Inkvisitio ja noitaroviot: Taikurit vastaan kirkko

Papyrus ei valitettavasti kerro, miten tuo vanhin historian tuntema taikatemppu tehtiin. Myöhempien kollegoidensa tapaan Dedikään ei varmaan paljastanut salaisuuksiaan.

Papyruksen kuvaus Kheopsin palkkiosta kuitenkin kertoo selvästi, että taikureita arvostettiin jo yli 4 500 vuotta sitten. Muinaiset egyptiläiset uskoivat Dedin tempun merkitsevän, että hänellä oli yhteys universumin korkeampiin voimiin ja taikuuteen, egyptiläisittäin heka.

Taikuutta ei kuitenkaan aina ole yhdistetty hyvään, vaan myöhäiskeskiajalla sitä pidettiin vaarallisena noituutena. Pienikin epäilys magian harjoittamisesta saattoi johtaa roviolle syytettynä liittolaisuudesta itsensä paholaisen kanssa.

Kupit ja pallot on ikivanha temppu

Ihmiset ovat vuosituhansia pyrkineet tekemään toisiin vaikutusta kaikenlaisilla tempuilla. Egyptiläisen hallitsijan Baqet III:n 2000-luvulta eaa. peräisin olevassa haudassa on kuva, jonka uskotaan kuvaavan kupit ja pallot -temppua.

Tempussa käytetään yleensä kolmea kuppia ja kolmea pientä palloa. Taikuri siirtelee ja nostelee kuppeja pöydällä, ja katsojien suureksi hämmästykseksi pallot tuntuvat milloin putoavan kupin pohjan läpi, milloin siirtyvän taianomaisesti kupista toiseen tai häviävän kokonaan.

Temppu vaatii sorminäppäryyttä, nopeutta ja katsojien harhauttamista – kuten kaikki taikatemput ovat vaatineet aikojen alusta asti.

Roomassa filosofi Seneca ihaili samaa temppua muutama vuosisata myöhemmin kadulla. Varmaan taikurit jo tuolloin haastoivat ihmisiä panemaan rahaa likoon siitä, missä pallot kulloinkin olivat. Senecaan teki erityisesti vaikutuksen taikurien näppäryys.

”Se on yhtä harmittoman harhauttavaa kuin ilveilijän elkeet ja noppapelit, joissa temppu itsessään viihdyttää minua. Mutta jos näytät minulle, miten se tehdään, se ei enää kiinnostakaan”, Seneca kirjoitti vuonna 65 jaa. ystävälleen Luciliukselle.

Kreikkalainen kirjailija Alkifron ei ollut yhtä ihastunut taikuuteen. Noin vuodelta 200 jaa. olevassa tekstissä hän kuvailee miestä, jonka hän näki esittävän kuppitemppua vadeilla ja valkoisilla kivillä:

”Hän kätki kivet vatien alle, ja toisinaan hän sai ne katoamaan ja löysikin ne suustaan. Nielaistuaan ne hän kutsui ihmisiä luokseen ja vetikin kivet heidän nenästään tai korvistaan. Sellaisen miehen kanssa en haluaisi olla tekemisissä, koska hänen temppujaan ei koskaan pysty paljastamaan ja hän voisi varastaa kaiken, mitä omistan – aina koko tilaani ja kaikkea siihen kuuluvaa myöten.”

Alkifronin aikaan syytös taikatemppujen ja magian avulla tehdystä varkaudesta saattoi olla kohtalokas. Rooman valtakunnassa ja siten myös sen kreikkalaisissa provinsseissa laki määräsi näet kuolemantuomion jokaiselle, joka ”taikakeinoin siirsi toisen satoa omalle maalleen”.

Seuraavina vuosisatoina viattomia taikatemppuja alettiin yhä useammin pitää vaarallisena magiana.

Mustaa magiaa pelättiin

Tavallisia toritaikureita ja temppuilijoita pidettiin antiikin aikana viattomina viihdyttäjinä, mutta mustaa magiaa pelkäsivät kaikki. Käsitteiden välinen ero oli kuitenkin häilyvä.

Niin miesten kuin naistenkin uskottiin voivan harjoittaa pimeyden töitä. Yleinen pelko oli, että taikavoimia hallitseva ihminen voisi kaataa keittelemiään eliksiirejä viiniin tai ruokaan saadakseen haltuunsa toisen omaisuutta tai aiheuttaakseen sairautta, hulluutta tai kuolemaa.

