Pahat aavistukset vaivasivat pientä ryhmää toimittajia, jotka 28. marraskuuta 1861 asettuivat istumaan junanvaunuun. Vaunun oli määrä kulkea Paddingtonin asemalta Edgware Readille syvällä Lontoon katujen alla.
Kukaan heistä ei ollut tehnyt vastaavaa matkaa aiemmin, ja pubeissa ja kaduilla huhuttiin, että maanalainen oli likainen kuin tunkio ja löyhkäsi kuin viemäri.
Toimittajat kokivat iloisen yllätyksen. ”Tunnelit eivät olleet – kuten voisi luulla – ahtaita, pimeitä, kosteita ja pahanhajuisia vaan valoisia, tilavia, puhtaita ja erittäin hyvin valaistuja.
Ne muistuttivat enemmänkin hyvin hoidettua katua kuin suurkaupungin alikulkua”, yksi haltioitunut reportteri kuvasi kokemustaan.
Reportteri ei ollut ainoa ihastunut. Virallisena avajaispäivänä, 10. tammikuuta 1863, peräti 38 000 ihmistä kokeili matkustamista yksinkertaisissa kaasulampuilla valaistuissa puuvaunuissa.
Maanalaiselle oli kova tarve. Vuonna 1860 Lontoossa oli jo 3 188 485 asukasta, ja kadut vilisivät vaunuja, kärryjä ja hevosvetoisia omnibusseja.
Kaaoksen purkaminen vaati tehokkaita toimia: matkustajien oli siirryttävä käyttämään maan alla tunneleissa kulkevia junia.
Maailman ensimmäisen maanalaisen rautatien rakennustyöt käynnistyivät tammikuussa 1861, jolloin työmaalla tehtiin ensimmäinen lapionpisto.