Berliini oli täynnä salaisuuksia, eikä mikään ollut välttämättä sitä, miltä näytti. Sen sai myös brittiläinen MI6-agentti George Blake huomata vuonna 1955.
”Berliinissä tulee sellainen tunne, että joka toinen työskentelee jollekin vakoiluorganisaatiolle, osa monelle yhtä aikaa”, Blake kirjoitti muistelmissaan. Hän tiesi, mistä puhui: hän oli itsekin kaksoisagentti, joka kavalsi ainakin 400 brittiagenttia Neuvostoliitolle.
Vakoojia raitiovaunussa
Toisen maailmansodan jälkeen voittajat jakoivat Saksan entisen pääkaupungin keskenään miehitysvyöhykkeisiin. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska varmistivat näin itselleen Neuvostoliiton vaikutusalueella tärkeän sillanpääaseman, josta ne pystyivät toimittamaan omaa väkeään helposti rajan yli itäblokkiin vaikka raitiovaunulla.
Liikenne oli vähintään yhtä vilkasta toiseen suuntaan, eli idästä länteen. Itä-Saksan eli DDR:n turvallisuusministeriö (Stasi) järjesti lännessä monia sieppauksia ja murhia.
Agentit toimivat sotilaina kahden toisiaan vihollisina pitävän yhteiskuntajärjestelmän välisessä julkisuudelta salassa käydyssä sodassa, ja heidän tehtävänsä oli murentaa vihollisen asemia kylmän sodan aikana.
Vakoilu jatkui senkin jälkeen, kun DDR pystytti muurin Itä- ja Länsi-Berliinin väliin – siitä tuli vain hankalampaa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu NSA rakensi Berliinin korkeimmalle kukkulalle suuren kuunteluaseman (Fieldstation Berlin), jonka tutkat ja antennit valvoivat Itä-Saksan lentoliikennettä ja radioviestintää.
Vaikka kylmä sota päättyi 20 vuotta sitten, tiedot sen aikaisesta vakoilusta ovat suurelta osalta edelleen salaisten arkistojen kätkössä. Erityisesti länsi-valtiot vaikenevat noista ajoista. Tutkijat ovat saaneet tietonsa pääasiassa yhdestä lähteestä, Stasista, jonka arkistot avattiin Saksan yhdistymisen jälkeen. Niiden mukaan Stasi oli onnistunut soluttamaan agenttejaan mm. Yhdysvaltojen kuunteluasemalle.
Julkisilla halki historian
Tämä on opas vakoojien Berliiniin. Reittiä ei pysty kulkemaan jalan yhdessä päivässä. Hyödynnä kaupungin metroa (U-Bahn) ja junaa (S-Bahn) ja näe muun muassa vakoojatunneli, jossa neuvostoliittolaiset huijasivat Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua.
Valtion turvallisuusministeriö
Osoite: Ruschestrasse 103
Aukioloajat ja info: https://www.stasimuseum.de/
➔ Metro U5 Magdalenenstrasselle, kävellen Ruschestrasselle ja portista sisään
Stasin päämaja Itä-Berliinissä
Itä-Saksan suurin työnantaja oli valtion turvallisuusministeriö (Stasi), jolla oli parhaimmillaan jopa 91 000 kokopäiväistä työntekijää. Yksi laitoksen tehtävistä oli vakoilla vieraita valtoja, ja se onnistui soluttamaan agenttejaan tärkeisiin asemiin erityisesti Länsi-Saksassa. Stasin päätehtävä oli kuitenkin valvoa valtion omia kansalaisia.
Erich Mielke
Mielke toimi DDR:n turvallisuus-ministerinä vuosina 1957–1989 ja oli siten yksi maan vaikutus-valtaisimmista ihmisistä.
Vakoojat kuuntelivat puhelinkeskusteluja, lukivat yksityiskirjeitä ja varjostivat epäilyttäviä henkilöitä paljastaakseen yhteiskunnalle vaarallisen toiminnan ja kansalaisten pakosiunnitelmat.
