Keskiajan huippumuoti - Kärsäkenkiä ja kalukukkaroita
Vaatteet säädyn mukaan
Keskiajalla kaikki eivät voineet koreilla vaatteilla, vaikka siihen olisi ollut varaakin. usein tiukat lait säätelivät eri yhteiskuntaluokkien pukeutumista.
Myllynkivikaulus vaikeutti syömistä
Espanjalaisen aateliston ”ruokalapusta” tuli yksi 1500-luvun suurimmista muotivillityksistä.
Myllynkivikauluksia käyttivät ensimmäisenä espanjalaiset aateliset suojatakseen kalliita pukujaan sotkeutumiselta aterioidessaan.
Poimutettujen irtokaulusten suosio alkoi kasvaa, ja 1500-luvun puolivälin tienoilla niistä tuli muotia muuallakin Euroopassa.
Samalla kaulukset alkoivat kasvaa, kunnes ne saattoivat olla jopa 25 senttiä leveitä ja niitä tukemaan tarvittiin metallilankakehikko.
Leveät kaulukset synnyttivät kuitenkin uuden ongelman – ne olivat parhaimmillaan niin suuria, etteivät niiden käyttäjät enää yltäneet viemään ruokaa suuhunsa.
Ongelma ratkaistiin valmistamalla pitkävartisempia aterimia.
Myllynkivikaulukset väistyivät 1600-luvun puolivälissä, mutta esimerkiksi Tanskassa ne ovat yhä osa papin virkapukua.
Kömpelöt kärsäkengät
Suippokärkiset kärsäkengät, poulainet, olivat keskiajalla miesten suosiossa.
Niissä oli pitkät ja terävät kärjet, jotka kaartuivat ylöspäin ja joiden pituus vaihteli käyttäjän säädyn mukaan.
Tavallisten miesten kengät eivät olleet paljon jalkaa pitemmät, kun taas prinssien tai aatelismiesten kengänkärjet saattoivat olla jopa yli puolen metrin pituiset.
Ne täytettiin villalla, heinällä tai vaikka jouhilla, jotta ne pysyisivät muodossaan.
Joidenkin kenkien kippurakärjet olivat niin pitkät, että ne nostettiin ylös polven ympärille sidotulla nyörillä, jotta käyttäjä ei kompastuisi niihin.
Kirkko ei hyväksynyt kärsäkenkiä, sillä miesten oli vaikea polvistua niissä rukoilemaan ja ne sotivat kirkon nöyryysvaatimuksia vastaan.
Eräs englantilainen munkki kirjoittikin kärsäkenkien olevan paholaisen keksintöä ja sopivan paremmin ”pirun sorkkiin kuin miesten jalkoihin”.
Nurinasta ei ollut hyötyä, ja kärsäkenkämuoti piti pintansa 1100-luvulta 1400-luvulle asti.
Kaikki naiset eivät keskiajallakaan verhoutuneet päästä jalkoihin.
Paljas povi herätti pahennusta hovissa
Keskiajalla oli omat muodin edelläkävijänsä, ja esimerkiksi ranskalaista Agnès Sorelia voidaan pitää 1400-luvun Kim Kardashianina.
Sorel oli Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n rakastajatar, ja hänellä oli paljon vaikutusvaltaa sekä kuninkaaseen että muotiin, jolla hän usein leikitteli haastaen vallitsevat sukupuolinormit.
Sorel hätkähdytti mieluusti ja alkoi käyttää ensimmäisenä hovin naisena vaatteidensa somisteena turkiksia, jotka olivat siihen asti olleet miesten ja kuninkaan yksinoikeus.
Hän myös nyppi kulmakarvansa kokonaan pois ja antoi alkusysäyksen peruukkiteollisuudelle käyttämällä tekonutturaa.
Sorelin eniten pahennusta herättänyt päähänpisto oli kuitenkin esiintyä hovissa toinen rinta täysin paljaana.
Tempaus jakoi hovin, sillä osa hoviväestä ihaili ja jäljitteli Sorelia, kun taas osa tuomitsi hänet jyrkästi.
