Myllynkivikaulus vaikeutti syömistä
Espanjalaisen aateliston ”ruokalapusta” tuli yksi 1500-luvun suurimmista muotivillityksistä.
Myllynkivikauluksia käyttivät ensimmäisenä espanjalaiset aateliset suojatakseen kalliita pukujaan sotkeutumiselta aterioidessaan.
Poimutettujen irtokaulusten suosio alkoi kasvaa, ja 1500-luvun puolivälin tienoilla niistä tuli muotia muuallakin Euroopassa.
Samalla kaulukset alkoivat kasvaa, kunnes ne saattoivat olla jopa 25 senttiä leveitä ja niitä tukemaan tarvittiin metallilankakehikko.
Leveät kaulukset synnyttivät kuitenkin uuden ongelman – ne olivat parhaimmillaan niin suuria, etteivät niiden käyttäjät enää yltäneet viemään ruokaa suuhunsa.
Ongelma ratkaistiin valmistamalla pitkävartisempia aterimia.
Myllynkivikaulukset väistyivät 1600-luvun puolivälissä, mutta esimerkiksi Tanskassa ne ovat yhä osa papin virkapukua.
Paljas povi herätti pahennusta hovissa
Keskiajalla oli omat muodin edelläkävijänsä, ja esimerkiksi ranskalaista Agnès Sorelia voidaan pitää 1400-luvun Kim Kardashianina.
Sorel oli Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n rakastajatar, ja hänellä oli paljon vaikutusvaltaa sekä kuninkaaseen että muotiin, jolla hän usein leikitteli haastaen vallitsevat sukupuolinormit.
Sorel hätkähdytti mieluusti ja alkoi käyttää ensimmäisenä hovin naisena vaatteidensa somisteena turkiksia, jotka olivat siihen asti olleet miesten ja kuninkaan yksinoikeus.
Hän myös nyppi kulmakarvansa kokonaan pois ja antoi alkusysäyksen peruukkiteollisuudelle käyttämällä tekonutturaa.
Sorelin eniten pahennusta herättänyt päähänpisto oli kuitenkin esiintyä hovissa toinen rinta täysin paljaana.
Tempaus jakoi hovin, sillä osa hoviväestä ihaili ja jäljitteli Sorelia, kun taas osa tuomitsi hänet jyrkästi.
Kuningas puolusti ja suojeli palvomaansa naista.
Kuningas ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan Sorelia, joka kuoli yllättäen vain 28-vuotiaana – joidenkin historioitsijoiden mukaan vihollistensa myrkyttämänä.
Porvaristo pukeutui villaan
Pääasiassa kauppiaista ja käsityöläisistä koostuva porvarissääty vaurastui 1200- ja 1300-luvuilla tasaisesti.
He saivat myös aiempaa enemmän vaikutusvaltaa kaupungeissa etenkin sen jälkeen, kun he alkoivat muodostaa ammattikiltoja.
Porvarit halusivat aiempaa korkeamman asemansa näkyvän vaatetuksessa, ja he alkoivat jäljitellä aateliston usein yliampuvaa muotia silkkeineen ja sametteineen.
Yhteiskunnan arvojärjestyksen huipulla oleva aatelisto ei kuitenkaan suvainnut sitä, että alempiin säätyihin kuuluvat pukeutuivat yhtä hienosti tai jopa hienommin kuin he itse.
Monissa Euroopan maissa säädettiinkin lakeja, jotka määräsivät, miten kuhunkin säätyyn kuuluvat saivat pukeutua.
Yleensä nämä ylellisyyslait kielsivät porvaristolta silkin ja sametin käytön.
Niinpä porvaristo turvautui villaan, josta oli helppo valmistaa kauniita vaatteita.
Villaa on helppo värjätä ja siitä pystyi tekemään vaatteita, jotka muistuttivat aateliston kalliita pukineita.
Porvaristo suosi vaatteissaan vihreää, sillä alemmilla säädyillä ei yleensä ollut siihen varaa ja aateliset ja kuninkaalliset eivät useinkaan käyttäneet sitä.
Porvaristo somisti vaatteitaan usein turkiksella ja nahalla.
Turkistenkin käyttöä kuitenkin säädeltiin ylellisyyslaeilla, ja esimerkiksi valkoinen kärppäturkis oli sekä Englannissa että Ranskassa varattu yksinomaan kuninkaallisille, kun taas porvaristo joutui tyytymään kettuun ja kaniiniin.
Porvariston villantarve kasvatti villan kysyntää räjähdysmäisesti, mikä hyödytti etenkin Englantia.
Villakaupan ollessa laajimmillaan noin vuonna 1300 Englannista vietiin muualle Eurooppaan noin 40–45 000 säkillistä villaa vuosittain.
