Platonin ja Aristoteleen kaltaiset filosofit pohtivat jo antiikin aikana syvintä olemusta. 1900-luvun alussa psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud tekin samoin ja tutki, mikä tekee vitsistä hauskan. Miksi kerromme vitsejä? Onko huumori ajatonta?
Jälkimmäiseen kysymykseen on helpointa vastata esimerkillä. Antiikin roomalainen klassinen vitsi oli lyhyt ja ytimekäs: ”Ohdakkeet ovat aasin huulilla kuin salaattia.”
Roomalaisen poliitikon Marcus Crassuksen (115–53 eaa.) kerrotaan lähes tikahtuneen nauruun, kun hän kuuli äskeisen vitsin. Nykyään se herättää lähinnä hämmennystä, koska alkuperäinen asiayhteys on hämärtynyt vuosisatojen saatossa.
Reilut 2 000 vuotta sitten roomalaiset pitivät salaattia aikansa Viagrana. Sana ”salaatti” yhdistyi roomalaisten mielissä vahvasti seksiin ja mieskuntoon, siksi se sai heidät hirnumaan naurusta. Nykyään jäävuorisalaatin näkeminen supermarketin vihannesosastolla ei todennäköisesti nosta punaa kovinkaan monen poskille.
Pieruhuumori oli suosiossa keskiajalla. Ehkä siksi tarueläin bonnacon kuvattiin kirjoissa härän kaltaiseksi pedoksi, joka puolusti itseään suolikaasuilla.
Ajallinen etäisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki antiikin vitsit olisivat nykyihmisten mielestä käsittämättömiä tai tylsiä. Vitsi 400-luvun Roomasta kuuluu näin:
”Muuan skholastikos (oppinut roomalainen, toim.) oli purjehtimassa, kun merellä nousi raju myrsky, joka sai orjat parkumaan kauhuissaan. ’Älkää surko’, skholastikos lohdutti orjia,’olen myöntänyt teille vapauden testamentissani’”.
Vitsi hädässä olevista orjista osoittaa, että yleismaailmallisesti ja ikuisesti huvittaville vitseille on olemassa kaava, jota jo muinaiset kreikkalaiset noudattivat ja jonka mekin tunnistamme. Sitä noudatetaan myös historian parhaassa vitsissä, joka valittiin vuonna 2002. Palaamme palkittuun vitsiin myöhemmin.
Vain ihmiset vitsailevat
Amerikkalainen humoristi ja kirjailija Mark Twain totesi, että ”huumori on ihmiskunnan suurin siunaus”. Mikään muu eläin maapallolla ei osaa nauraa vitsille tai kärkevälle letkautukselle, ja kyvyn taustalla on miljoonia vuosia evoluutiota.
Jo ennen kuin ihminen omaksui kielen, huumori oli osa esivanhempiemme elämää. Antropologit uskovat, että nauru kehittyi esihistoriallisten ihmisten murahduksista, kun he nujusivat huvikseen perheenjäsentensä kanssa.
Humoristin työkalupakissa on aina ollut vasara, jolla vitsin yllättävä käänne isketään perille.
Huumorin työkalupakki on aina sisältänyt samat työkalut
Hyvän vitsin kaava on pysynyt samana vuosisatojen ajan. Jo muinaiset kreikkalaiset noudattivat huumorin sääntöjä, jotka kirjoitettiin muistiin yli 2 300 vuotta sitten.
Filosofi Aristoteles (384–322 eaa.) ei ollut mikään vitsiniekka. Hän piti vitsejä taakkana, joka oli vaaraksi yhteiskunnalle. Äreä kreikkalainen filosofi tiesi silti, miten hyvä vitsi toimii. Hän kirjoitti Retoriikka-teoksessaan:
”Jos haluat saada yleisön nauramaan, luo odotus ja yllätä heidät sitten jollakin täysin odottamattomalla käänteellä.”
Vitsit koostuvat merkityksellisistä vastakohdista ja yhtäläisyyksistä, joita sovelletaan odottamattomilla tavoilla. Kuuluisat filosofit Immanuel Kant ja Søren Kirkegaard kutsuivat tätä vuorovaikutusta inkongruenssiksi. Heidän mukaansa inkongruenssi eli epäjohdonmukaisuus tarkoittaa ristiriitaa sen välillä, miten odotamme tietyssä tilanteessa tapahtuvan ja mitä oikeasti tapahtuu.
