaan tanssiaisiin ja hevoskilpailuihin.

Dickens kuvaa romaanissaan Pikku Dorrit (1857), kuinka köyhät ja rikkaat elivät rinnakkain Covent Gardenin kaupunginosassa.

Siellä oli "teatteri, jossa esitettiin ihmeellisiä ja ihastuttavia näytelmiä rikkaasti pukeutuneille naisille ja herrasmiehille" sekä kojuja, joissa myytiin "kukkia useiden guineoiden kappalehintaan ja ananaksia useiden guineoiden hintaan". Mutta kaiken ylellisyyden keskellä "onnettomia, rähjäisiä lapsia (...) juoksenteli ympäriinsä kuin rotanpoikaset, syöden roskia ja käpertyen yhteen lämpimänä pysyäkseen".

Saastasta kärsivät niin rikkaat kuin köyhätkin. Viemäriverkostoa tehtiin vasta vuosisadan loppupuolella, ja lontoolaiset joutuivat sietämään Thamesin löyhkää, sillä sinne heitettiin kaikkea yöastian sisällöstä kuolleisiin eläimiin ja teurastamon jätteisiin.

Ilma oli täynnä hiilipölyä ja nokea tehtaista sekä kotitalouksien uuneista. Saasteiden lisäksi Lontoon yllä leijui usein sumu, ja niistä muodostui sakea, tumma ja kostea utu, jota paikalliset nimittivät hernerokkasumuksi. Se peitti alleen niin ihmiset kuin rakennuksetkin.

"Sumu oli sankkaa ja tummaa. Lontoon asukkaat kärsivät kipeistä silmistä ja keuhkojen ärtymisestä. He räpyttelivät silmiään, vinkuivat ja aivastelivat kuin tukehtumaisillaan", Dickens kirjoitti romaanissaan Yhteinen ystävämme (1864).

Dickens syntyi keskiluokkaan brittilaivaston palkanlaskijan poikana. Siksi oli itsestään selvää, että hän saisi kunnon koulutuksen.

Poika vietti varhaiset kouluvuotensa yksityiskoulussa.

Kaikki muuttui vuonna 1822, kun Dickens oli 11-vuotias. Perheelle oli kertynyt paljon velkaa, ja päästäkseen eroon velkojistaan heidän oli lähdettävä kotoaan Portsmouthista ja piileskeltävä suurkaupunki Lontoossa. Kaksi vuotta myöhemmin isä ei päässyt enää menneisyyttään pakoon, ja hän päätyi velkavankeuteen.

Koulunkäynti ei ollut enää vaihtoehto. Sen sijaan Dickens löysi töitä tehtaasta, jossa hän raatoi kymmenen tuntia päivässä kuuden shillingin viikkopalkalla liimaten etikettejä kenkälankkitölkkeihin.

Työ oli kovaa ja asuinympäristö armoton.

”Jokivarren rakennus oli ränsistynyt ja rottien valtaama. Huoneet, niiden lahot lattiat ja portaat, kellarin vanhat harmaat rotat ja niiden koko ajan portaista kuulunut sipsatus ja vinkuna, lika ja rappio – muistan kaiken sen niin elävästi kuin olisin siellä taas", Dickens kertoi myöhemmin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin hänen isänsä pystyi perinnön avulla maksamaan velkansa. Sen jälkeen hän pääsi vankilasta, ja Dickens sai palata kouluun.

Hän ei kuitenkaan saanut muodollista koulutusta, ja kauhistus yhtäkkisestä yhteiskunnan pohjalle ajautumisesta muutti Dickensiä – ja antoi hänelle riittävästi romaanien materiaalia koko eliniäksi.

Ainakin yksi tehtaan hahmo löysi tiensä kirjailijan myöhempään romaaniin. Työläispoika Bob Fagin, joka esitteli itsensä Dickensille ensimmäisenä työpäivänään, innoitti samannimisen varkaiden kuninkaan hahmon luomiseen romaanissa Oliver Twist.

Lopetettuaan koulunkäynnin 15-vuotiaana Dickens sai töitä asianajajan toimistosta.

Vapaa-ajallaan hän opetteli itsekseen pikakirjoitusta ja kävi teattereissa. Dickens kiinnostui teatterista siinä määrin, että hän harkitsi vakavasti näyttelijäksi ryhtymistä. Hän pääsi jopa koe-esiintymiseen erääseen Covent Gardenin teatteriin, mutta flunssa esti häntä menemästä sinne.

Sen sijaan Dickens ryhtyi kirjoittamaan. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli kirjoittaa viikoittaisia tiivistelmiä parlamentin keskusteluista The Mirror of Parliament -lehteen.

Myöhemmin Dickens palkattiin kollegansa suosituksesta poliittiseksi toimittajaksi Morning Chronicle -sanomalehteen. Palkka oli viisi guineaa viikossa, mikä vastaa nykyään noin 700 puntaa. Dickens ei ollut enää riippuvainen isänsä avusta, ja tämä olikin jälleen kerran velkaantumassa.