Myös kirouksien manaaminen vihollisten ja kilpailijoiden ylle oli yleistä. Usein kirouksissa vedottiin alisen maailman demoneihin.

”Repikää Maurossukselta sydän, raajat ja sisälmykset”, lukee 100-luvulta jaa. peräisin olevassa lyijytaulussa, joka on löytynyt läheltä Karthagon satamakaupunkia.

Maurossus oli tunnettu gladiaattori, ja kirouksen oli todennäköisesti kirjoittanut joku hänen vastustajistaan.

Pahaa magiaa oli myös toisen henkilön ”sitominen”, kuten roomalaiset sitä kutsuivat, pieneen vaha- tai savihahmoon kuin voodoo-nukkeen. Maagikko valmisti maksua vastaan nuken ja pisteli sitten neuloja sen silmiin, päähän tai vatsaan vahingoittaakseen nuken esittämän henkilön ruumista tai mieltä.

Nuket olivat ilmeisesti melkoinen hitti Rooman valtakunnassa, sillä arkeologit ovat löytäneet metallineuloin pisteltyjä savinukkeja aina Etelä-Roomasta Britanniaan asti. Myös lemmentaikoja tehtiin – ja niissäkin pyydettiin demoneja apuun.

”Suo, että Victoria rakastuu minuun, tulee rakkaudesta hulluksi eikä pysty nukkumaan, ennen kuin hän, naisista ihanin, saapuu luokseni”, on kirjoitettu Pohjois-Afrikasta löytyneeseen roomalaiseen tauluun.

Taikuus ei kuitenkaan ollut Rooman valtakunnassa vaaratonta. Jos joku epäili joutuneensa magian kohteeksi, hän saattoi esittää syytteen noituudesta, josta rangaistuksena oli karkotus tai julkinen ruoskinta.

”Apuleius on noita. Hän on noitunut minut niin, että olen rakastunut häneen”, väitti kreikkalais-roomalainen nainen Pudentilla syytekirjeessä filosofi ja kirjailija Apuleiusta vastaan noin vuonna 158.

Puhujanlahjojensa ja hyvien argumenttiensa ansiosta Apuleius vapautettiin oikeudessa. Noin 50 vuotta myöhemmin lakia tiukennettiin, ja sen jälkeen jopa yksinkertaisista taikatempuista saattoi saada kuolemantuomion.

Maagikkoja heitettiin villieläimille

Vaikka Rooman laki kielsi noituuden ja pahan magian, kiellettyjen taitojen harjoittaminen houkutteli yhä monia. Roomalainen juristi Julius Paulus pohtikin siitä annettavaksi ankarampia rangaistuksia.

”Ne, jotka ovat suorittaneet tai antaneet suorittaa epäjumalallisia tai öisiä riittejä noituakseen, maagisesti lamauttaakseen tai sitoakseen ihmisen, on rangaistukseksi ristiinnaulittava tai heitettävä villieläimille”, kuului Pauluksen ehdotus tekstikokoelmassa Sententiae noin vuodelta 200.

Paulus oli keisari Septimius Severuksen (193–211 jaa.) neuvonantaja. Arvaamattoman keisari Commoduksen (180–192 jaa.) ajan sekavien vuosien jälkeen Severus halusi palauttaa lain ja järjestyksen valtakuntaan, joten Severus hyväksyi mielihyvin Pauluksen ehdotuksen.

Toinen Pauluksen laki määräsi, että magiaa käsittelevät tekstit oli kiellettävä ja poltettava, ja samoin maagikot piti polttaa elävältä.

Ei tiedetä, kuinka moni viaton taikuri tai toritemppuilija joutui Pauluksen takia roviolle tai villieläinten riepoteltavaksi areenalle. Kun kristinusko alkoi levitä Roomassa 300-luvulla, pelätyimmät maagikot joutuivat yhä useammin rätisevien lieskoihin uhreiksi, ja pian katolinen kirkko alkoi pitää kaikkea magiaa uhkana.

Antiikin aikaan esimerkiksi metsästäjillä oli ollut tapana kiinnittää loitsuja sisältäviä pieniä koteloita koiriensa pantaan varmistaakseen metsästysonnensa. Nyt moinen taikausko oli kirkon mukaan pahasta.

”Pidättäytykää jumalanpilkasta, pakanallisista amuleteista, loitsuista ja astrologeista”, varoitteli Pohjois-Afrikassa vaikuttanut piispa Augustinus 400-luvulla.