Jos joku ylittää kadun vihreillä valoilla ja jääkin yllättäen kuorma-auton alle, ketään ei takuulla naurata. Mutta jos sama ilmiö tapahtuu vitsien harmittomassa maailmassa, se huvittaa.
Lähtötilanteen perusteella muodostamamme oletuksen ja tarinan yllättävän käänteen tai iskevän lopetuksen eli punchlinen välinen ristiriita saa meidät nauramaan. Sama kaava on toiminut kautta aikojen, kuten tämä antiikin aikainen vitsikin todistaa:
”Muukalainen kysyi hautajaisissa:
’Kuka täällä lepää?’
’Minä – nyt kun vaimoni on poissa’, leski vastasi.”
Ajan myötä murahdukset kehittyivät nauruksi. Kivikaudella huumori paransi selviytymismahdollisuuksia, selittää Don Nilsen, kielitieteen professori Arizonan osavaltion yliopistosta Yhdysvalloista. Hän on tutkinut huumoria vuosikymmenien ajan ja muun muassa kirjoittanut kirjan The Language of Humour (”Huumorin kieli”).
”Kivikaudella – aivan kuten nykyäänkin – huumori oli älykkyyden merkki. Jos sait muut luolamiehet nauramaan, asemasi yhteisössä parani. Huumori paransi myös yksilön selviytymismahdollisuuksia. Jos osasit nauraa yhdessä muiden yhteisösi jäsenten kanssa, muut pitivät sinusta, mikä vähensi riskiä kuolla kamppailussa ruoasta tai naisesta.”
”Huumori paransi myös yksilön mahdollisuuksia löytää kumppani. Silloin, aivan kuten nykyäänkin, naiset tunsivat vetoa älykkäisiin miehiin, jotka pystyivät suojelemaan heitä ja jotka olivat tarpeeksi fiksuja näkemään huumoria hankalissakin tilanteissa”, Nilsen toteaa.
Sitä ei tiedetä, kertoivatko kivikauden ihmiset vitsejä luolamaalauksissa tai jekuttivatko he toisia käytännön piloilla.
Maailman vanhin säilynyt vitsi osoittaa, että muinaisten sumerilaisten huumoria on nykyään vaikea ymmärtää.
Vanhin tutkijoiden tuntema vitsi syntyi vasta tuhansia vuosia kivikauden päättymisen jälkeen.
Tohtori Paul McDonald, joka tutkii huumoria brittiläisessä Wolverhamptonin yliopistossa, löysi maailman vanhimman tunnetun vitsin vuonna 2008. Se oli kaiverrettu Etelä-Irakista löydettyyn sumerilaiseen kivitauluun, jonka iäksi on määritetty lähes 4 000 vuotta.
Kryptinen vitsi kuuluu: ”Mitä ei ole milloinkaan tapahtunut? Että nuori nainen ei olisi pieraissut miehensä sylissä.”
Kasku tuskin herättäisi nykyään valtavaa naurunremakkaa illanistujaisissa, mutta sumerilaisista se oli ilmeisesti hervottoman hauska.
Nykyihmisen on vaikea tulkita vitsiä, mutta Don Nilsen on silti yrittänyt.
”Sumerilaisessa kulttuurissa aviomiehet hallitsivat vaimojaan, ja naiset verhoutuivat vartalon peittävään chadoriksi kutsuttuun kaapuun, jotteivät he herättäisi muiden miesten huomiota”, Nilsen selittää.
”Vitsin voi tulkita verhotuksi kritiikiksi niistä ahdistavia olosuhteita kohtaan, joissa naiset joutuivat elämään: jopa niin luonnollinen asia kuin pieru tapahtui salassa naisen ollessa miehensä sylissä. Ajan myötä on menetetty paljon taustatietoa, joten on vaikea tietää, miksi vitsi nauratti omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan”, Nilsen myöntää.
Rooman keisaria pilkattiin
Toisesta muinaisesta vitsistä löytyy jo enemmän huumorin yleismaailmallisia piirteitä. Suosittu vitsi ajanlaskumme alun tienoilta kertoo Rooman keisari Augustuksesta, joka oli kiertämässä laajaa valtakuntaansa.
Matkan varrella hän tapasi nuoren miehen, joka oli kuin hänen peilikuvansa.
Uteliaana keisari kysyi: ”Onko äitisi joskus ollut töissä palatsissa?”
Nuorukainen vastasi: ”Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta isäni on.”
Selitys: Keisari ajatteli automaattisesti isänsä saattaneen nuoren miehen äidin raskaaksi tämän työskennellessä palatsissa, mutta todellisuudessa nuorukaisen isä olikin siittänyt lapsen keisarin äidille.