Kuningas puolusti ja suojeli palvomaansa naista.
Kuningas ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan Sorelia, joka kuoli yllättäen vain 28-vuotiaana – joidenkin historioitsijoiden mukaan vihollistensa myrkyttämänä.
Firenzessä erityiset virkamiehet saattoivat tarkastaa, olivatko naisten vaatteet ylellisyyslakien mukaisia.
Firenzellä oli oma muotipoliisi
Pukeutumista sääteleviä ylellisyyslakeja säädettiin kaikkialla Euroopassa, mutta erityisen suosittuja ne olivat Pohjois-Italiassa.
Esimerkiksi Firenzessä säädettiin vuosina 1281–1497 kaikkiaan 135 naisten ja 25 miesten vaatetusta koskevaa lakia.
Valtaapitävät järkeilivät, että jos naiset saisivat päättää, he johdattaisivat miehet vararikkoon.
Jotkut historioitsijat uskovat, että lakien taustalla olikin pitkälti aviomiesten kyllästyminen vaimojensa tuhlailuun.
© The Yorck ProjectKallis muoti vähensi avioliittoja
Kun avioliittojen määrä laski pohjoisitalialaisessa Padovassa, päättäjät uskoivat tietävänsä syyn siihen: vaimot tulivat miehilleen liian kalliiksi.
Vuonna 1504 säädetyn lain johdannossa naisten syyllisyydestä todettiinkin seuraavaa:
”Naissukupuoli on luontojaan turhamainen ja laiska, ja naisten muotivaatteiden kalleus ja ylenmääräiset koristeet ovat estäneet monia avioliittoja, jotka olisivat voineet toteutua ilman naisten vaatimusta luksuksesta.”
Niinpä laki kielsi naisia käyttämästä vaatteita, jotka maksoivat yli 25 kultadukaattia, sekä hameita, joihin oli käytetty enemmän kuin kaksi metriä kangasta.
© The Yorck ProjectPaljas iho oli peitettävä
Italian ylellisyyslait kielsivät myös paljaan ihon esittelemisen.
Esimerkiksi L’Aquilassa vuonna 1375 säädetty laki kielsi miehiä käyttämästä liian lyhyttä takkia tai paitaa, jotta heidän ”sukuelimensä ei olisi kaikkien nähtävillä”.
Vuonna 1491 Bergamossa taas määrättiin, että naisten puvun piti yltää niin ylös, että heidän ”rintansa olivat kokonaan peitossa”. Muoti muuttui kuitenkin niin nopeasti, että kun yksi muoti-ilmiö kiellettiin, sen tilalle tuli pian uusi villitys.
© The Yorck ProjectVirkamiehet valvoivat vaatelakien noudattamista
Ylellisyyslait otettiin vakavasti etenkin Firenzessä.
Vuonna 1330 sinne nimitettiin erityinen virkamies, jolla oli kuusi alaista ja jonka vastuulla oli valvoa vaatelakien noudattamista. ”Muotipoliisit” partioivat kaduilla ja tekivät jopa tarkastuskäyntejä ihmisten koteihin löytääkseen lainrikkojia.
Firenzen ylellisyyslait olivat hyvin yksityiskohtaisia, ja ne muun muassa määräsivät, että naisilla sai olla neljä hametta, joista vain yksi sai olla punainen.
Lait säätelivät myös naisten hihojen leveyttä sekä sormusten määrää ja valmistusmateriaalia.
Porvaristo pukeutui villaan
Pääasiassa kauppiaista ja käsityöläisistä koostuva porvarissääty vaurastui 1200- ja 1300-luvuilla tasaisesti.
He saivat myös aiempaa enemmän vaikutusvaltaa kaupungeissa etenkin sen jälkeen, kun he alkoivat muodostaa ammattikiltoja.
Porvarit halusivat aiempaa korkeamman asemansa näkyvän vaatetuksessa, ja he alkoivat jäljitellä aateliston usein yliampuvaa muotia silkkeineen ja sametteineen.
