Ennen kirjapainotekniikan keksimistä kirjoja kopioitiin käsin.
Työtä tekivät erityiskoulutetut kirjurimunkit, jotka käyttivät lähes koko valveillaoloaikansa luostarin kirjoitussalissa eli scriptoriumissa kumartuneena työnsä ääreen.
Kirjojen tekstisisällön kopioimisen lisäksi munkit myös leikkasivat itse itselleen kirjoitusalustaksi pergamenttia, sekoittivat mustetta, sitoivat sivut yhteen ja valmistivat kirjojen kannet.
Lopuksi kirjat annettiin vielä rubrikaattorille, joka maalasi isot värilliset alkukirjaimet, sekä ehkä vielä illuminaattorille, joka koristeli kirjan kuvilla.
Se, kauanko munkilta kului yhden kirjan kopioimiseen, riippui tietysti kirjan pituudesta ja sisällöstä.
Työtä hidasti myös se, että munkit eivät läheskään aina osanneet kieltä, jolla kopioitava kirja oli kirjoitettu, kuten muinaiskreikkaa tai hepreaa. Vaatimuksena saattoi myös olla, että teksti piti kopioida samankokoisena.
Kirjojen kopiointi oli joka tapauksessa hidasta käsityötä, joka kesti tavallisesti useita kuukausia.
Yleensä munkit kopioivat noin kaksi kirjaa vuodessa, mutta esimerkiksi Raamatun kopioiminen oli tehtävä erityisen huolellisesti, ja se saattoi viedä munkin työaikaa jopa 15 kuukautta.
Koska kopiointi oli hidasta, kirjat olivat erittäin kalliita ja niitä oli vain yhteiskunnan kermalla. Vuoden 1440 tienoilla keksitty kirjapainotaito romautti kirjojen hinnat.
Munkki saattoi kopioida 3–4 sivua päivässä, kun taas painokone tuotti päivässä yli kolmetuhatta kopiosivua.
Suurissa luostareissa saattoi olla jopa 40 munkkia kopioimassa kirjoja yötä päivää.
Munkit pyrkivät toki virheettömyyteen, mutta tutkimusten mukaan keskiaikaisissa kirjoissa on runsaasti virheitä. Munkit saattoivat vahingossa esimerkiksi hypätä jopa useiden rivien yli kopioidessaan kirjoja kielillä, joita eivät itse osanneet.
Kynät valmistettiin lintujen sulista tai metallista. Kovilla metallikynillä sai tehtyä ohutta ja tarkkaa viivaa. Jokainen pystyi teroittamaan kynänsä juuri itselleen sopivaksi.
Pergamentti valmistettiin venytetyistä eläinten nahoista kemikaalien avulla. Yhteen kirjaan saattoi tarvita jopa satojen eläinten nahkoja. Jotkut luostarit pitivät eläimiä vain saadakseen laadukasta pergamenttia.
Joskus munkit purkivat turhautumistaan kirjojen marginaaleihin.
Marginaalit tarjoavat ikkunoita munkkien karuun elämään, sillä joskus he purkivat kurjuuttaan valittamalla marginaalissa selkäkipujaan, silmäsärkyjään, nivelvaivojaan tai kylmyyttä. Eräs munkki jopa puuskahti kirjan lopussa: ”Nyt olen kopioinut kaiken – Herran tähden, antakaa minulle juotavaa.”