Rooman keisari Augustus (hallitsi 27 eaa. – 19 jaa.) oli historian vanhimpiin kuuluvan ”äitivitsin” kohde.
Don Nilsenin mukaan Augustus-vitsi naurattaa yhä, koska se liityy seksiin. Seksi ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, vaan se on kiinnostanut ihmisiä kaikkina aikoina.
”Ajattomat vitsit käsittelevät usein kaikille yhteisiä universaaleja aiheita – tai sitä, mitä psykologi Carl Jung kuvaili psyykkiseksi tiedostamattomaksi. Tällaiset vitsit liittyvät kaikille tuttuihin ilmiöihin, kuten seksiin, säähän, kehoon, eläimiin ja kasveihin, mutta myös abstraktimpiin ihmisten luomiin konstruktioihin, kuten politiikkaan ja uskontoon”, Nilsen selittää.
Augustus-vitsiä voidaan pitää ensimmäisenä ”äitivitsinä”, jonka tarkoituksena oli härnätä vastaanottajaa parjaamalla tämän äitiä tai vaimoa, tässä tapauksessa keisari Augustuksen äitiä, joka esitettiin vitsissä kevytkenkäisenä. Vitsiin sisältyy kuitenkin myös toinen taso: Se pilkkaa auktoriteettia vihjaamalla, että Augustuksen suvulla oli löyhä moraali.
Valtaapitävien pilkkaaminen oli aineksena jo antiikin kreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aristofaneen varhaisissa komedioissa.
Antiikin Kreikan komediat vaikuttivat suuresti jälkipolvien huumoriin. Shakespeare, Molière ja moni muu sai inspiraation kreikkalaisten groteskista teatterista.
Komediassa Ritarit noin vuodelta 500 eaa. Aristofanes pilkkaa Ateenan johtajia ja heidän toimiaan peloponnesolaissodan aikana (431–404 eaa.). Yksi Ritarien päähenkilöistä on karikatyyri poliitikko Kleonista.
Kleon oli vaikutusvaltainen hahmo Ateenassa 430- ja 420-luvuilla eaa. Hänen poliittisia keinojaan olivat muun muassa tehokas mutta mauton retoriikka, väkivaltaiset hyökkäykset vastustajia kohtaan ja liioitellut lupaukset äänestäjille. Ei tarvitse olla kovinkaan terävä nähdäkseen Kleonissa yhtymäkohtia muutamiin nykypäivän valtionjohtajiin.
Valtaapitävistä vitsailemista pidetään täysin sallittuna kaikissa moderneissa demokratioissa, toteaa newyorkilaisen New School of Social Research -instituutin filosofian professori Simon Critchley, joka on myös kirjoittanut huumorista kirjan On humour.
”Italialaisen poliittisen Kansainväliset situationistit -avantgardistiliikkeen tunnuslause kuuluu: ’Una risata vi seppellirà’ eli ’Nauru teidät hautaa’. Iskulause on varoitus valtaeliitille.”
VIDEO: Naura antiikin kreikkalaisten mukana
Brittiläinen koomikkolegenda Jim Bowen (1937–2018) kertoo 2 000 vuotta vanhoja vitsejä.
”Kun nauramme vallalle, osoitamme sen katoavaisuuden ja huomaamme, että se, mikä ensi silmäyksellä näyttää olevan kiveen hakattu totuus, onkin itse asiassa vain julkisivu, jonka kustannuksella voi laskea leikkiä”, professori Critchley selittää.
Filosofia ei naurattanut
Antiikin Kreikan älymystö ei arvostanut vitsejä – ei silloin, kun ne tekivät valtaapitävistä naurunalaisia, eikä silloin, kun ne pilkkasivat tavallisia ihmisiä ja heidän arkielämäänsä.
Etenkin Platon, Sokrates ja Aristoteles suhtautuivat nauruun epäillen. He eivät pitäneet siitä, että filosofiaan suhtauduttiin kepeästi, ja heidän ihannevaltiossaan nauru oli karsittu minimiin.
Roomalainen filosofi, reettori ja poliitikko Cicero (102–43 eaa.) puolestaan suhtautui vitsailuun myönteisesti ja piti vitsejä ja huumoria jumalten lahjana. Hän oli ensimmäinen filosofi, joka ymmärsi huumorin retorisen voiman, ja hänen analyysinsä vitsien olemuksesta pätee yhä.