Yhteiskunnan arvojärjestyksen huipulla oleva aatelisto ei kuitenkaan suvainnut sitä, että alempiin säätyihin kuuluvat pukeutuivat yhtä hienosti tai jopa hienommin kuin he itse.
Monissa Euroopan maissa säädettiinkin lakeja, jotka määräsivät, miten kuhunkin säätyyn kuuluvat saivat pukeutua.
Yleensä nämä ylellisyyslait kielsivät porvaristolta silkin ja sametin käytön.
Niinpä porvaristo turvautui villaan, josta oli helppo valmistaa kauniita vaatteita.
Villaa on helppo värjätä ja siitä pystyi tekemään vaatteita, jotka muistuttivat aateliston kalliita pukineita.
Porvaristo suosi vaatteissaan vihreää, sillä alemmilla säädyillä ei yleensä ollut siihen varaa ja aateliset ja kuninkaalliset eivät useinkaan käyttäneet sitä.
Porvaristo somisti vaatteitaan usein turkiksella ja nahalla.
Turkistenkin käyttöä kuitenkin säädeltiin ylellisyyslaeilla, ja esimerkiksi valkoinen kärppäturkis oli sekä Englannissa että Ranskassa varattu yksinomaan kuninkaallisille, kun taas porvaristo joutui tyytymään kettuun ja kaniiniin.
Porvariston villantarve kasvatti villan kysyntää räjähdysmäisesti, mikä hyödytti etenkin Englantia.
Villakaupan ollessa laajimmillaan noin vuonna 1300 Englannista vietiin muualle Eurooppaan noin 40–45 000 säkillistä villaa vuosittain.
Villakauppa tuotti niin paljon verotuloja, että Englanti rahoitti niillä useita sotia 1200- ja 1300-luvuilla.
Porvarissäätyyn kuuluvilla oli enemmän vaurautta ja oikeuksia kuin talonpojilla, joista he halusivat erottua. Lait kuitenkin säätelivät myös porvariston vaatemateriaaleja, ja he joutuivat tyytymään villaan.
Hattumuoti muuttui taajaan, ja uudella päähineellä oli helppo osoittaa olevansa ajan hermolla. Sulkakoristeet tulivat muotiin 1500-luvulla, kun Amerikasta alettiin tuoda eksoottisia lintuja Eurooppaan.
Paita tai tunika verhosi miesten ylävartalon. Se oli yleensä villaa ja siinä oli korkea kaulus. Juhlapaidoissa oli usein värikkäitä kuvioita, kuten kukkia tai lehviä.
Päällysmekko oli sekin yleensä villaa, ja se oli koristeltu kuvioin. Miehet käyttivät päällysmekkoa sekä sisällä että ulkona suojaksi kylmältä.
Aviovaimot sitoivat yleensä hiuksensa siveästi kiinni ja peittivät ne hunnulla. Naisten aukinaisia hiuksia pidettiin riettaina.
Kaula-aukot alkoivat avartua 1200-luvulla. Naiset olivat siihen asti peittäneet rintamuksensa, mutta uusi muoti vaati heitä paljastamaan solisluunsa. Paljastava muotivillitys herätti pahennusta eritoten hurskaiden kirkonmiesten keskuudessa.
Myrkky antoi suuret silmät
Italialaisnaiset alkoivat 1500-luvulla tiputtaa silmiinsä belladonnaksikin kutsutusta myrkkykoisosta uutettua mehua suurentaakseen pupillejaan.
Laajentuneet pupillit saivat naiset näyttämään kiihottuneelta, ja suuria silmiä pidettiin naisilla kauneuden huipentumana.
Muotiin liittyi vain yksi ongelma: myrkkykoiso on erittäin myrkyllinen kasvi.
Toivottu vaikutus saatiin aikaan tiputtamalla silmiin vain yksi tippa belladonnaa, mutta sekin riitti hämärtämään näön ja nostamaan sydämen lyöntitiheyttä.
Myrkky saattoi myös aiheuttaa punoitusta silmien ympärille, mutta sen katsottiin kaunistavan naista entisestään.