Kirkon mukaan magia kuului vain Jumalalle – ihmeiden muodossa. Kun pyhiinvaeltajat kävivät pyhimysten haudoilla, he pyysivät näiltä esirukouksia Jumalan edessä sekä ihmeitä, kuten parannusta kuolemantautiin.

Ihmeitä tapahtui myös kirkkosalissa. Ehtoollisella pappi jakoi alttarilla seurakuntalaisille leipää ja viiniä, jotka kirkon oppien mukaan muuttuivat maagisesti Kristuksen lihaksi ja vereksi.

Uskovaisille ihme oli kuin jumalallinen taikatemppu. Tavalliset kansalaiset eivät ymmärtäneet latinaksi pidetyistä jumalanpalveluksista hölkäsen pöläystä, mutta pappien käsittämättömiä litanioita pidettiin pyhinä loitsuina.

Kun pappi esimerkiksi messusi alttarilla ”Hoc est corpus meum” (tämä on minun ruumiini), se muuttui kansan suussa muotoon ”hokkuspokkus”. 1600-luvulta alkaen sanalla on viitattu taikuuteen ja sitä on käytetty tempuissa taikasanana.

Kaikki rakastivat taikatemppuja

Vaikka kirkko kielsi magian, kansa halusi yhä nähdä taikatemppuja. Keskiaikaisilla markkinoilla esiintyjät viihdyttivät mieluusti hämmästeleviä maalaisia ja kaupunkilaisia kupit ja pallot -tempulla. Taikureita palkattiin myös aatelisväen juhliin viihdyttämään kutsuvieraita tempuillaan ateriaa vastaan.

Klassisessa numerossa taikuri peitti omenan tai jopa elävän kyyhkysen liinalla, lausui taikasanan ja nosti sitten liinan, jolloin omena tai kyyhky oli yleisön hämmästykseksi kadonnut. Temppu huipentui siihen, että kadonnut asia taiottiin jälleen esiin – useimmiten kyyhky tai omena oli piilotettu taikurin viitan taskuun. Nykyisin tämäntyyppisistä taikatempuista käytetään nimitystä close-up magic eli lähitaikuus ja niissä käytetään varsinkin pelikortteja.

Vaikka kirkko oli virallisesti kieltänyt taikuuden, niin papit kuin munkitkin nauttivat yhä taikatempuista. Hengenmiehet olivat jopa valmiita maksamaan taikurien esityksistä.

”Moraalitonta”, paheksui ranskalainen teologi Pierre Abélard teoksessaan ”Filosofin ja juutalaisen ja kristityn dialogeja” noin vuodelta 1130. Pappien esitykset näet maksettiin kolehtirahoista, jotka olisi Abélardin mukaan kuulunut käyttää köyhien hyväksi.

Markkinat olivat tärkeitä ennustajille, joiden telttaan kiinnostuneet kansalaiset jonottivat. Ennustajat väittivät voivansa nähdä ihmisten tulevaisuuden näiden kämmenten viivoista.

Kirkolle kaikki väitteet tulevaisuuden lukemisesta olivat kerettiläisiä. Ennustaminen oli sekaantumista Jumalan suunnitelmaan ja siten paholaismaista taikuutta.

”Piispojen on avustajineen kaikin voimin pyrittävä täysin tuhoamaan vahingolliset ennustamisen ja noituuden taidot, jotka ovat paholaisen keksintöä”, lukee kirkollisessa lakikirjassa Canon episcopi.

Paavi Johannes XXI sai vuonna 1277 tarpeekseen taikuudesta ja pyysi Pariisin piispoja, aikansa eturivin teologian ja juridiikan asiantuntijoita, laatimaan luettelon rangaistavista, kerettiläisistä magian muodoista. Listalle päätyivät myös noituus ja ennustaminen, ja sen myötä taikuuteen liittyvien oikeudenkäyntien määrä lähti nousuun.

Mieskunto alas herneillä ja loitsuilla

Yksi vanhimmista taikuusoikeudenkäynneistä, josta on kirjallista tietoa, käytiin Bergenissä vuonna 1324, kun piispa Audfinn Sigurdsson syytti leski Ragnhild Tregagåsia mustasta magiasta.

Syytteen mukaan Ragnhild oli yrittänyt sabotoida serkkunsa hääyötä oman palavan mutta yksipuoleisen rakkautensa vuoksi. Todistajat väittivät Ragnhildin lausuneen loitsuja ja piilottaneen morsiusparin sänkyyn viisi leipää ja viisi hernettä estääkseen miestä suoriutumasta vuoteessa.