Ciceron sutkaukset, kuten tämä tanssimista koskeva tokaisu, toimivat yhä: ”Yksikään mies ei tanssi selvin päin, paitsi jos hän on hullu.”
”Cicero kirjoitti, että parhaat vitsit ovat sellaisia, joissa on nykytermein ilmaistuna tietty lähtöasetelma ja yllättävä loppuratkaisu. Kun odotamme yhtä asiaa (lähtöasetelma) ja meille esitetäänkin yllättävä loppuratkaisu tai ”punchline”, meitä alkaa naurattaa”, Don Nilsen toteaa.
Professori Critchley täydentää:
”Vitsit keikauttavat oletuksemme ylösalaisin ja luovat epätavallisen, vaihtoehtoisen todellisuuden muuttamalla tavalliselta vaikuttaneen tilanteen aivan toiseksi. Siitä huumori kumpuaa.”
Cicero ymmärsi vitsien voiman ja nälvi puheissaan poliittisia vastustajiaan humoristisilla sukkeluuksilla. Rooman valtaeliitin pilkkaaminen koitui kuitenkin lopulta hänen kuolemakseen, sillä vuonna 43 eaa. sotapäällikkö Marcus Antonius teloitti sanavalmiin poliitikon, joka oli toistuvasti paljastanut hänen puutteensa purevan satiirin keinoin.
Hovinarri piti kuninkaan varpaillaan
Ciceron vitsejä on säilynyt nykypäiviin asti maailman ensimmäisessä kaskukokoelmassa, kreikkalaisessa Filogelos-vitsikirjassa (suomeksi ”Naurun ystävä”).
Kaatuilukomiikka on naurattanut 1900-luvun alusta lähtien.
Banaaninkuori on huvittanut jo 120 vuotta
Banaaninkuori on kuulunut koomikkojen työkalupakkiin 1900-luvun alusta asti.
Ensimmäinen koomikko, joka sai yleisön hirnumaan naurusta liukastumalla banaaninkuoreen, oli amerikkalainen vaudevilletähti ”Sliding” Bill Watson. Hän kiersi Yhdysvaltoja 1900-luvun alussa, ja yksi hänen suosituimmista numeroistaan oli astua lavalla banaaninkuoren päälle ja liukua koomisesti ympäri lavaa, kunnes hän lopulta tömähti takamukselleen.
Watsonin kerrotaan keksineen idean numeroonsa nähtyään jonkun liukastuvan banaanikuoreen kadulla. Valkokankaalla banaaninkuori nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1917 koomikko Harold Lloydin elokuvassa The Flirt. Siinä Lloydin hahmo heittää banaanikuoren ravintolan lattialle, jolloin tarjoiluvatia kantava tarjoilija liukastuu siihen ja kaatuu.
Neljä vuotta myöhemmin koomikko Buster Keaton jalosti banaaninkuorikomiikkkaa pitemmälle elokuvassa Henkivartija. Siinä hänen hahmonsa astuu huolettomasti banaaninkuoren yli ja nauraa harmittomalle biojätteelle. Sitten hän jatkaa matkaansa ja liukastuu kohta toiseen banaaninkuoreen.
Banaaninkuoreen liukastuminen ei kuitenkaan aina huvittanut. 1900-luvun alussa kadulle heitettyjen banaanikuorten aiheuttamat tapaturmat olivat todellinen ongelma etenkin New Yorkissa. 30. lokakuuta 1917 Jacob Bopp -niminen autonkuljettaja liukastui banaaninkuoreen Brooklynissä. Hän sai kaatuessaan kallonmurtuman ja menehtyi muutamaa tuntia myöhemmin.
Filogelos esitteli lukijakunnalleen myös ensimmäiset lääkärivitsit:
”Tohtori, aina kun herään nokosilta, minua huimaa jonkin aikaa”, potilas valitti lääkärille.
Lääkäri vastasi: ”Odota vähän aikaa, ennen kuin nouset ylös.”
Toinen Filogelos-kokoelman vitsi kuullaan hieman muunneltuna brittiläisen komediaryhmän Monty Pythonin kuuluisassa ”kuollut papukaija” -sketsissä:
Mies valittaa toiselle: ”Minulle myymäsi orja kuoli.”
Toinen mies vastaa: ”Jumalat todistakoot puolestani, ettei hän koskaan tehnyt sellaista ollessaan minun palveluksessani.”
Kreikkalaiset eivät olleet ainoita, jotka kokosivat vitsejä yksiin kansiin. Vuonna 1072 Englannissa ilmestyi kaskukirja Exeter Book, jossa oli 99 vitsiä. Ne eroavat roomalaisista ja kreikkalaisista vitseistä, sillä ne on esitetty kysymys-vastaus-muodossa ja muistuttavat siten nykypäivän nokkelia arvoituksia.
