Brittiläisten siirtolaisten elämä Intiassa oli usein tylsää. Siksi tuomari William Jonesin asiantuntevia esitelmiä odotettiin aina innolla. Eräänä torstai-iltana vuonna 1786 hänen aiheenaan oli kielten alkuperä.
Jones totesi, että monet intialaisten ja eurooppalaisten kielten sanat muistuttivat toisiaan. Esimerkiksi veljeä tarkoittava sana, englanniksi brother, oli lähes sama kuin Intiassa jo muinaisista ajoista käytetyssä sanskritissa: bhratar.
”Sanskritin kielessä, kuinka vanha se sitten onkaan, on hieno rakenne: täydellisempi kuin kreikassa, rikkaampi kuin latinassa. Silti se muistuttaa erittäin paljon niitä molempia. Itse asiassa kukaan näitä kolmea kieltä tutkiva ei voi välttyä ajatukselta, että niiden on pakko olla peräisin samasta lähteestä”, Jones pohdiskeli.
Jones ei ollut ensimmäinen, joka havaitsi samankaltaisuudet, mutta hänen esitelmästään tuli uraauurtava ja monet pitävät häntä nykyaikaisen kielitieteen eli lingvistiikan pioneerina.
William Jones innoitti myös kahta varakasta saksalaismiestä paneutumaan saksalaisiin kansansatuihin vuonna 1812. He palkkasivat Jacob ja Wilhelm Grimmin keräämään suullista perinnettä kirjaksi, ja niin syntyivät Grimmin sadut.
Kun hänen esitelmänsä julkaistiin kirjallisena vuonna 1788, teoriaa eurooppalaisten kielien yhteisestä kantamuodosta aletiin tutkia ympäri maailmaa. Tietämys tuosta kantamuodosta on vastikään tarkentunut: näyttää siltä, että se saapui Eurooppaan muinaisen vaeltajakansan, jamnojen, mukana noin 5 000 vuotta sitten.
Kantakieli syntyi aroilla
Arkeologit alkoivat vuonna 2007 kaivaa Dneprjoen läheltä Keski-Ukrainasta löytynyttä kurgaania eli jamnakulttuurin hautakumpua. Sieltä paljastui hyvin säilynyt pitkän henkilön luuranko. Se lienee kuulunut jamnojen yhteisön arvostetulle jäsenelle päätellen siitä, että hänelle oli rakennettu niin kallis muistomerkki.
Länsi-Euroopassa pronssikauden yhteisöt hautasivat yhä kuolleensa suuriin joukkohautoihin, mutta uusi tapa haudata vain yksi tai muutama ihminen yhteen hautaan yleistyi vähitellen. Kielitieteilijät voivat seurata jamnojen etenemistä tutkimalla hautakumpuja, joita alkoi nousta yhä lähemmäs Länsi-Eurooppaa.
Jamnat saapuivat Eurooppaan 3000 eaa.
Tutkijat selvittävät dna-analyysien avulla jamnakulttuurin ja indoeurooppalaisen kielen leviämistä länteen. Näytteitä on kerätty 101:stä eri puolilta Eurooppaa löytyneestä jamnahaudasta saaduista luista ja hampaista.
Jamnakulttuuri syntyi Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolen aroilla Dnepr- ja Uraljokien välissä. Muun muassa keramiikkalöydöt osoittavat, että aroille saapui jo vuoden 7000 eaa. tienoilla sekä metsästäjiä Siperiasta että viljelijöitä Anatoliasta nykyisestä Turkista. Näiden kulttuurien sekoittuessa ajan mittaan syntyivät jamnojen esivanhemmat.
Viljavilla aroilla laidunsi villihevosia, joita jamnojen esivanhemmat metsästivät ja söivät. Useiden nykytutkijoiden mukaan arojen ihmiset puhuivat eräänlaista ”indoeurooppaa” – kieltä, jonka William Jones oletti löytyvän eurooppalaisten ja intialaisten kielien, kuten hindin, taustalta.
Kun arojen ilmasto vuoden 4000 eaa. paikkeilla viileni, osa heistä vaelsi Bulgarian kautta Mustanmeren ympäri ja asettui Bosporinsalmen seuduille Anatoliaan. Erään teorian mukaan heistä kehittyivät siellä muinaiset heetit, joita vastaan Egyptin faraot myöhemmin kävivät ankaria taisteluita.
Euroopan halki vaelsi vuosituhansia ihmisiä etsimässä riistaa, hedelmällistä viljelymaata ja vehmaita laitumia karjalle.