Belladonnan pitkäaikainen käyttö saattoi aiheuttaa harhaisuutta ja pysyvää sokeutumista sekä lisätä sydänkohtauksen riskiä.
Myös Englannin Elisabet I käytti luultavasti lyijyä sisältävää ihovoidetta.
Kalpeat kasvot saattoivat tappaa
Naisten kalpeat kasvot olivat muotia 1500-luvulla.
Kalpea vaikutelma saatiin aikaan hieromalla kasvoihin voiteena niin sanottua venetsianvalkoista, jota valmistettiin sekoittamalla etikkaa ja lyijyjauhetta veteen.
Lyijyvoiteen ikävänä sivuvaikutuksena oli usein lyijymyrkytys, joka ilmeni muun muassa haavaumina iholla sekä hiustenlähtönä.
Pitkäaikaisessa käytössä lyijyvalkoinen saattoi jopa tappaa.
Muoti-ikonina tunnettu mantovalainen Isabella d’Este käytti ahkerasti lyijyvoidetta, joka vanhensi häntä ennen aikojaan.
D’Esten ollessa 59-vuotias kirjailija Pietro Aretino kuvaili hänen voiteen peittämiä kasvojaan hirvittävän rumiksi.
Napit olivat alkuun pelkkä koriste
Napit alkoivat yleistyä 1200-luvulla, mutta niitä ei useinkaan käytetty vaatteiden kiinnittämiseen.
Ne olivat pikemminkin koristeita, sillä niiden avaaminen oli niin helppoa, ettei niitä pidetty kunniallisille ihmisille soveliaina.
Yleensä vain maatyöläiset ja prostituoidut käyttivät nappeja niiden varsinaiseen tarkoitukseen.
Koristenapit nousivat muotiin, ja niitä tehtiin muun muassa puusta, luusta, sarvesta sekä hopeasta ja kullasta.
Napeista tuli statussymboli, ja niiden valmistusmateriaalia ja lukumäärää alettiin säädellä laeilla. Esimerkiksi kulta-, hopea- ja norsunluunapit olivat sallittuja vain kuninkaallisille ja ylhäisölle.
Ranskan Frans I otti napeista ilon irti ja teetti vuonna 1520 itselleen mustan samettipuvun, jossa oli 13 600 kultaista nappia.
Sukukalleuksia ei peitelty: erektiosta tuli muoti-ilmiö
Keskiajalla miesten housut koostuivat kahdesta erillisestä lahkeesta, jotka kiinnitettiin toisiinsa nyörittämällä.
Jos mies levitti jalkojaan liian leveälle, vaarana oli, että jalkovälin varustus paljastui koko maailmalle. Ongelma ratkaistiin kehittämällä kalukukkaro eli jalkovälin peittävä erillinen vaatekappale, joka kätki sukuelimen.
1400-luvulta alkaen kalukukkaroista tuli osa suoranaista miesten muotia.
Niistä tuli yhä suurempia, ja ne alkoivat muistuttaa erektiossa olevaa penistä käyttäjänsä mieskunnon korostamiseksi.
Kalukukkaroita topattiin esimerkiksi villalla niin, että ne sojottivat terhakkaasti pystyssä, ja niitä koristeltiin kullalla ja jalokivillä.
Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet muhkeita kalukukkaroita miehekkäinä.
Ranskalainen kirjailija ja humoristi François Rabelais kirjoitti vuonna 1534 naurettavana pitämästään muodista näin:
”Naissukupuolen suureksi pettymykseksi hölmöjen ja tuhlareiden naurettavista kalukukkaroista löytyy usein vain pelkkää ilmaa.”
Alun perin kalukukkaron piti vain peittää miehen sukuelin, mutta vähitellen siitä tuli näyttävä osa miesten muotia.
Kuppa oli yläluokan miehillä yleinen vaiva, ja kalukukkaro peitti peniksen siteet.