Lähes tuhat vuotta vanha pikkutuhma arvoitus kuuluu näin:
Kysymys: Mikä roikkuu miehen reittä vasten ja haluaa tökkiä sitä, mitä on tökitty usein ennenkin?
Vastaus: Avain.
Luultavasti tämä lääkärivitsi sai keskiajan hallitsijatkin hohottamaan. Entisaikoina – jolloin hallitsijat saattoivat tehdä lähes mitä halusivat – vitsit eivät kuitenkaan aina olleet vain vitsejä. Hallitsijoille ne olivat myös keino pysyä ajan tasalla alamaistensa mielialoista.
Kun sanomalehtiä ja muita joukkotiedotusvälineitä ei ollut, kuninkaiden ja kuningattarien oli luotettava hovinarriin, joka sai ainoana irvailla heille. Kaikkia muita rangaistiin ankarasti poliittisesta satiirista – joskus jopa kuolemalla.
Narri kuvasi todellisuutta komedian keinoin ja saattoi osoittaa hallitsijan päätösten järjettömyyden – tai viisauden – kärkevin sanankäntein ja antaa siten hallitsijalle ajattelemisen aihetta.
”Kuninkaat eivät halunneet hovinarrista uhkaa itselleen. Siksi narreiksi valittiin usein jollain tavalla poikkeavia henkilöitä. He olivat usein lyhytkasvuisia, kyttyräselkäisiä, mulkosilmäisiä tai ulkonäöltään jotenkin muuten poikkeavia”, Don Nilsen selittää.
Hovinarri eli riskirajalla. Hänen huumorinsa piti olla terävää, mutta ruokkivaa kättä ei sopinut purra.
”Lisäksi narreilla oli yleensä kirjavat vaatteet ja pieni tiuku kaulassaan korostamassa heidän naurettavuuttaan. Narreilla oli usein myös nukenpäinen ”valtikka” jonka kautta he puhuivat kuin vatsastapuhujat konsanaan. Narrien tehtävä ei siis ollut vain viihdyttää, vaan he myös antoivat hallitsijoille suoraa palautetta näiden päätöksistä ja politiikasta”, Nilsen toteaa.
Kirouksista seurasi kuolemanrangaistus
Keskiajalla naurulle oli tilausta muuallakin kuin vain linnojen muurien sisällä. Komediaa tarvittiin pehmentämään ihmisten elämää rajoittavia tiukkoja sosiaalisia ja uskonnollisia normeja.
Karnevaali eli päiviä kestävä kaupunkijuhla, johon kaikki osallistuivat, tarjosi ihmisille tilaisuuden purkaa paineita. Karnevaalin aikana ihmiset pukeutuivat naamiaisasuihin, vitsailivat ja pilkkasivat estoitta valtaeliittiä. Talonpoika voitiin kruunata kuninkaaksi, naiset saivat pukeutua miehiksi ja nuoret esittivät vanhoja. Karnevaali olikin kuin pieni komedian saareke keskellä harmaata arkea, jota leimasivat usein köyhyys ja helvettiin joutumisen pelko.
Venetsian karnevaali tunnettiin uskaliaisuudestaan.
Monet keskiajan suosituimmat vitsit olivat hyvin karkeita ja ilkeitäkin. Suuri osa niistä liittyi seksiin ja kakkahuumoriin. Esimerkkinä tämä komiikan helmi:
”Firenzeläinen nuori, hiukan yksinkertainen nainen oli synnyttämässä. Hänellä oli ollut kovia polttoja jo pitkään, ja lapsenpäästäjä tutki hänen alapäätään nähdäkseen, miten synnytys eteni. ’Sinun on parempi vilkaista myös vähän taaemmas’, tuleva äiti totesi. ’Mieheni käyttää joskus myös takaovea.’”
1600-luvulla puritaanit suhtautuivat vitseihin hyvin ankarasti. Puritanismi oli uskonnollinen suuntaus, joka syntyi Englannissa vuoden 1560 tienoilla. Puritaanit elivät hyvin askeettisesti, eivätkä he esimerkiksi viettäneet joulujuhlaa. He paheksuivat myös monia huvituksia, kuten tanssia, korttipelejä ja teatteria.
Puritaanit paheksuivat syvästi etenkin uskontoon ja seksiin liittyviä vitsejä, joita he pitivät epäkristillisinä.