Eurooppaan saapui ihmisiä kolmessa aallossa
Lähtö Afrikasta
Luu- ja aselöydöt osoittavat, että nykyihmiset (Homo sapiens) vaelsivat Afrikasta Eurooppaan noin 45 000 vuotta sitten. Täällä he jatkoivat elämää metsästäjä-keräilijöinä. Ensimmäiset eurooppalaiset vaeltelivat antilooppien, alkuhärkien ja muun suurriistan perässä noin 30 000 vuotta.
Anatolian viljelijät
Noin 8 000–9 000 vuotta sitten Anatoliasta nykyisestä Turkista vaelsi ihmisiä, jotka asettuivat aloilleen viljelemään maata ja pitämään kotieläimiä, ja metsästäjä-keräilijät jäivät vähemmistöön. Viljelijöiden oli metsästäjiä helpompi varmistaa ravinnon riittävyys itselleen ja lapsilleen, sillä viljaa ja muuta satoa voitiin säilyttää pitkän aikaa. He pystyivät myös hädän hetkellä teurastamaan osan lampaistaan, vuohistaan tai sioistaan.
Jamnat saapuivat
Niin kutsutun neoliittisen kivikauden lopun alku koitti noin 5 000 vuotta sitten, kun jamnat lähtivät Ukrainan ja Venäjän aroilta kohti itää. He toivat mukanaan teräviä pronssiaseita ja kielen, josta kehittyivät useimmat Euroopan nykyiset kielet.
Jäljelle jääneet heimot jatkoivat kehitystään Mustanmeren pohjoispuolen aroilla ja sopeutuivat viileämpään ilmastoon. He oivalsivat, että eläimistä voisi hyötyä monin muinkin tavoin kuin teurastamalla ne lihoiksi.
He alkoivat valjastaa härkiä rekien ja aurojen eteen sekä lypsää lehmiä, lampaita ja vuohia ja tehdä maidosta voita ja juustoa. Vuoden 4000 eaa. tienoilla aroilla onnistuttiin myös jalostamaan lampaita, joiden erityisen paksua villaa voitiin karstata, kehrätä ja kutoa kankaiksi.
Vaunut avarsivat maailmaa
Eläintalouden kehitys oli arvostetun Cambridgen yliopiston arkeologin Andrew Sherrattin (1946–2006) mukaan avain jamnojen myöhempään menestykseen. Kotieläinten ansiosta arojen ihmiset pystyivät keskittymään muuhunkin kuin jatkuvaan ravinnonhankintaan, ja niin heille aukesi mahdollisuuksia laajentaa alueitaan.
Aikaa ja energiaa voitiin alkaa käyttää myös esimerkiksi metallien, ensin kuparin ja myöhemmin pronssin, työstämisen kehittämiseen.
Jamnat laskivat vainajansa pieniin hautoihin makaamaan selälleen ja jalat koukussa. Sen jälkeen ruumis koristeltiin kellertävällä okralla.
Arkeologien mukaan jamnat kuuluivat ensimmäisiin kansoihin, jotka käyttivät pyörillä varustettuja vaunuja. Härkien vetämillä vaunuilla he pystyivät liikkumaan muita aikalaisiaan enemmän. Asiantuntijat pitävät siksi ajanjaksoa 3300–2600 eaa. jamnojen aikakautena, jolloin nämä valloittivat maailmaa.
Härkien vetämillä kärryillä he saivat kuljetettua riittävästi ruokaa ja juomaa ajaessaan eläimiä yhä etäämmälle aroille. Teltat ja villavaatteet pitivät heidät lämpiminä myös avoimessa maastossa kaukana suojaisista jokilaaksoista.
Arkeologit ovat voineet seurata jamnojen etenemistä vuosisatojen halki tutkimalla näiden haudoista matkan varrelta löytyneitä luita. Niistä saadun dna:n perusteella jamnojen tiedetään edenneen vuosi vuodelta lännemmäs.
Vaelluksen syitä ei tunneta
Jamnat ovat saaneet nimensä venäjän sanasta jama eli ”hauta” tai ”kuoppa”. He olivat melko tummia ja ruskeasilmäisiä. Proteiinipitoisen ravintonsa ansiosta heillä oli vahvat luut ja hampaat ja he olivat pidempiä kuin muut eurooppalaiset.
Muutkin kuin jamnat ovat tuoneet vaelluksillaan kielellisiä aineksia Eurooppaan. Esimerkiksi nykyisin puhuttavan suomen varhainen kantamuoto on levinnyt Uralin alueelta tuhansia vuosia sitten Suomeen, Viroon ja Unkariin.