Samaan aikaan Dickens kirjoitti novelleja Lontoosta ja sen asukkaista. Tarinoita painettiin sanomalehdissä, ja niihin liitettiin hänen itsensä ja muiden piirtämiä pieniä kuvituksia.

Dickensin tarinat tekivät hänestä tunnetun, ja vuonna 1836 kustantaja Chapman and Hall pyysi häntä toimittamaan tekstin kuukausittaiseen jatkokertomukseen.

Yhdessä sarjakuvapiirtäjä Hablot Knight Brownen – joka tunnettiin taiteilijanimellä Phiz – kanssa hän kehitti tarinan, joka tuli tunnetuksi nimellä Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit.

Tarina kertoi varakkaasta eläkeläisestä Samuel Pickwickistä ja seikkailuista, joihin hän heittäytyi ystäviensä ja tuttaviensa kanssa.

Piirrosten oli tarkoitus olla tarinan lähtökohta, mutta Dickensin kynäily ajoi pian niiden edelle niin, ja piirrokset sovitettiin sen sijaan tekstiin.

Ensimmäiset jaksot eivät herättäneet julkaistessa suurta huomiota, mutta kun Dickens esitteli tarinan neljännessä jaksossa uuden hahmon, tarina lähti lentoon. Kengänkiillottaja Sam Welleristä tuli hieman naiivin herra Pickwickin palvelija ja suojelija ja saman tien myös jatkokertomuksen suosituin hahmo.

Weller puhui paksulla cockney-aksentilla eli Lontoon työväenluokan puhumalla murteella ja sai lukijat nauramaan seuraavanlaisilla sutkautuksilla: "No nyt kaikki näyttää siltä, miltä pitääkin – kuten isä sanoi leikatessaan poikansa pään irti parantaakseen tämän karsastuksen".

Wellerin ansiosta Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kertomuksen myynti lähti vetämään. Tarina oli niin suosittu, että sen viimeistä lukua myytiin peräti 40 000 kappaletta.

Läpimurto teki Dickensistä – joka kirjoitti salanimellä Boz – välittömästi yhden Lontoon kuuluisuuksista:

"Boz hallitsee koko kaupunkia", kirjoitti eräs kriitikko.

Pian tarjouksia tuottoisista kustannussopimuksista tuli ovista ja ikkunoista. Seuraavien kolmen vuoden aikana Dickens kirjoitti ja julkaisi romaanit Oliver Twist, Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut sekä suomentamattoman The Old Curiosity Shopin. Romaanit saivat hyvän vastaanoton lukijoilta ja myös nuorelta kuningatar Viktorialta. Hän valvoi mielellään myöhään keskustellakseen Dickensin tarinoiden juonista, kuningatar uskoutui päiväkirjassaan.

Menestys ja siitä saatavat tulot tulivat parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä vuonna 1836 - samana vuonna, jolloin Pickwick-kertomus alkoi ilmestyä - Dickens meni naimisiin skotlantilaisen kustannustoimittajan ja musiikkikriitikon tyttären Catherine Thomson Hogarthin kanssa.

Tammikuussa 1837 Catherine synnytti pariskunnan ensimmäisen lapsen. Poika sai myös nimekseen Charles. Seuraavina vuosina perhe kasvoi kymmenlapsiseksi – seitsemään poikaan ja kolmeen tyttöön.

Kyky leikitellä kielellä oli yksi Dickensin tunnusmerkeistä. Kirjailija nimesi hahmonsa mielellään niin, että ne kuvastivat kyseisen hahmon ominaisuuksia.

Esimerkiksi Scrooge, Joulukertomuksen kurjan päähenkilön nimi, viittaa vanhaan englannin kielen sanaan, joka tarkoittaa kurjaa. Mutta Dickens suosi myös omien sanojen keksimistä, jos englannin kieli ei kattanut sitä, mitä hän halusi ilmaista.

Dickensin käyttöön ottamia sanoja olivat muun muassa the creeps, joka voidaan parhaiten kääntää "pistelyksi", rampage eli "juoksentelu" ja abuzz eli "pörinä" tai "surina", joka usein tarkoitti juoruilua tai innokasta rupattelua.

Dickens pani hahmonsa puhumaan usein kuin tavalliset Lontoon kadunmiehet, ja hän otti käyttöön myös termejä, kuten sawbones (jalansäästäjä) kuvaamaan kirurgia ja cagmag tarkoittamaan mätää lihaa tai häikäilemätöntä lihakauppaa, joka myy pilaantuvia tuotteita.

Dickens oli myös ensimmäinen, joka käytti sanaa ovimatto kuvaamaan henkilöä, joka sallii itsensä tallomisen. "Hän kysyi minulta ja Joelta, pidimmekö häntä ovimattona ja miten uskalsimme kohdella häntä niin", Dickens kirjoitti romaanissaan Suuria odotuksia.

Tunnetuin on kuitenkin Dickensin paheksuva ilmaisu bah humbug, jota Scrooge käyttää puhuessaan joulusta.