Vuodesta 1623 lähtien Englannissa oli lainvastaista kiroilla julkisesti, mutta sekään ei riittänyt puritaaneille, joita muutti 1600-luvulla joukoittain Amerikkaan. Vuonna 1648 he säätivät Massachusettsin siirtokunnassa lain, jonka nojalla kirosanojen käytöstä saattoi saada pitkän vankeusrangaistuksen. Jos joku rohkeni kirota vanhemmilleen, seurauksena saattoi olla jopa kuolemantuomio.
Puritaanien sensurointiyritykset karahtivat kiville, ja vitsien kertominen jatkui 1600- ja 1700-luvuilla. Vuonna 1739 julkaistiin kenties kaikkien aikojen suosituin vitsikokoelma Joe Miller’s Jests (”Joe Millerin kaskut”), joka sisältää 249 vitsiä.
Valtaosa niistä oli aikanaan tuoreita, ja ne käsittelivät arjen ongelmia ja perhesuhteita. Usein ivan kohteena olivat naiset, kuten tässä karkeassa kaskussa:
”Mies kysyi naapuriltaan, miten tämän sairas vaimo voi. Naapuri vastasi: ’Tilanne on erittäin huono. Vaimoni pelkää kuolevansa, ja minä pelkään, että hän jää henkiin, ja niinpä me molemmat olemme surun murtamia.’”
VIDEO: Tiedätkö ikivanhan vitsin ilmavaivoista?
Antiikin kreikkalaiseen *chitoniin* pukeutunut yhdysvaltalaiskoomikko kertoo klassikkovitsin.
Vitsien arvostus kasvoi 1800-luvulle asti. Naurua pidettiin lääkkeenä, joka vahvisti sekä sielua että ruumista. Brittiläinen vitsikirja The Railway Book of Fun (”Rautateiden hupikirja”) vuodelta 1875 julisti huvin olevan ”kristillinen hyve” ja rohkaisi lukijoita ”ruokkimaan henkistä huvitusta kaikin keinoin”.
Kirjassa jopa väitettiin, että huumori saattoi auttaa pysymään terveenä. Kaikki viktoriaanisessa Britanniassa eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Samana vuonna filosofi George Vasey julkaisi teoksen The Philosophy of Laughter and Smiling (”Naurun ja hymyn filosofia”), jossa hän kirjoitti:
”En usko että ihmiskunta voi pelastua, ennen kuin nauru on hävitetty maapallolta.”
Psykoanalyysin isä Sigmund Freud taas oli aivan päinvastaista mieltä. Vuonna 1905 ilmestyneessä kirjassaan hän väitti, että vitsit ja huumori ovat välttämättömiä kanavia ihmisen perusviettien, kuten seksuaalisuuden ja aggression, purkamiselle.
”Freudin mukaan tabuina pidettyjä tunteita, kuten vihaa, kyynisyyttä ja tukahdutettuja seksuaalisia haluja, käsittelevien vitsien kertominen tuottaa mielihyvää. Tällaiset vitsit toimivat turhautumistemme veroventtiilinä – tai kuten Freud itse asian ilmaisee, ne tuottavat ’naurua purkautumisen kautta’”, Simon Critchley valaisee.
CIA keräsi kommunistivitsejä
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 juoksuhaudoissa riutuvilla sotilailla oli kova tarpe käsitellä patoutunutta pelkoaan, suruaan, voimattomuuttaan ja vihaansa. Sota synnytti runsaasti vitsejä, jotka voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:
Isänmaalliset vitsit, armeijaa pilkkaavat vitsit ja luonnollisestikin vihollista pilkkaavat vitsit. Jos vitsiin vielä sattui liittymään seksuaalisia merkityksiä, se oli todennäköisesti täysosuma – kuten tämä sota-ajan kasku:
”Englantilainen sotilas ja ranskatar nauttivat eräänä iltana toistensa seurasta rannalla.
’Onko se sisällä?’ sotilas kysyi.
’Ei’, ranskatar vastasi. ’Se on hiekassa.’
’Onko se nyt sisällä?’ sotilas kysyi hetken päästä.
’Kyllä’, ranskatar vastasi. ’Nyt se on sisällä.’
Hetken kuluttua engelsmanni tokaisi: ’Enpä tiedä. Taidan kokeilla vielä sitä hiekkaa.’”
Nykytutkimus osoittaa, että nauru lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kun nauramme samalle vitsille, aivomme tulkitsevat tiedostamattamme, että meillä on paljon yhteistä.