Apunaan Stasilla oli 190 000 palkattua urkkijaa, ja DDR:n hajoamiseen asti vuonna 1989 tiedustelupalvelu hankki tietoja yli 40 miljoonasta ihmisestä.
DDR:n lopun lähestyessä vuonna 1989 stasilaiset pukeutuivat poliisin univormuihin saadakseen kapinoivan kansan kuriin.
Stasi toimi maan kaikissa suurimmissa kaupungeissa. Tiedot kulkivat nopeasti turvallisuusministeriöön, joka sijaitsi betonirakennuksessa Magdalenenstrassella.
Stasin raportteja on kaikkiaan 180 hyllykilometriä.
Nykyään tiloissa toimii eri yrityksiä, mutta yksi rakennus on Stasi-museona. Kolmikerroksisessa museossa voi tutustua vakoojien toimintaan ja työkaluihin.
Stasin vankila
Osoite: Genslerstrasse 66
Info ja aukioloajat: http://en.stiftung-hsh.de/
➔ Raitiovaunu M5 Freienwalder Strasselle.
Ystävällisyys murensi vankien tahdon
Kaikki Itä-Berliinissä pidätetyt poliittisesti epäilyttävät henkilöt vietiin Stasin vankilaan Hohenschönhausenin kaupunginosaan. Vangit olivat yleensä yksityisselleissä täysin eristyksissä muista vangeista ja vartijoista.
Vangit pidettiin eristyksissä heidän kielenkantojensa irrottamiseksi.
Ainoa, jonka kanssa vanki sai puhua, oli hänen tapaustaan tutkiva Stasi-upseeri. Tämä käyttäytyi kohteliaasti ja kertoi olevansa halukas korjaamaan ”mahdolliset väärinkäsitykset”. Useimmat vangit murtuivat eristyksissä ja alkoivat ilmiantaa ystäviään.
Stasin asunnot
Osoite: Oberseestrasse.
➔ Raitiovaunu M5 Oberseestrasselle (n. 25 minuutin matka Alexanderplatzilta)
Salaiset osoitteet
Melko lähellä Stasin vankilaa Hohenschönhausenissa Oberseejärven rannalla oli asuinnalue, josta vain harvat itäsaksalaiset tiesivät ennen vuotta 1989. Siellä asui Stasin johtoa – salassa, tietenkin.
Postilaatikoissa ei ollut nimiä, vaan postilaitos tunsi asukkaat esimerkiksi ”herra pohjakerroksena” tai ”herra 1. kerroksena”. Monet taloista myytiin muurin murruttua tavalliselle kansalle, mutta osa korkea-arvoisista Stasin virkamiehistä tai heidän jälkeläisiään asuu vielä alueella.
Vakoilupäällikkö pysyi salassa
Markus Wolf asui Oberseestrassella olevassa talossa.
Lännen tiedustelupalvelut kutsuivat DDR:n ulkomaanvakoilun johtajaa ”kasvottomaksi mieheksi”, koska tämän henkilöllisyys ja ulkonäkö pysyivät salassa 20 vuotta.
Markus Wolfin onnistunein temppu oli epäilemättä vakooja Günter Guillaumen soluttaminen Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin avustajaksi.
Stasi-pomoilla huono alku
Wollweber menetti talonsa järven rannalla jouduttuaan epäsuosioon.
Stasin ensimmäinen johtaja Wilhelm Zaisser (1950–53) yritti syrjäyttää DDR:n johtajan Walter Ulbrichtin, mistä hyvästä hänet erotettiin.
Häntä Stasin johtajana seurannut Ernst Wollweber (1953–57) pakotettiin jäämään Stasista eläkkeelle poliittisten erimielisyyksien vuoksi.
Witt ei halunnut asua täällä
Talo Oberseestrassella ei houkutellut jääprinsessaa.
Kansainvälisesti ihailluin DDR:n urheilutähdistä oli varmastikin taitoluistelija Katarina Witt.
Katiksi kutsuttua luistelijatarta valvottiin tiukasti, ja valtio lahjoitti hänelle (mikrofoneilla varustetun) talon Stasi-kadulta. Witt kuitenkin kieltäytyi muuttamasta sinne asumaan.
