Andrew Carnegiesta tuli maailman rikkain mies

Norsu testasi Andrew Carnegien terässillan

Sanotaan, että norsu ei koskaan astu sillalle, joka ei ole varmasti turvallinen. Mies talutti valtavaa eläintä sillalle. He olivat juuri siinä kohdassa, jossa sillan kansi erkani maasta ja jatkui hentojen teräskaarien kannatte­lemana syvän Mississippijoen yli.

Tuhannet katsojat pidättivät henkeään jännityksestä, mutta yksi mies jännitti vielä muitakin enemmän. Tämä hetki heinäkuussa 1874 oli Andrew Carnegielle elintärkeä. Carnegien yritys oli toimittanut St. Louisin Eads Bridge -sillan rakentamisessa käytetyn teräksen, ja nyt oli totuuden hetki.

Lähes kaksi kilometriä pitkä Eads Bridge oli maailman siihen asti pisin kaarisilta. Se oli rakennettu teräksestä, joka oli uusi materiaali ja johon monet suhtautuivat vielä epäillen. Kestäisivätkö hennot teräspalkit todella ihmisten, vaunujen ja höyryveturien painon?

Vaikka vain harva todellisuudessa uskoi norsun vaistoavan mitään siltojen turvallisuudesta, eläimen epäröinti olisi Carnegielle kohtalokasta. Hän oli jo ollut vararikon partaalla sillan rakennusvaiheessa, eikä hänen maineensa enää kestäisi epäonnistumista.

Hän tuijotti herkeämättä norsua. Kun se sitten otti rauhallisesti ensimmäiset askelensa sillalla, Carnegie huokaisi syvään hel­potuksesta.

Kaksi viikkoa myöhemmin koitti todellinen tulikoe, kun 14 veturia puksutti peräjälkeen sillan yli. Silloin Carnegie oli jo saanut riittävästi positiivista julkisuutta voidakseen pelastaa yrityksensä ja jatkaa kohti maailmanmenestystä.

Köyhyys pakotti Andrew Carnegien Yhdysvaltoihin

Dunfermlinen kaupungissa vuonna 1835. Maaseututaajamaan oli tuolloin jo alkanut nousta tekstiilitehtaita. Carnegien perhettä tehtaat eivät ilahduttaneet, sillä perheen isä oli kutoja, jonka oli yhä vaikeampi kilpailla käsityöllään tehdasvalmisteisten halpojen kankaiden kanssa. Kun Andrew oli 12-vuotias, isä antoi periksi ja perhe muutti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin.

Saapuessaan Yhdysvaltoihin Andrew uhkui päättäväisyyttä. ”Sydäntäni korvensi ajatellessani, kuinka isäni oli joutunut kerjäämään töitä. Sinä hetkenä päätin, että minä vielä tekisin asialle jotain, kun minusta tulisi mies”, hän kirjoitti omaelämäkerrassaan.

Carnegie sai pian ensimmäisen työpaikkansa Pittsburghissa tekstiilitehtaasta, jossa hän kuljetti lankarullia ja kastoi niitä öljyyn. Hän vihasi työtään. ”En koskaan päässyt yli etovasta tunteesta, jonka öljyn haju minussa syn­nytti”, hän muisteli. Ilo itse ansaitusta rahasta sai hänet kuitenkin jatkamaan: ”Olen sittemmin ansainnut miljoonia, mutta mikään raha ei ole sen koommin tuottanut minulle niin suurta iloa kuin ensimmäinen viikkopalkkani.”

Rautateissä oli tulevaisuus

Carnegien onneksi hänen aikansa tekstiilitehtaalla jäi lyhyeksi. Pittsburghissa asui paljon skotlantilaisia siirtolaisia, ja heillä oli tapana auttaa vastikään saapuneita maanmiehiä.

Pian Carnegie sai töitä lennätintoimistosta. Toimistotyö sopi hänelle paljon paremmin kuin öljyisten rullien kuljettelu: ”Oli kuin olisin kohonnut paratiisiin, kun ympärilläni oli lehtiä ja kyniä. Oli tuskin hetkeäkään, jolloin en olisi voinut oppia jotain tai vähintäänkin huomata, kuinka paljon opittavaa oli ja kuinka vähän tiesin. Tunsin, että jalkani oli tikapuiden alimmalla askelmalla ja että siitä lähtisin kiipeämään.”