Jamnat käyttivät kudottuja villavaatteita ja koruja sekä kuparisia ja pronssisia kirveitä, taistelunuijia ja tikareita. Heidän haudoistaan on löytynyt hopea- ja kultarenkaita, joiden perusteella tiedetään, että sekä naiset että miehet ovat letittäneet hiuksiaan.
Upeat hautalahjat, kuten 70 litran pronssiastia, kertovat jamnojen eläneen päällikköjohtoisissa yhteisöissä, sillä niin arvokkaat esineet vaativat koko yhteisön panosta.
Jamnat koristelivat keramiikkaansa painamalla naruja märkiä astioita vasten. Näissä niin sanotuissa nuorakeraamisissa astioissa säilytettiin muun muassa jamnojen juhlajuomaa simaa. Tutkijat eivät tiedä, mikä sai ensimmäiset jamnat lähtemään kotiseudultaan.
Maaperänäytteiden perusteella arot viilenivät ja kuivuivat ja metsät vähenivät, joten ehkä jamnat lähtivät etsimään parempia laidunmaita tai ehkä seudun kantokyky vain ei enää riittänyt ruokkimaan kaikkia.
Naisten luurankoja on vähän
Asiantuntijat kiistelevät yhä siitä, saapuivatko jamnat uusille alueille väkivalloin vai sekoittuvatko he rauhanomaisesti alkuperäisväestöön.
”On todennäköistä, että kielet vaeltavat laajalti aivan kuten geenit.” Chicagon yliopiston geneetikko John Novembre
Löytöjen perusteella jamnat saapuivat Tonavan suulle Romaniaan vuosina 3000–2900 eaa. ja seurasivat sitten jokea länteen nykyisten Romanian, Serbian ja Unkarin halki.
Kööpenhaminan yliopiston professorin Morten Allentoftin johtama eurooppalainen tutkimusprojekti analysoi vuonna 2015 dna:ta 101 jamnaluurangosta, joita oli löydetty ympäri Eurooppaa.
Saksasta löytynyt vanhin luuranko oli noin vuodelta 2750 eaa., ja vanhin Tanskasta löytynyt luurako osoittaa jamnojen päätyneen Pohjolan eteläosiin vuoden 2670 eaa. tienoilla. Noin sata vuotta myöhemmin jamnoja oli myös Ruotsissa, Etelä-Norjassa ja Lounais-Suomessa.
Sotaisan valloitusretken puolesta puhuu se, että Euroopasta on löytynyt kymmenen kertaa enemmän miesten kuin naisten jamnaluurankoja. Sen perusteella matkaan lähti lähes vain nuoria miehiä, todennäköisesti sotimaan.
Jamnat saapuivat Eurooppaan härkien vetämillä vaunuilla.
Arkeologit ovat löytäneet kivi- ja pronssikauden siirtymävaiheen haudoista myös viljelijöiden luurankoja, joiden kallo on murskana – ehkä jamnojen taistelunuijien jäljiltä. Toisaalta ei ole löydetty jälkiä suurista taisteluista lukuisine uhreineen, joten paimentolaisten ja viljelijäyhteisöjen sekoittuminen on voinut tapahtua myös rauhanomaisesti kaupan ja avioliittojen kautta.
Euroopassa 60 prosentilla on jamnajuuret
Tapahtui se sitten väkivalloin tai viehätysvoimalla, pitkät tummat ratsastajat jättivät joka tapauksessa pysyvän jäljen eurooppalaisten perimään. Lähes 60 prosenttia nykyisistä eurooppalaisista on jamnojen jälkeläisiä, ja useimmat heistä saivat jamnoilta geenien lisäksi aivan uuden kielen.
Yhdysvaltalainen Chicagon yliopiston geneetikko John Novembre on todennut: ”On todennäköistä, että kielet vaeltavat laajalti aivan kuten geenit.”
Viime aikoihin asti monet tutkijat uskoivat jamnojen menestyneen siksi, että heidän soturinsa taistelivat ratsain. Tämän teorian kuitenkin kumoaa tuore hollantilaistutkimus, jossa tarkasteltiin vuonna 2021 kaikkia jamnojen saapumisen ajoilta peräisin olevia hevosluulöytöjä.
Yksikään hevosista ei ollut peräisin aroilta, joten mitään ratsuväen hyökkäystä ei ole tapahtunut. Jamnat ovat siis saapuneet vaeltaen härkävankkuriensa vierellä. Jamnat olivat jo asuttaneet laajoja osia Euroopasta 800 vuoden ajan, kun hevosia kesytettiin ensimmäistä kertaa Venäjän aroilla.