Sukuelintä korostettiin taistelutantereellakin
Kalukukkaromuoti levisi myös haarniskoihin, ja jopa kuninkaat ja keisarit korostivat miehuuttaan haarniskassaan jalkojen välissä pystyssä sojottavalla metallitötteröllä.
Huomiota herättävät rautaiset kalukukkarot olivat kuitenkin varsin epäkäytännöllisiä, sillä ne vaikeuttivat kankeassa haarniskassa liikkumista entisestään.
Useimmissa kaupungeissa oli keskiajalla prostituoituja, jotka saivat työskennellä vain tietyillä kaduilla.
Prostituoitujen piti erottua muista
Keskiajan muoti-ilmiöt liittyivät usein hiuksiin – etenkin naisilla.
Pitkiä, valtoimenaan hulmuavia hiuksia pidettiin naisilla eroottisina, ja 1100-luvulta lähtien naimisissa olevat naiset alkoivatkin sitoa hiuksensa ylös tai peittää ne hunnulla tai huivilla.
Prostituoitujen taas oli monissa maissa kuljettava hiukset auki, jotta kaikki näkisivät heti, mitä he olivat naisiaan.
1300–1500-lukujen Ranskassa prostituoitujen oli lain mukaan pukeuduttava paljastavasti näyttäviin mekkoihin ja koruihin, eivätkä he saaneet peittää hiuksiaan hunnulla, kuten kunnialliset naiset.
1400-luvun Skotlannissa taas prostituoidut saivat pukeutua omaa säätyään hienommin.
Tällaisilla poikkeuksilla kirkko ja valtiovalta pyrkivät pelottelemaan kunniallisia naisia pukeutumasta liian hienosti ja paljastavasti, jottei heitä luultaisi maksullisiksi naisiksi.
Naiset reagoivat rajoituksiin usein keksimällä uusia muoti-ilmiöitä erottautuakseen prostituoiduista.
Raitoja ei suvaittu
Raidalliset vaatteet olivat suurta muotia 1400- ja 1500-luvulla, mutta vain muutama vuosisata aikaisemmin raidat olivat olleet ankarasti kiellettyjä.
Raidat yhdistettiin paholaiseen, ja niitä käyttivät ainoastaan yhteiskunnan hylkiöt, kuten narrit ja monissa Euroopan maissa lakien määräämänä myös prostituoidut ja pyövelit.
Historioitsijat uskovat, että syy raitojen hylkimiseen juontui Raamatun Vanhan testamentin kohdasta, jossa israelilaisia kielletään käyttämästä ”kahdesta eri lankalajista” kudottuja vaatteita.
Raidallisten vaatteiden käytöstä saattoi seurata vakava rangaistus, ja esimerkiksi eräs ranskalainen suutari tuomittiin siitä kuolemaan vuonna 1310.
Senkin jälkeen kun kielto kumottiin, raitoihin pukeutuivat yleensä vain viettelijät, palkkasotilaat ja muut ”epäilyttävät henkilöt”.
Chopineja oli monen kokoisia, mutta suurimmillaan ne olivat 1500-luvun lopulla.
Naiset hoippuivat korkokengillä
Nykyajan korokepohjakengät kalpenevat vertailussa venetsialaisnaisten 1400–1600-luvuilla käyttämille chopine-kengille, jotka saattoivat olla jopa 50 senttiä korkeat.
Epäkäytännöllisillä kengillä oli kaksi tarkoitusta: ne suojelivat naisten jalkoja lialta märillä ja liejuisilla kaduilla ja korostivat heidän ylhäistä asemaansa.
Korkeilla korokepohjakengillä oli erittäin vaikea pysyä pystyssä, ja vaikka ylhäisillä naisilla oli yleensä aina tukenaan palvelija, moni kaatuili silti kulkiessaan epätasaisilla kaduilla.
Venetsian ulkopuolella chopine-muotia pidettiin järjettömänä, mutta monista muista muoti-villityksistä poiketen kirkko ei tuominnut sitä.
Syynä oli ehkä se, että se esti naisia tanssimasta, ja tanssiminen oli turhamaisuuttakin suurempi synti.