Lennätintoimistossa Carnegieen kiinnitti huomiota Thomas Scott, joka oli maailman suurimman yrityksen, Pennsylvanian rautateiden, läntisen osan johtaja. Scott oli myös skottilaista syntyperää, ja hän palkkasi Carnegien sihteerikseen vuonna 1852. Se oli nuoren miehen uralla ratkaiseva askel.

1800-luvun puolivälissä rautatiet ja lennätin olivat oivia paikkoja nuorukaisen lähteä kiipeämään kohti yhteiskunnan huippua, sillä ne olivat muuttamassa Yhdysvaltoja perusteellisesti. Maassa oli otettu käyttöön ensimmäinen höyryveturi vuonna 1830, ja sen jälkeen rataverkko oli laajentunut nopeasti. Vuonna 1852 sen pituus oli jo yli 14 000 kilometriä.

Kiskoja rakennettaessa niiden rinnalle pystytettiin samanaikaisesti lennätintolppia, joiden ansiosta viestit kulkivat silmänräpäyksessä pitkienkin matkojen päähän. Ahkera ja kunnianhimoinen Carnegie yleni nopeasti tarkastajaksi, ja hänen vastuulleen tuli pitää rautatie toiminnassa. Pennsylvanian rata kulki vuoristossa, jossa tapahtui usein raiteilta suistumisia sekä kivi- ja lumivyöryjä, joten tarkastajalla riitti töitä.

Carnegien tehtävä oli lähettää työmiehet raivaamaan rata ja järjestää itse siksi aikaa korvaava junayhteys. Tehtävässään Carnegie ymmärsi pian, että koska rautateillä saattoi sattua mitä vain, oli tärkeää pitää kustannukset alhaisina ja kalusto modernina sekä oltava varautunut kaikkeen. Se oli hänelle tärkeää oppia tulevaisuutta varten.

Osakekauppa toi Andrew Carnegielle helppoa rahaa

Carnegie oppi rautateillä muutakin kuin kovaa työtä ja säästäväisyyttä. Vuonna 1856 hänen esimiehensä Scott antoi hänelle vinkin, että hänen kannattaisi ostaa uudehkon kuljetusliike Adams Express Companyn osakkeita. Carnegie joutui lainaamaan kauppaan tarvittavat 600 dollaria, ja hänellä oli epäilyksensä asian suhteen, mutta hän päätti noudattaa oppi-isänsä Scottin neuvoa.

Kauppa kannatti. Kun Carnegie sai ensimmäistä kertaa kymmenestä osakkeestaan 10 dollarin šekin, hänelle aukesi aivan uusi maailma. ”Ensimmäistä kertaa ansaitsin rahaa ilman, että minun oli tarvinnut tienata sitä otsa hiessä. ’Heureka!’ huudahdin. Tässähän on oikea kultamunia muniva hanhi!”

Carnegie innostui ja osti muidenkin yritysten osakkeita, ja vuonna 1863 kurssit olivat nousseet niin paljon, että hänellä oli varaa perustaa oma yritys, Keystone Bridge Company. Rautasiltoja rakentavalle yritykselle oli tarvetta, koska puiset sillat syttyivät usein palamaan, mikä haittasi rauta­teiden toimintaa. Tulipalot syttyivät höyryveturien savupiipuista lentävistä kipinöistä, ja kun silta paloi, ratayhteys saattoi olla poikki viikkotolkulla.

Carnegie ajatteli asioita vielä pidemmällekin, sillä hän ymmärsi, että Yhdys­valloissa oli odotettavissa historiallinen rakennusbuumi. Sisällissotaa käytiin tuolloin toista vuotta, ja näytti selvältä, että pohjoisvaltiot voittaisi vat.

Sodan jälkeen olisi edessä mittava jälleenrakentaminen, ja silloin panostettaisiin rautateihin ja siltoihin. Sodan loppuvaiheissa vuonna 1865 Carnegie jätti vakituisen työnsä paneutuakseen täysillä omaan yritykseensä. Siinä oli vähällä käydä huonosti.

Erikoinen nero näytti Andrew Carnegielle teräksen edut

Carnegien yritys teki sopimuksen insinööri James Eadsin kanssa, jota Carnegie kuvaili sanoilla ”omaperäinen nero, jonka tieteellinen osaaminen ei kuitenkaan riittänyt ohjaamaan hänen harhailevia ideoitaan mekaanisista asioista.” Yksi Eadsin villeistä ajatuksista oli se, että hän halusi sillan tukirakenteena käytettävän teräskaaria.