Kuvia ottavaa turistia tullaankin yleensä nopeasti häätämään muualle. Jotkut turistit ovat tavanneet näissä merkeissä Stasin johtajan Erich Mielken lesken.
Berliinin muuri
Osoite: Bernauer Strasse 111
Info: https://www.stiftung-berliner-mauer.de/de/gedenkstaette-berliner-mauer
➔ S1-juna Nordbahnhofille, aseman uloskäynti Bernauer Strasselle.
Hyppy länteen
Vuoteen 1961 Berliini oli avoin kaupunki, jonka asukkaat saattoivat kulkea vapaasti neljän miehitysvyöhykkeen välillä. 13. elokuuta 1961 liikenne pysähtyi, kun Itä-Saksan hallitus sulki rajan ja alkoi pystyttää muuria kaupungin itä- ja länsiosan välille.
Rajasulku ei täysin pitänyt ensimmäisinä viikkoina, ja itäberliiniläisiä loikkasi länteen esimerkiksi Bernauer Strassen talojen ikkunoista.
Draamaa Bernauer Strassella: iäkäs nainen saa apua paetessaan asunnostaan jalka-käytävälle Länsi-Berliinin puolelle.
Kun talojen ikkunat muurattiin umpeen, länsiberliiniläiset alkoivat kaivaa itäpuolen asukkaille pakotunneleita rajan ali.
Kadun dramaattisesta historiasta kerrotaan museossa, jossa on myös pätkä aitoa Berliinin muuria.
Vartiotorni
Osoite: Kieler Strasse 2
Info: https://www.stiftung-berliner-mauer.de/en/guenter-litfin-memorial
➔ Metro U6 Schwarzkopfstrasselle, josta kävellen vielä runsas kilometri
Muurin 1. kuolonuhri
Vastarakennetun muurin vartijoilla oli määräys tappaa; jos he näkivät jonkun yrittävän rajan yli, heidän oli tarvittaessa ammuttava tätä vaikka kuolettavasti pysäyttääkseen tämän.
Ensimmäinen käskyn uhri oli nuori räätäli Günter Litfin, joka 24. elokuuta 1961 yritti uida laivakanavan yli mutta tuli huomatuksi.
Günter Litfinin veli Jürgen on perustanut muurin uhreille pienen museon entiseen vartiotorniin.
Vartiotornissa on pieni museo.
Checkpoint Charlie
Osoite: Friedrichstrasse 44.
Info: https://www.mauermuseum.de/en/exhibition/
➔ Metro U6 Kochstrasselle, kävellen noin sata metriä.
Kylmän sodan paikoista kuumimpia
Keskellä Friedrichstrassea oli Berliinin kuuluisin rajanylityspaikka, Checkpoint Charlie. Siitä muistuttaa enää kopio ensimmäisestä pienestä vartiokopista, jonka luona turisti voi kuvauttaa itsensä univormupukuisten ”vartijoiden” kanssa maksua vastaan.
Ensimmäisen vartiokopin kopio Checkpoint Charliella
Muutaman metrin päässä vartiokopista sijaitsee Berliinin muurimuseo. Sen perusti asuntoonsa vuonna 1962 Rainer Hildebrandt, jonka Stasi yritti noihin aikoihin siepata moneen otteeseen.
Nykyään muurimuseon näyttelyillä on tilaa satoja neliömetrejä, ja se on yksi kaupungin suosituimmista matkailukohteista.
Syksyllä 1961 Checkpoint Charliella koettiin yksi vaarallisimmista välikohtauksista, kun Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton panssarivaunut asettuivat nokikkain.
Operaatio Gold
Osoite: Alliierten Museum, Clayallee 135.
Info: https://www.alliiertenmuseum.de/en/
➔ Metro U3 Oskar-Helene-Heimiin, siitä kävellen 15 minuuttia Clayalleeta pitkin.