Ilmaisu humbug oli tunnettu jo ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta Dickens iskosti humpuukin kaikkien mieliin kenties rakastetuimmassa klassikossaan Joulukertomus.

Joulumme on pitkälti Dickensin muovaama, sillä hän elvytti joulusta taas hyväntekeväisyyden ja yhteisöllisyyden juhlan.

Keskiaikaisissa talonpoikaisyhteisöissä joulu oli ollut tärkeä monipäiväinen juhla, jota kaikki odottivat innolla. Tämä päti erityisesti paikallisen mahtimiehen komeassa salissa pidettyihin suuriin kokoontumisiin.

Dickensin aikaan joulu oli kuitenkin muuttunut hiljaiseksi juhlaksi, joka oli ohi päivässä. Dickens muutti kaiken tämän vuonna 1843 julkaistulla romaanillaan Joukukertomus.

Kirjassa kolme kummitusta vierailee jouluaattona ahneen liikemiehen Ebenezer Scroogen luona. Aaveet vakuuttavat Scroogelle, että hän kuolisi yksinäisenä ja hylättynä, ellei hän opettelisi osoittamaan lähmmäisenrakkautta ja antamaan iloa muille. Pelästynyt Scrooge koki kääntymyksen ja tajusi, että joulu on hyvä tilaisuus aloittaa uusi elämä.

"Aion kunnioittaa joulua koko sydämestäni ja pyrkiä pitämään sen pyhänä koko vuoden", hän huudahtaa ennen kuin hän yltäkyllästää köyhän kirjurinsa Bobin lahjoilla ja herkullisella jouluruoalla.

Scrooge ei ollut ainoa, jonka elämä mullistui. Kirja oli valtava menestys.

"Jos joulu vanhoine vieraanvaraisuuden ja hyväntekeväisyyden tapoineen oli vaarassa rappeutua, niin tässä on kirja, joka pelastaa sen", kirjoitti kirjailija Thomas Hood innostuneena.

Jopa yläluokka ja kuninkaalliset ottivat joulun omakseen juhlan ja hyväntekeväisyyden ajankohtana.

Kuningatar Victoria ja hänen miehensä prinssi Albert toivat koristellun joulukuusen palatsiin vuonna 1848, ja se vain lisäsi joulun suosiota.

Dickens vaikutti myös joulun säätä koskeviin odotuksiin. Joulutarinoissaan hän kuvasi aina lumista maisemaa.

Tämä johtunee siitä, että Dickens eli romaaneissaan läpi varhaiset onnelliset lapsuusvuotensa. Historioitsijat huomauttavat, että Dickens varttui kylmimmällä vuosikymmenellä sitten 1690-luvun ja että Englannissa satoi lunta jokaisena Dickensin varhaisena vuotena.

Charles Dickens kuoli 9. kesäkuuta 1870 aivoverenvuotoon 58-vuotiaana.

Viisi vuotta aiemmin hän oli kokenut hirvittävän onnettomuuden, kun juna suistui raiteilta Staplehurstissa Kentissä. Kymmenen ihmistä kuoli. Dickens selvisi lievillä ruhjeilla ja auttoi vakavasti loukkaantuneiden kanssamatkustajiensa hoidossa. Kokemus vaikutti häneen kuitenkin syvästi, eikä hän omien sanojensa mukaan ollut enää koskaan entisensä.

Kirjailijan varhainen kuolema johtui kuitenkin todennäköisesti pääasiassa ylirasituksesta. Pelätessään päätyvänsä isänsä tavoin velkavankeuteen hän teki sinnikkäästi töitä. Kirjoittamisen lisäksi hän piti lukuisia julkisia luentoja. Joulukuun 1867 ja huhtikuun 1868 välisenä aikana hän piti peräti 76 esitystä kiertueellaan Yhdysvalloissa.

Vaikka Dickens piti taukoa vuonna 1869 lääkärin määräyksestä aivohalvauksen jälkeen, hän jatkoi luentojaan vuonna 1870. Viimeisten joukossa oli toukokuinen esitys kuninkaalliselle akatemialle, jossa Walesin prinssi ja prinsessa olivat yleisönä.

Dickens menetti tajuntansa 8. kesäkuuta illalla kirjoitettuaan koko päivän romaaniaan Edwin Droodin arvoitus. Hän kuoli seuraavana päivänä.

Dickens olisi halunnut tulla haudatuksi vaivihkaa paikalliselle hautausmaalle, mutta hänen perheensä suostuteltiin hautaamaan hänet Westminster Abbeyyn Lontoossa. Siellä hän lepää Poets' Cornerissa eli kirkon osassa, joka on omistettu Britannian parhaiden kirjailijoiden muistolle.

Pelko siitä, että hän päätyisi köyhäksi ja riutuneeksi, osoittautui aiheettomaksi. Kuolinpesän inventaario paljasti, että Dickens jätti jälkeensä peräti 80 000 puntaa eli nykyrahassa noin kymmenen miljoonaa euroa.