Erään teorian mukaan jamnat olivat monilla alueilla vähemmistössä, mutta heistä tuli yläluokkaa, jota muut pyrkivät jäljittelemään – myös kielellisesti. Alkuun omaksuttiin heidän sanojaan uusille asioille, kuten pyörä ja pronssi, mutta pian moni halusi oppia enemmänkin valloittajien kansainvälistä ja arvostettua kieltä.
Eurooppalaisissa kielissä on paljon yhteisiä, samankaltaisia sanoja varsinkin asioille, joista on puhuttu jo tuhansia vuosia sitten.
Jamnojen jäljet näkyvät monissa kielissä
Nykyisin suurin osa eurooppalaisista puhuu indoeurooppalaisia kieliä eli kieliä, jotka juontuvat jamnojen ajoilta. Vaikka esimerkiksi nykyinen kreikka, islanti, ranska ja venäjä eroavat toisistaan huomattavasti, kielten tiedetään olevan sukua toisilleen.
Indoeurooppalaisten kielien kehitysvaiheissa on tapahtunut säännönmukaisia äännemuutoksia, jotka paljastavat kielisukulaisuuden. Esimerkiksi h-kirjainta ei nykyranskassa äännetä, vaikka se kirjoituksessa yhä näkyy.
Vertaamalla erikielisiä vanhoja tekstejä tutkijat voivat fonetiikan eli äänneopin avulla päätellä, millaisia sanoja jamnat käyttivät ennen kuin kielet alkoivat kehittyä kukin omaan suuntaansa.
Viisi sanaa, jotka Eurooppa on saanut jamnoilta
- Jamnojen kielen sanat ovat tutkijoiden oletusta. Taulukon sanat suomeksi: äiti, veli, uusi, kaksi, kolme.
Aroilta jamnojen ydinalueelta lähti myöhemmin myös toinen vaellusaalto nykyisen Intian ja Iranin alueille, ja myös siellä omaksuttiin tuo indoeurooppalaisten kielten kantamuoto.
Historian saatossa säilyneiden muinaiskreikan-, latinan- ja sanskritinkielisten tekstien ansiosta kielitieteilijät voivat päätellä, miltä jamnojen puhe kuulosti. Vertaamalla esimerkiksi muinaiskreikan äiti-sanaa méter latinan sanaan mater ja sanskritin sanaan matar tutkijat olettavat jamnojen käyttäneen äidistä sanaa méhter.
Äänteet kehittyvät järjestelmällisesti, ja siksi voidaan päätellä, miltä sukulaiskielien kantamuoto on aikoinaan kuulostanut. Esimerkiksi Amerikassa ja Britanniassa puhuttavissa englannin muodoissa on vielä paljon yhteistä, vaikka ne lähtivät käytännössä erkanemaan toisistaan 230 vuotta sitten Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen. Ajan mittaan nekin todennäköisesti eroavat eri kieliksi.
Baskien ja heidän kielensä alkuperä on yhä arvoitus.
Baski on Euroopan viimeinen alkukieli
Jos mietityttää, miltä puhe Euroopassa mahtoi kuulostaa ennen jamnojen tuloa, pitää joidenkin tutkijoiden mukaan matkustaa Baskimaahan. Pohjois-Espanjassa ja Lounais-Ranskassa puhutun baskin alkuperä on kuitenkin yhä kiistanalainen.
Baskissa ei ole merkkejä jamnojen vaikutuksesta, ja joitain latinan lainasanoja lukuun ottamatta se on aivan omanlaisensa. Se saattaakin olla Euroopan viimeinen indoeurooppalaista kieltä edeltänyt kieli.
Baskin poikkeavuudesta muihin eurooppalaisiin kieliin verrattuna kertovat esimerkiksi lukusanat 1–10: bat, bi, hiru, lau, bost, sei, zazpi, zortzi, bederatzi, hamar.
Perusasioita merkitsevät sanat ovat lähes yhteneväiset ranskaksi ja espanjaksi, mutta baskiksi ne ovat jotain aivan muuta. ”Meri on suuri” on ranskaksi la mer est grande ja espanjaksi la mar es grande, mutta baskiksi itsasoa handia da.
Jamnojen kantakieli on eriytynyt vuosituhansien kuluessa eri suuntiin niin, ettei monien nykyisten parinsadan eurooppalaisen kielen välillä sukulaisuutta juuri huomaa.
William Jones oli kuitenkin oikeilla jäljillä jo 1700-luvulla: suuri osa eurooppalaisten nykyisin käyttämistä kielistä on peräisin samasta lähteestä, lähes 5 000 vuotta sitten Venäjän ja Ukrainan aroilta saapuneilta jamnoilta.