Teräs oli tuolloin uusi materiaali, jota ei vielä ollut juurikaan käytetty suurissa rakennushankkeissa. Raudan ja hiilen sekoituksena syntyvä teräs oli maailman vahvin rakennusaine, mutta
hitaan valmistusprosessinsa takia se oli kallista. Eads piti kuitenkin sitkeästi kiinni näkemyksestään, ja lopulta Carnegie suostui. Hänen oli siis ryhdyttävä hankkimaan edullisia teräspalkkeja. Hän otti yhteyttä Henry Bessemeriin, jonka hän oli tavannut matkoillaan.

Brittiläinen Bessemer oli terästehtai­lija Sheffieldistä, ja hän oli kehittänyt uuden tavan valmistaa terästä. Esimerkiksi ratakiskon valmistaminen oli aiemmin saattanut kestää jopa viikkoja, mutta nyt se onnistui 15–20 minuutissa ja vieläpä paljon aiempaa halvemmalla.

Bessemer-tekniikan edullisuudesta huolimatta Carnegie joutui usein lykkäämään laskujen maksua niin pitkälle, että velkojat olivat hermostua. Kaikki kuitenkin päättyi hyvin, ja heinäkuussa 1874 hän sai helpotuk­sesta huokaisten seurata norsun astelua Eadsin rakennuttamalla sillalla 300 000 muun katselijan kanssa.

Kemisti avasi Andrew Carnegielle uusia näkymiä

Siltahanke vakuutti Carnegien siitä, että tulevaisuus oli teräksen. Vuosi Eads Bridgen avaamisen jälkeen hän alkoi ensimmäisenä Yhdysvalloissa tuottaa itse terästä Bessemerin menetelmällä ja perusti sitä varten Pittsburghiin terästehtaan.

Talous­tilanne oli juuri silloin Yhdysvalloissa poikkeuksellisen vaikea, mutta Carnegie luotti rautateillä oppimiinsa asioihin ja piti kustannukset tiukasti kurissa. Kirjanpidon oli lähetettävä Carnegielle laskelmat joka viikko riippumatta siitä, missä päin maailmaa hän sattui silloin olemaan. Hänen palauttaessaan paperit niiden marginaaleissa oli paljon merkintöjä todistamassa siitä, että ne oli tutkittu tarkkaan.

Esimerkiksi kerran Carnegie huomasi, että kutakin tonnia ratakiskoja kohtaan oli käytetty puoli tonnia koksia. Hän ihmetteli asiaa marginaalissa: ”Kahdeksan vakkaa [noin 140 kiloa] sulattaa kankiraudan, ja neljä varmasti peiliraudan. Mutta entä loput?” Toiseen kohtaan Carnegie raapusti: ”En ymmärrä tätä. 13 tonnia kalkkia jokaista metallitonnia kohden. Se ei varmasti voi olla kalkkia. Soraa, ehkä?”

Voidakseen hyödyntää bessemer-tekniikkaa yhä paremmin Carnegie palkkasi kemistin selittämään, mitä tulikivenkatkuisessa, päärynänmallisessa konvertterissa oikein tapahtui. Carnegie uskoi tietävänsä kaiken raudasta, mutta kemisti onnistui yllättämään hänet: ”Raudanvalmistuksen epäselvyyksistä yhdeksän kymmenesosaa höyrystyi kemiallisen tiedon polttavan auringon alla. Mitä tomppeleita olemmekaan olleet!”

Useiden vuosien ajan Carnegien yritys oli alallaan ainoa, jonka palkkalistoilla oli kemisti. Yritys kasvoi vakaasti, ja Carnegiesta tuli vähitellen maailman tunnetuin terästehtailija. Hän toimitti terästä muun muassa Yhdysvaltojen ensimmäisen pilvenpiirtäjän, Home Insurance Buildingin, rakennustyömaalle Chicagoon vuonna 1884, ja hänen terästään käytettiin sellaisissakin merkittävissä rakennuksissa kuin Washington-monumentti ja Brooklynin silta.

Rahaa tulvi sisään, ja vuonna 1889 Carnegien omaisuus oli jo 30 miljoonaa dollaria. Hän oli 54-vuotias ja suunnitteli jättäytyvänsä eläkkeelle. Hän halusi nauttia elämästä yhdessä 20 vuotta nuoremman vaimonsa kanssa ja lahjoittaa omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin.