Toisen maailmansodan aikana huumori kukki myös natsien miehittämässä Euroopassa. Kirjassaan Heil Hitler, das Schwein ist tot (”Heil Hitler, sika on kuollut”) Rudolph Herzog kirjoittaa, että vitsit helpottivat ihmisiä purkamaan kasvavaa pettymystään.
Vitsejä kerrottiin kodeissa ja kaduilla vastareaktiona sodan raakuudelle. Saksan sotaonnen käännyttyä natsit alkoivat yhä ankarammin tukahduttaa Saksan vastaista huumoria. Kesällä 1944 saksalainen leski Marianne Elise Kürchner kertoi seuraavan vitsin työtoverilleen työpaikallaan berliiniläisellä asetehtaalla:
”Hitler ja Göring seisovat Berliinin radiotornin huipulla. Führer sanoo tekevänsä jotain, joka voisi valaa rohkeutta Saksan kansaan.
Göring vastaa siihen: ’No hyppää jo!’”
Kürchnerin kollega juorusi vitsistä, ja vähän myöhemmin natsit pidättivät Kürchnerin ja hänet teloitettiin.
Lyhyestä Joseph Goebbelsista ja pönäkästä Hermann Göringistä on säilynyt lukuisia vitsejä.
Natsijohtajat olivat helppoja uhreja
Sitkät tarinat väittivät, että Hitleristä ja muista natsijohtajista vitsaileminen oli vaarallista. Viimeaikainen tutkimus kuitenkin osoittaa, että kansallissosialistinen puolue suhtautui melko lempeästikin niin sanottuihin Flüsterwitzeihin eli hallitusta pilkkaaviin vitseihin.
Vitsiniekkoja rangaistiin vain harvoin. Monet vitseistä ovat säilyneet meidän päivimme, ja ne osoittavat, että saksalaiset eivät suinkaan olleet sokeita natsijohtajien heikkouksille:
”Luftwaffen komentaja, pönäkkä Hermann Göring, katsoo eräänä päivänä ikkunasta ulos ja näkee pellolla maanviljelijän vaimon. Nainen keittää perunoita mutta ei ole sytyttänyt tulta eikä hänellä ole margariinia vaan hän vain heiluttaa hakaristilippua päänsä yllä. Göring menee naisen luo ja kysyy, tekeekö tämä taikoja vai mistä on kyse. Nainen vastaa: ’En, kunhan kokeilen, koska monet muut ovat onnistuneet lihomaan tämän lipun alla.’”
”Hitlerin sijainen Rudolf Hess lensi Britanniaan, ja hänet vietiin Winston Churchillin virka-asuntoon. Britannian pääministeri nousi seisomaan kirjoituspöytänsä takana ja kysyi: ’Vai niin, te siis olette se sekopää?’
Hess vastasi: ’En suinkaan, olen vain hänen sijaisensa.’”
Arvoitus:
”Miltä ihanteellinen saksalainen näyttää?
Hän on vaalea kuin Hitler, pitkä kuin Goebbels ja hoikka kuin Göring!”
Toinen arvoitus:
Mitä eroa on Hitlerillä ja Auringolla?
Aurinko nousee idästä, kun taas Hitler vajoaa itään.
Myös natsien tiukka lehdistösensuuri poiki huumoria, kuten tämän kaskun:
”Maamme johto pohtii parhaillaan, pitäisikö sanomalehtien painaa uutisia tiheämmin kirjoitettuna, jotta ihmisten olisi vaikeampi lukea rivien välistä!”
Miljoonilla rautaesiripun takana elävillä ihmisillä ei ollut aihetta nauruun toisen maailmansodan jälkeen. Poliittinen sorto, nälänhätä ja sensuuri pitivät kansan rautaisessa epätoivon ja voimattomuuden ikeessä. Ehkä juuri elämän järjettömyyden vuoksi Neuvostoliiton kansalaiset saivat iloa olojensa sietämättömyydelle nauramisesta.
Yhdysvaltojen vakoojat keräsivät Neuvostoliitossa vitsejä ja hauskoja anekdootteja Berliinin muurin murtumiseen saakka vuonna 1989 luodatakseen kansan tunnelmia. Yhdysvaltain presidenttinä vuodesta 1981 muurin murtumiseen asti ollut Ronald Reagan kertoi mielellään Neuvostoliitosta kerättyjä vitsejä amerikkalaisille.
