Historian säveliä: Näin ennen musisoitiin
Muusikoiden ja soittajien rooli yhteiskunnassa on vaihdellut kautta historian. Muinaiset roomalaiset eivät juuri pitäneet soittoniekkoja taiteilijoina, mutta keskiajalla hovimuusikot nauttivat suurta arvostusta.
Muusikot olivat suosittu aihe muun muassa mosaiikeissa.
Roomalaiset eivät pitäneet muusikoita taiteilijoina
Musiikki oli monella tavalla läsnä roomalaisten elämässä. Laulu ja soitto kuuluivat juhliin häistä hautajaisiin, ja niitä kuultiin niin uskonnollisten rituaalien kuin maallisten festivaalienkin yhteydessä.
Uhrimenojen aikana musiikilla osoitettiin kunnioitusta jumalia kohtaan ja pidettiin pahat henget loitolla. Gladiaattoritaisteluita säesti urkujen, tuban ja muiden puhallinten soitto, ja musiikki oli olennainen osa myös teatteri- ja tanssiesityksissä.
Laulu- ja soittotaitoa ei kuitenkaan erityisesti arvostettu, vaikkakin monet Rooman keisarit, kuten Augustus ja Nero, tukivat muusikoita. Nero myös soitti itse lyyraa.
Roomalaisten soittimet muistuttivat nykyisiä instrumentteja. Rummut ja huilut sekä tubat ja muut puhaltimet olivat suosittuja, sillä ne kuuluivat kauas väkijoukossa.
Edut: Musiikki yhdisti kansaa. Musiikki kohotti mielialaa ja lisäsi Rooman kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Haitat: Musiikkia ei pidetty taiteena. Musiikki oli roomalaisille pelkkää viihdykettä, eikä muusikoita siksi pidetty oikeina taiteilijoina.
Keskiajalla hovimuusikoita arvostettiin
Harpunsoitto oli keskiajalla suosittua viihdettä Skotlannin ja Irlannin linnoissa. Mahtimiehet pitivät kunnia-asianaan palkata itselleen taitavia muusikoita, ja hovimuusikot nauttivat yleensä suurta arvostusta ja monenlaisia etuoikeuksia.
Harpun suuri suosio johtui sen kuulaasta ja eteerisestä soinnista, joka sopi hyvin laulun ja runonlausunnan säestykseksi.
Sointiin vaikutti etenkin harpun kehys, joka veistettiin yleensä yhdestä pajupuun kappaleesta. Kielet olivat yleensä messinkiä.
Harppua soitettiin näppäillen.
1700-luvulla kuka vain saattoi ryhtyä soittajaksi
Myös soitto- ja laulutaidottomat saattoivat ryhtyä musikanteiksi 1700-luvulta lähtien. Heidän piti vain osata kiertää posetiivin kampea, ja ilmoille kajahti mitä erilaisimpia melodioita.
Sävelmät oli koodattu kohoumina metallilieriölle, ja ääni syntyi, kun posetiivin metallikielet osuivat niihin. Yhdelle lieriölle mahtui vain yksi sävelmä, ja lieriöt olivat kalliita. Siksi posetiivarien repertuaari oli yleensä hyvin suppea.
Lieriön halkaisija määräsi kappaleen pituuden.