Verinen lakko maksoi Andrew Carnegielle eläkkeen

Carnegien eläkesuunnitelmat karahtivat kuitenkin kiville, kun eräällä hänen monista tehtaistaan puhkesi yllättäen väkivaltaiseksi äitynyt lakko. Carnegie vaati toki alaisiltaan paljon: 12 tunnin työvuorot olivat tavallisia, ja voidakseen pitää joka toisen sunnuntain vapaana työntekijöiden oli tehtävä työpyhinään yhtäjaksoisesti 24 tuntia töitä.

Aikansa mittapuulla Carnegie kuitenkin kohteli työläisiään hyvin, ja hän oli pidetty johtaja. Yrityksen veturinkuljettajat jopa nimesivät yhden vetureista hänen mukaansa. Carnegien ollessa lomalla Skotlannissa vuonna 1892 hänen Homesteadin tehtaallaan Pittsburghissa kuitenkin alkoi lakko, joka johti verenvuodatukseen.

Työläiset pysäyttivät tehtaan, sillä yhä useampia erikoistuneiden terästyöläisten tehtävistä oli siirretty koneiden tai epäpätevien uusien työntekijöiden hoidettavaksi.

Carnegien sijainen tilasi paikalle yksityisen vartiointiliikkeen murtamaan lakon, ja silloin tilanne kärjistyi. Sekä työläiset että vartijat olivat aseistettuja, ja pian laukaukset kaikuivat kaupungin kaduilla. Yhdeksän terästyöläistä ja neljä vartijaa kuoli yhteenotoissa, joita kesti kaksi viikkoa.

Carnegie yritti pysytellä erossa kiistasta. Hän venytti lomaansa Skotlannissa eikä antanut julkisia lausuntoja asiasta. Lehdet alkoivat kuitenkin pian kritisoida häntä, sillä hän oli aina ylpeillyt hyvillä suhteillaan työntekijöihinsä.

Kun 6 000 sotilasta saapui Homesteadiin ja palautti rauhan ja järjestyksen, Carnegielle oli selvää, kenen oli vastuu. ”Urani aikana liike-elämässä saamistani haavoista kirvelee vain Homestead –– minä olin vastuullinen omistaja. Se riitti tekemään minusta syyllisen vuosiksi”, hän kirjoitti omaelämäkerrassaan.

Homesteadin aiheuttama häpeä niskassaan Carnegie ei voinut jäädä eläkkeelle. Se ei tosin ollut ainoa syy, miksi yritysmaailmasta poistuminen oli hänelle vaikeaa. Hänellä ei vielä tuolloin ollut lapsia, jotka olisivat jatkaneet hänen työtään, ja hän tunsi kiusausta olla vielä mukana metalliteollisuuden kiihkeässä kehityksessä. Niinpä hän jatkoi työtään.

Sisäpiirikaupat kasvattivat Andrew Carnegien omaisuutta

Pitkälti Carnegien pioneerityön ansiosta terästä alettiin pian käyttää kaikkialla rakennusteollisuudessa, ja sen myynti kasvoi huimasti. 1800-luvun lopussa Carnegie Steel Companylla oli omia toimistoja kaikissa Yhdysvaltojen ja Kanadan suurissa kaupungeissa ja myynti­edustajia ympäri maailmaa.

Carnegie omisti kaikkea kaivoksista ja tehtaista tavaravaunuihin, rautateihin ja rahtilaivoihin. Hänen bisnes­imperiuminsa sydän olivat suuret terästehtaat, jotka tuottivat 29 prosenttia kaikesta yhdysvaltalaisesta teräksestä ja puolet kaikista rakennusteollisuuden yhä enemmän käyttämistä teräspalkeista.

Rahaa tuli myös arvopaperikaupasta, jota Carnegie kävi pitkälti nykyisin sisäpiirikaupoiksi kutsutulla tavalla. Laajoissa yritysverkostoissa toimiessaan Carnegie kuuli jatkuvasti tietoa, jota ei ollut julkisesti saatavilla. Niinpä hän saattoi ostaa osakkeita hintojen ollessa alhaisia ja myydä niitä suurella voitolla, kun muut vasta myöhemmin kiinnostuivat niistä. Hänen aikanaan se oli aivan laillista, ja sisäpiirikauppoja alettiin rajoittaa vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Carnegien menestys oli ällistyttävää, ja vuonna 1900 hänen yritystoimin­tansa tuotto oli huimat 40 miljoonaa dollaria. Eräs elämäkerturi kirjoittikin hänestä näin: ”Koskaan aiemmin ei ole nähty yhdellä miehellä näin mahtavaa teollisen vallan keskittymää.”