Hän kertoi yhden lempivitseistään Neuvostoliiton uudistusmieliselle johtajalle Mihail Gorbatšoville, jonka kerrotaan nauraneen kaskulle ääneen:
”Amerikkalainen kertoo venäläiselle, että hän voi halutessaan huutaa Valkoisen talon edessä ’Reagan, painu helvettiin!’. Venäläinen vastaa: ’Mitä ihmeellistä tuossa on? Kyllä minäkin voin mennä Kremlin eteen huutamaan ’Reagan, painu helvettiin!’”
Ronald Reagan kertoi mielellään vitsejä ja käytti niitä taitavasti politiikan työkaluina.
Reagan torjui kritiikkiä huumorilla
Huumoria on hyödynnetty politiikassa aikojen alusta asti. Hyvällä vitsillä voi katkaista terän vastustajien avostelulta, eikä kukaan tehnyt sitä taitavammin kuin presidentti Reagan.
Korkea ikä
Vuonna 1981 Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen 40. presidentiksi vain muutama päivä ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen ikänsä oli vaalikampanjan aikana ollut vastustajien jatkuvan kritiikin kohteena, mutta presidentti vastasi arvosteluun pilke silmäkulmassaan:
”Thomas Jefferson (presidenttinä 1801–1809, toim.) sanoi kerran, että meidän ei pidä tuomita presidenttiä hänen ikänsä vaan yksinomaan hänen työnsä perusteella. Ja heti kun hän kertoi sen minulle, lakkasin murehtimasta iästäni.”
Pelkkä filmitähti
Reaganin vastaehdokkaat olivat menestyviä yritysjohtajia tai kokeneita poliitikkoja. Hänellä itsellään taas oli takanaan 25 vuoden ura elokuvanäyttelijänä, kun hän lähti mukaan politiikkaan.
Vastustajat uskoivat voivansa kahmia ääniä väittämällä, ettei Reagan tiennyt mitään kovasta työnteosta. Reagan vastasi siihen:
”On totta, että kova työ ei ole koskaan tappanut ketään, mutta ajattelin: Miksi ottaa riskiä?”
Jos joku Gorbatšovin edeltäjistä olisi kuullut vitsin tavalliselta neuvostotyöläiseltä, reaktio olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Neuvostovastaisten vitsien kertomisesta saattoi seurata rangaistus aina puolen vuoden vankeudesta kuolemantuomioon.
Miljoonat äänestivät metsästäjävitsiä
Vitsit ovat huvittaneet ihmisiä aina, mutta nykyään ei enää tiedetä, mikä oli Rooman valtakunnan hauskin vitsi tai mikä kasku sai viikingit repeämään naurusta. Muinaisilla ihmisillä ei ehkä ollut yhtä suurta tarvetta panna asioita paremmuunjärjestykseen kuin meillä nykyihmisillä. Siksi paras ehdokas historian hauskimmaksi vitsiksi on verrattain uusi.
Vuonna 2002 brittiläinen psykologian professori Richard Wiseman Hertfordshiren yliopistosta päätti löytää maailmanhistorian hauskimman vitsin. Hän perusti LaughLab-internetsivuston selvittääkseen, mikä vitsi huvittaisi useimpia ihmisiä riippumatta heidän kotimaastaan, kulttuuristaan, iästään ja koulutustaustastaan. Sivustoon lähetettiin kaikkiaan 40 000 vitsiä 70 eri maasta.
Tanskalais-amerikkalainen koomikko Victor Borge (1909–2000) oli vitsinkerronnan ja taidepaussien taituri.
Wiseman järjesti vitseistä LaughLab-sivustossa äänestyksen, ja yli kaksi miljoonaa ihmistä kävi äänestämässä omia suosikkejaan.
Eniten ääniä sai manchesterilaisen Gurpal Gosalin lähettämä vitsi, joka on nykyaikainen versio jo 1950-luvun alussa kiertäneestä kaskusta:
”Kaksi metsästäjää lähtee metsälle, ja yhtäkkiä toinen heistä kaatuu kuolleena maahan. Toinen soittaa järkyttyneenä hätäkeskukseen ja selittää päivystäjälle: ’Ystäväni on kuollut! Mitä minun pitää tehdä?’
Langan toisessa päässä päivystäjä vastaa: ’Okei, pysy rauhallisena, minä autan. Ensimmäiseksi sinun pitää varmistaa, että hän on todella kuollut.’
Puhelinlinjalla on hetken ajan aivan hiljaista. Yhtäkkiä puhelimesta kuuluu laukaus, ja sitten metsästäjä sanoo: ’Homma hoidettu. Mitäs nyt?’”