Villakauppa tuotti niin paljon verotuloja, että Englanti rahoitti niillä useita sotia 1200- ja 1300-luvuilla.
Kalpeat kasvot saattoivat tappaa
Naisten kalpeat kasvot olivat muotia 1500-luvulla.
Kalpea vaikutelma saatiin aikaan hieromalla kasvoihin voiteena niin sanottua venetsianvalkoista, jota valmistettiin sekoittamalla etikkaa ja lyijyjauhetta veteen.
Lyijyvoiteen ikävänä sivuvaikutuksena oli usein lyijymyrkytys, joka ilmeni muun muassa haavaumina iholla sekä hiustenlähtönä.
Pitkäaikaisessa käytössä lyijyvalkoinen saattoi jopa tappaa.
Muoti-ikonina tunnettu mantovalainen Isabella d’Este käytti ahkerasti lyijyvoidetta, joka vanhensi häntä ennen aikojaan.
D’Esten ollessa 59-vuotias kirjailija Pietro Aretino kuvaili hänen voiteen peittämiä kasvojaan hirvittävän rumiksi.
Sukukalleuksia ei peitelty: erektiosta tuli muoti-ilmiö
Keskiajalla miesten housut koostuivat kahdesta erillisestä lahkeesta, jotka kiinnitettiin toisiinsa nyörittämällä.
Jos mies levitti jalkojaan liian leveälle, vaarana oli, että jalkovälin varustus paljastui koko maailmalle. Ongelma ratkaistiin kehittämällä kalukukkaro eli jalkovälin peittävä erillinen vaatekappale, joka kätki sukuelimen.
1400-luvulta alkaen kalukukkaroista tuli osa suoranaista miesten muotia.
Niistä tuli yhä suurempia, ja ne alkoivat muistuttaa erektiossa olevaa penistä käyttäjänsä mieskunnon korostamiseksi.
Kalukukkaroita topattiin esimerkiksi villalla niin, että ne sojottivat terhakkaasti pystyssä, ja niitä koristeltiin kullalla ja jalokivillä.
Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet muhkeita kalukukkaroita miehekkäinä.
Ranskalainen kirjailija ja humoristi François Rabelais kirjoitti vuonna 1534 naurettavana pitämästään muodista näin:
”Naissukupuolen suureksi pettymykseksi hölmöjen ja tuhlareiden naurettavista kalukukkaroista löytyy usein vain pelkkää ilmaa.”
Prostituoitujen piti erottua muista
Keskiajan muoti-ilmiöt liittyivät usein hiuksiin – etenkin naisilla.
Pitkiä, valtoimenaan hulmuavia hiuksia pidettiin naisilla eroottisina, ja 1100-luvulta lähtien naimisissa olevat naiset alkoivatkin sitoa hiuksensa ylös tai peittää ne hunnulla tai huivilla.
Prostituoitujen taas oli monissa maissa kuljettava hiukset auki, jotta kaikki näkisivät heti, mitä he olivat naisiaan.
1300–1500-lukujen Ranskassa prostituoitujen oli lain mukaan pukeuduttava paljastavasti näyttäviin mekkoihin ja koruihin, eivätkä he saaneet peittää hiuksiaan hunnulla, kuten kunnialliset naiset.
1400-luvun Skotlannissa taas prostituoidut saivat pukeutua omaa säätyään hienommin.
Tällaisilla poikkeuksilla kirkko ja valtiovalta pyrkivät pelottelemaan kunniallisia naisia pukeutumasta liian hienosti ja paljastavasti, jottei heitä luultaisi maksullisiksi naisiksi.
Naiset reagoivat rajoituksiin usein keksimällä uusia muoti-ilmiöitä erottautuakseen prostituoiduista.
Naiset hoippuivat korkokengillä
Nykyajan korokepohjakengät kalpenevat vertailussa venetsialaisnaisten 1400–1600-luvuilla käyttämille chopine-kengille, jotka saattoivat olla jopa 50 senttiä korkeat.
Epäkäytännöllisillä kengillä oli kaksi tarkoitusta: ne suojelivat naisten jalkoja lialta märillä ja liejuisilla kaduilla ja korostivat heidän ylhäistä asemaansa.
Korkeilla korokepohjakengillä oli erittäin vaikea pysyä pystyssä, ja vaikka ylhäisillä naisilla oli yleensä aina tukenaan palvelija, moni kaatuili silti kulkiessaan epätasaisilla kaduilla.
Venetsian ulkopuolella chopine-muotia pidettiin järjettömänä, mutta monista muista muoti-villityksistä poiketen kirkko ei tuominnut sitä.
Syynä oli ehkä se, että se esti naisia tanssimasta, ja tanssiminen oli turhamaisuuttakin suurempi synti.