”Hän on horjahtanut kerettiläisen taikauskon harhapoluille”, jylisi piispa Sigurdsson, joka ei toiminut vain syyttäjänä vaan myös tuomarina, ja hän julisti Ragnhildin syylliseksi.

Vielä tuolloin noituuden harjoittamisesta ei yleensä tuomittu roviolle. Ragnhild oli piispan mukaan vain harhautunut nainen, ja hänet tuomittiin pariksi päiväksi vedelle ja leivälle.

Yhtä vähällä ei päästy enää noitavainojen kiihtyessä Euroopassa 1400-luvun puolivälistä alkaen. Keskiajan lopulla oppineet alkoivat tutkia antiikin ajattelijoiden tekstejä, ja uusi aika, renessanssi, nosti vanhat tekstit uudelleen päivänvaloon – ja ne kuhisivat loitsuja ja kuvauksia magiasta.

Yksi loitsuista oli tuhat vuotta vanha heprealainen litania ”abrakadabra”.

Se ei tarkoita mitään, mutta niin papit kuin maallikotkin alkoivat lausua sitä torjuakseen epäonnea ja sairautta. Kansanuskomuksen mukaan sen avulla saattoi päästä eroon malariasta, varmistaa sadon ja parantaa sairaan sian.

Joissain vanhoissa teksteissä kerrottiin, miten tietyillä kristalleilla pystyi vangitsemaan tulevaisuutta ennustavia henkiä. Oli myös kryptisiä taulukoita, joiden avulla saattoi langettaa kirouksia.

Kirkko pelästyi julkitulleita vanhoja tekstejä ja kielsi monia niistä. Paavi uskoi, että okkulttista tietoa käsiinsä saaneet pahat noidat ja velhot voisivat horjuttaa koko universumin järjestystä.

Haavanhoito oli paholaisesta

Kirkon kiellosta huolimatta renessanssin oppineet onnistuivat kokoamaan vanhaa tietoa ”mustiin kirjoihin”, jotka tunnettiin nimellä grimoires. Nimitys juontuu ranskan kielioppia tarkoittavasta sanasta grammaire.

Mustia kirjoja julkaistiin nimettömänä, jotta niiden kokoajat eivät saisi syytteitä mustan magian edistämisestä. Ne olivat erittäin suosittuja, sillä niissä oli myös paljon hyviä neuvoja ja käytännön vinkkejä.

Vuodelta 1530 olevan ”Vanhimpien magia” -nimisen kirjan mukaan jopa antiikin Kreikan Olympoksen jumalat saattoivat – kristinuskon Jumalan luvalla – auttaa ihmisiä:

”Nämä henget kertovat kohtalosta ja voivat jakaa kuolettavia kirouksia, mikäli Jumala sen sallii.”

Katolinen kirkko yritti rangaista kirjojen omistajia, mutta oli vaikea todistaa, että niitä olisi todella käytetty mustaan magiaan. Niinpä kirkko keskittyikin usein vainoamaan ennustajaeukkoja ja luonnonlääkinnän taitajia.

Kirkko järkeili, että jos kerran joku väitti osaavansa ennustaa tulevaa tai parantaa haavoja tietyillä yrteillä, hän oli varmasti lukenut kerettiläisiä kirjoja.

Reformaatio jakoi kristikunnan vuonna 1517, mutta yhdestä asiasta katolinen ja protestanttinen kirkko olivat yksimielisiä: noidat ja kaikenlainen magia oli kitkettävä maailmasta. Katolinen kirkko perusti tehtävää varten aivan oman järjestelmän, inkvisition.

Inkvisition munkit ja juristit matkustivat kirkon siunauksella ympäri Eurooppaa vainoamassa noitia ja sytyttämässä rovioita. Ranskalaisen noitavainoojan Henry Boguet’n mukaan siinä riittikin työsarkaa, sillä hänen mukaansa yksin Euroopassa oli vähintään 1,8 miljoonaa noitaa ”kaikkialla kuin käärmeitä puutarhassa”.

Taikuus kiellettiin lailla

Useimmiten noituudesta ja kerettiläisestä magiasta syytettiin niin kutsuttuja tietäjänaisia. Monissa kaupungeissa ja kyläyhteisöissä oli tietäjänaisia, jotka avustivat synnytyksissä ja osasivat ennustaa säätä havainnoimalla pilviä.

Kirkko piti tällaista alkeellista lääketiedettä ja meteorologiaa kerettiläisyyden ilmentyminä – ja hengenmiehet epäilivät jopa noitien voivan ohjailla säätä. Tällainen käsitys saikin noitavainot leimahtamaan erityisesti silloin, jos myrskyt vahingoittivat taloja tai tuhosivat satoa.