Vakoojatunneli Itä-Berliinin alle
Ennen toista maailmansotaa moni Euroopan tärkeistä puhelinlinjoista kulki Berliinin kautta. Sodan jälkeen suuri osa niistä jäi Neuvostoliiton miehitysalueelle, ja CIA halusi hyödyntää tilannetta.
Vuonna 1955 yhdysvaltalaiset kaivoivat 400 metrin pituisen tunnelin Neuvostoliiton vyöhykkeen alle kuunnellakseen DDR:n ja Moskovan välisiä puhelinkeskusteluja. Agentit nauhoittivat ainakin 40 000 tuntia puheluja.
Osa tunnelista on entistetty ja siihen voit tutustua Berliinin liittoutuneiden museossa (Allieertenmuseum).
Brittiläinen kaksoisagentti George Blake oli kuitenkin jo varhain paljastanut tunnelin neuvostoliittolaisille, ja nämä syöttivät amerikkalaisille tekaistuja puheluja ja väärää tietoa.
Vuonna 1956 KGB paljasti tunnelin lehdistölle.
Neuvostoliitto paljasti tunnelin olemassaolon vuonna 1956.
Fieldstation Berlin
Osoite: Teufelsbergin laella
➔ Aja S5-junalla Heerstrasselle, jatka kävellen Teufelsestrassea. Mene pysäköintialueen kohdalta metsään ja kulje kukkulan oikeaa puolta. Tutkan pitäisi tulla näkyviin noin 10 minuutin kuluttua.
Salaisuus kaikkien näkyvillä
Berliinin muurin rakentaminen vuonna 1961 tiesi länsivalloille ongelmia. Nopea yhteydenpito idässä oleviin agentteihin kävi lähes mahdottomaksi.
Amerikkalaiset päättivät turvautua tekniikkaan ja rakennuttivat Länsi-Berliinin korkeimmalle kukkulalle valtavan tutka- ja kuunteluaseman, jonka kantomatka oli 350 kilometriä – eli se kattoi koko Itä-Saksan.
Tutka-aseman jäännökset kohoavat 115 metrin korkuisella Teufelsbergillä.
Yksityisalue
Kolme aitaa ympäröi hylättyä tutka-asemaa. Uteliaat ihmiset ovat kuitenkin leikanneet aitoihin aukkoja, joista alueelle voi livahtaa.
Fieldstation Berlin -asemalla työskenteli tiedustelutehtävissä 1 500 yhdysvaltalaista. Tekninen laitteisto purettiin vuonna 1991, ja nykyään rakennus on pahasti rapistunut.
Glienicker Brücke
Osoite: Berliner Strasse, Potsdam.
➔ S7-raitiovaunu Potsdamin rautatieasemalle, raitiovaunulla 93 päätepysäkille ja lyhyt kävely.
Vakoojien silta yhdisti idän ja lännen
Glienicker Brücke tunnetaan monesta elokuvasta ja kirjasta siltana, jossa CIA ja KGB vaihtoivat vangitsemiaan vakoilijoita. Todellisuudessa tällainen vaihto tapahtui vain kolmesti (1962, 1985 ja 1986).
Tunnetuimmassa vaihdossa vuonna 1962 Yhdysvallat lähetti vakoilija Rudolf Abelin sillan yli ja Neuvostoliitto vapautti lentäjä Gary Powersin. Abel oli varastanut ydinpommin piirustuksia Yhdysvalloissa, ja Powersin U2-vakoilukone oli ammuttu alas vuonna 1961 Neuvostoliiton yllä.
Siltaa kutsuttiin vakoilijoiden sillaksi muistakin syistä. Liittoutuneiden sopimusten mukaan osapuolten piti saada vapaasti kulkea toistensa vyöhykkeillä muun muassa sotilaallisissa tarkkailutehtävissä.
Neuvostoliitto valvoi tarkasti Länsi-Saksaa, ja britit, ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset autot ajoivat aamuisin Glienicker Brücken yli DDR:ään.
Itäsaksalaiset tekivät kaikkensa häiritäkseen heitä, ja neuvostosotilaat avasivat jopa joskus tulen heitä kohti. Nykyään esteet ja valvonta-asemat on poistettu sillalta.