Saksalaisten Jacob ja Wilhelm Grimmin tavoite ei alun perin ollut suinkaan lumota lapsilukijoita. Veljekset tutkivat kieltä ja kansantaruja ja olivat vuosia keränneet suullisesti säilyneitä tarinoita tallentaakseen saksalaista kansanperinnettä.
Kun Grimmien ensimmäinen tarinakokoelma ilmestyi vuonna 1812, se ei ollut mitään kepeää luettavaa. Teos oli kirjoitettu suoraviivaisella akateemisella kielellä, ja siinä oli pitkä johdanto sekä lukuisia alaviitteitä.
Veljesten ensijulkaisu ei tehnyt mitään merkittävää vaikutusta akateemisiin piireihin, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen sen tarinat kiehtoivat tavallisia lukijoita ja etenkin lapsia.
Grimmit eivät pitäneet suosiotaan pelkästään positiivisena. Se pakotti heidät arvioimaan uudestaan tavoitteitaan ja sitä, pyrkisivätkö he edelleen saavuttamaan akateemista tunnustusta – vai pitäisikö heidän muuttaa satunsa lapsiystävällisemmiksi ja tehdä niillä rahaa.
Raha ratkaisi, ja ajan mittaan veljekset alkoivat miettiä, miten saada saduilleen vielä enemmän lukijoita.
”Mielestäni emme voi julkaista kirjaa sellaisenaan”, Jacob kirjoitti veljelleen vuonna 1815 heidän teoksensa toisesta laitoksesta.
”Myynnin edistämisen kannalta kirjaan kannattaisi tehdä parannuksia, jotta moni, jolla on ensimmäinen laitos, ostaisi myös toisen.”
Muutoksia tehtiin vaiheittain noin 40 vuoden ja seitsemän laitoksen aikana. Grimmien sadut muokattiin elävämmälle kielelle, ja niistä häivytettiin moraalisesti epäilyttäviä aiheita.