Andrew Carnegie myi kilpailijoille

Carnegien kilpailijat olivat tällä välin ottaneet hänestä oppia, ja monet heistäkin olivat vähitellen hankkineet omistukseensa osia koko tuotantoketjusta sen alusta loppuun asti.

Kilpailu alkoi käydä tiukemmaksi, ja ikääntyvän skotin oli tehtävä vaikea valinta: joko hän ottaisi haasteen vastaan ja pyrkisi vielä kerran voittamaan kilpailijansa ahkeruudellaan, kokemuksellaan ja älyllään – tai hän voisi lopultakin kääntää selkänsä yritys­maailmalle ja omistautua täysin toiselle tärkeälle kiinnostuksen kohteelleen, hyväntekeväisyydelle.

Varallisuuden käyttäminen oikein oli Carnegielle vähintään yhtä tärkeää kuin sen kokoaminenkin, ja hän korostikin asiaa aina tilaisuuden tullen: ”Ylimääräinen vauraus on pyhää rahaa, joka sen haltijan on elinaikanaan käytettävä yhteisönsä hyväksi.”

Carnegien koko elämä oli siihen asti ollut kovaa työtä. Nyt hänen oli ehkä viimein tullut aika vetäytyä liikemaailmasta. Kotona häntä odottivat kolmevuotias tytär, kirjat, matkat ja onnellinen elämä Louise-vaimon kanssa. 12. joulukuuta 1900 joukko New Yorkin johtavia pankkialan ihmisiä kokoontui illallisille. Finanssiparoni J. P. Morganin viereen istui Charles Schwab, joka oli yksi Carnegien luottomiehistä ja Carnegien tapaan rakentanut hienon uransa aivan tyhjästä.

Nyt hän oli Carnegie Steelin johtaja. Hän uppoutui pian keskusteluun Morganin kanssa, ja uudenvuoden jälkeen hänet kutsuttiin Morganin kotiin jatkamaan juttua. Jälleen miehet keskustelivat tuntikaupalla, ja vähän ennen kuin Schwab oli lähdössä, Morgan sanoi: ”Jos Andy on halukas myymään, niin minä ostan.”

Schwab kertoi Morganin tokaisusta Carnegielle golfkentällä, ja 65-vuotias Carnegie lupasi pohtia asiaa. Yön yli nukuttuaan Carnegie antoi Schwabille paperilapun, jolle hän oli lyijykynällä laskenut yrityksensä ja sen omaisuuden myyntihinnan. Hän oli lähtenyt liikkeelle osakeomistuksensa arvosta ja lisännyt siihen 50 prosenttia. Sitten hän oli lisännyt siihen vuoden ylijäämän ja lopuksi vielä seuraavan vuoden odo­tettavissa olevan ylijäämän.

Luku oli yhteensä 480 000 000 dollaria eli noin 9,8 miljardia dollaria nykyrahassa. Schwab toimitti paperin Morganille, joka vilkaisi lukuja ja hyväksyi hinnan. Kauppa toteutui. Carnegien elämäntyö, koko hänen laaja yritysimperiuminsa, kuului nyt Morganille.

Muutaman päivän kuluttua Morgan tuli vierailulle. Hän puristi lämpimästi entisen kilpailijansa kättä ja sanoi: ”Herra Carnegie, onnittelen teitä: olette nyt maailman rikkain mies.” Loppuelämänsä, 16 vuotta, Carnegie asui New Yorkissa talossa, jonka piti hänen arkkitehdeille antamiensa ohjeiden mukaan olla ”mitä vaatimattomin, yksinkertaisin ja tilavin”.

Syntyi The Andrew Carnegie Mansion, jossa oli 64 huonetta, 20 palvelijaa ja kolmen kerroksen väliä kulkeva hissi. Viidennellä avenuella sijaitseva talo oli Yhdysval­tojen ensimmäinen yksityiskoti, jossa oli teräsrunko. Siellä Carnegie istui kirjoittamassa lukuisia kirjojaan silloin kun ei ollut pelaamassa golfia tai käymässä skotlantilaisessa linnassaan, Skibo Castlessa.

Andrew Carnegie kuoli Yhdysvalloissa 83-vuotiaana vuonna 1919.