”Ennennäkemättömän raju raesade ja myrsky aiheuttivat suuria vahinkoja. Siksi monia naisia, joiden sanottiin aiheuttaneet rakeet ja myrskytuulen, poltettiin”, lukee baijerilaisessa kronikassa vuodelta 1445.

Kirkko väitti noitien pystyvän manipuloimaan todellisuutta ja jopa lentämään voideltuaan itsensä keitettyjen vauvojen rasvalla.

Englannin kirkossa pääteltiin, että taikurit, jotka saivat asioita leijumaan, vaihtamaan paikkaa tai katoamaan, tekivät takuulla yhteistyötä pahojen henkien tai jopa paholaisen kanssa.

Vuonna 1563 Englannin parlamentti sääti lain ”loitsimista, taikuutta ja noituutta” vastaan.

Laki määräsi kuolemantuomion sille, ”joka kutsui pahuutta, pahoja henkiä tai noituutta tai vannoi niiden nimeen taikojen tai amulettien avulla”.

Myös Manner-Euroopassa viranomaiset vainosivat ihmisiä, joilla oli erityistaitoja. Vuonna 1566 maagikko Johann Büchsenschützia syytettiin pohjoissaksalaisessa Lemgon kaupungissa taikakeinojen myymisestä ja tulevaisuuden ennustamisesta kristallipallon avulla.

Büchsenschütz ei kidutettunakaan tunnustanut, että hänen magiansa olisi ollut peräisin paholaisesta, vaan väitti sen olevan ”Jumalan sanan ilmentymää”, siis että Jumala oli innoittanut häntä.

Lemgon viranomaiset päätyivät vapauttamaan Büchsenschützin ja tyytyivät polttamaan vain hänen kirjansa ja loitsunsa.

Temppukirja vihastutti kuninkaan

Kyllästyneenä siihen, että taikatemppuja ei erotettu noituudesta, Englannin parlamentin jäsen Reginald Scot kirjoitti vuonna 1584 niiden välistä eroa selventävän kirjan ”Noituuden paljastaminen”.

Kirjan havainnollisissa kuvissa selitettiin, kuinka taikuri toimi harhauttaessaan yleisöään. Esimerkiksi yhdessä kuvassa oli muunnelma Dedin vanhasta numerosta, joka Westcar-papyruksen mukaan oli aikoinaan tehnyt vaikutuksen farao Kheopsiin.

Scotin kirjan kuvassa pöydällä on päättömältä näyttävä ruumis ja sen vierellä vadilla miehen pää. Kuva paljastaa, että pöydässä oli kaksi reikää, joista toisen taakse ”ruumis” piilotti päänsä ja toisesta pilkisti pöydän alla piilottelevan miehen pää.

Protestanttinen Scot halusi kirjallaan haastaa myös kirkon. Hänen mielestään pappien väite siitä, että ehtoollisleipä ja -viini muuttuivat ehtoollisella Jeesuksen vereksi ja viiniksi, oli järjetön. Rituaali ei ollut ihme vaan huijausta – kuten taikatemput.

Kirjasta ei tullut menestysteosta, vaan Scot sai päinvastoin niskaansa sekä Englannin kirkon että kuninkaan vihat. Taikatemppujen paljastaminen vain kannusti ihmisiä ryhtymään noidiksi ja tekemään pahoja tekoja, väitti kuningas Jaakko I.

Vuonna 1603 kuningas määräsi, että kaikki Scotin kirjat piti takavarikoida ja polttaa, joten kirjasta on säilynyt vain muutama kappale. Scot oli kuollut neljä vuotta aiemmin – jos hän olisi elänyt, hän olisi luultavasti päätynyt kirjojensa kanssa roviolle.

Noitavainot hiipuivat vasta 1700-luvulla. Siihen mennessä lukuisia miehiä ja naisia oli kärventynyt liekeissä tuomittuina paholaismaisista teoista. Tutkijat uskovat, että lähes 50 000 viatonta ihmistä paloi roviolla tuomittuna mustasta magiasta.

Noitavainojen hiipuessa ihmiset uskaltautuivat jälleen taikatemppujen pariin. 1700- ja 1800-luvulla taikanäytöksistä tuli näyttävää viihdettä, ja ihmiset ovat yhä valmiita maksamaan suuria summia nähdäkseen taikureiden uskomattomia temppuja.