3. Saladin mestautti pahimmat vihollisensa
Sulttaani Saladin johdatti muslimit Pyhän maan vallaneita kristittyjä vastaan. Hän oli ristiretkeläisten ja temppeliritarien pahin vihollinen.
Kun kristityt sotilaat aamulla heräsivät 4. heinäkuuta 1187, ilman täytti vihollisen sytyttämien nuotioiden savu.
Savun suojasta muslimien jousimiehet ampuivat kristittyjen niskaan nuoliryöpyn toisensa jälkeen. Kristittyjen armeija joutui sekasortoon kaikkien yrittäessä turhaan paeta saarretusta leiristä.
Muslimien hyökkäystä johti maineikas sulttaani Saladin, joka oli nostattanut muslimit taisteluun kristittyjä vastan.
Seuraavaksi hänen jousimehensä alkoivat ampua kristittyjen ratsuja yksi kerrallaan, niin että ritarit joutuivat taistelemaan jalan.
Kaikkiaan noin 20 000 kristitystä sotilaasta vain 3 000 onnistui pakenemaan, ennen kuin muslimit tunkeutuivat kristittyjen leiriin ja vangitsivat Jerusalemin kuninkaan Guy de Lusignanin.
Kaksi päivää voittonsa jälkeen Saladin mestautti kaikki vangiksi otetut temppeliritarit, joiden lujaa uskoa ja sotataitoa hän piti pahimpana uhkanaan.
Saladin surmautti Hattinissa 230 temppeliritaria, ja hieman aikaisemmin Cressonin taistelussa oli kuollut 60 ritaria.
Historioitsijat uskovat ritarikunnan menettäneen näissä kahdessa taistelussa noin puolet Pyhässä maassa olevista jäsenistään.
5. Ritarit suojelivat pyhiinvaeltajia
Temppeliritarien voidaan sanoa pitäneen yhtä historian ensimmäisistä matkatoimistoista: he suojelivat maksua vastaan Jerusalemiin matkaavia pyhiinvaeltajia.
Ritarit rakensivat Pyhään maahan lukuisia linnoituksia Syyrian vuorilta Jerusalemiin.
Safitan kaupungin keskustaa hallitsee yhä temppeliritarien Chastel Blancin linnakkeen 38 metrin korkuinen torni.
Linnakkeesta ritarit hallitsivat lähialueita sekä sisämaahan johtavia kauppareittejä.
6. Pyhän maan viimeinen linnake
Kerrotaan, että temppeliritarit onnistuivat viime hetkellä lähettämään Akkosta matkaan pienen laivan, ennen kuin kaupunki joutui antautumaan muslimeille toukokuussa 1291.
Laivan väitetään kuljettaneen turvaan paitsi ritareita, myös ritarikunnan pyhäinjäännöksiä.
Muslimit hyökkäsivät Akkoon armoa tuntematta. Kaupunki oli Pyhän maan kristittyjen viimeisiä tukikohtia, ja monilla eri ritarikunnilla oli siellä päämaja.
Veljeskuntien välinen keskinäinen kilpailu oli kuitenkin niin kiivasta, ettei kukaan ottanut temppeliritarien suurmestarin varoituksia tulevasta hyökkäyksestä vakavasti.
Akkoon jääneet temppeliritarit taistelivat urheasti loppuun asti, mutta heidät surmattiin.
8. Temppeliritarit halusivat oman valtion
Menetettyään viimeisetkin tukikohtansa Pyhällä maalla temppeliritarit perustivat uuden päämajan Kyprokselle, jonne he olivat jo aikaisemmin yrittäneet perustaa oman valtionsa.
Temppeliritarit ostivat Kyproksen saaren vuonna 1192 englannin kuninkaalta Rikhard I Leijonamieleltä. He aikoivat perustaa oman valtion saarelle, joka sijaitsi sopivasti Pyhään maahan johtavien purjehdusreittien varrella.
Ritarien ahneus kuitenkin esti suunnitelman toteutumisen: he verottivat Kyproksen asukkaita niin raskaasti ja kohtelivat näitä muutenkin niin kaltoin, että saaren asukkaat nousivat kapinaan.
Kapinalliset saartoivat temppeliritarit Nikosiaan, ja ritarit onnistuivat vain vaivoin urtautumaan ulos saarroksista ja taltuttamaan kapinan.
Kapinan jälkeen veljeskunta ei kuitenkaan halunnut asettaa saarta vartioimaan enempään kuin 20 ritaria, ja ajatus omasta valtiosta haudattiin.
Temppeliritarit luovuttivat saaren takaisin Rikhard I:lle, joka myi sen edelleen antamatta ritareille ropoakaan.
Kyproksen uusi hallitsija antoi temppeliritarien pitää osan saarella sijaitsevista linnoituksistaan, kuten nykypäiviin säilyneen Kolossin linnan.
Sata vuotta myöhemmin temppeliritarit siirsivät päämajansa Kyprokselle jouduttuaan lopullisesti pakenemaan Pyhältä maalta Akkon menetyksen jälkeen.
Päämaja oli Kyroksella siihen saakka, kun veljeskunta määrättiin lopetettavaksi vuonna 1312.
9. Temppeliritarit suojelivat nuorta kuningasta
Temppeliritarit taistelivat muslimeja vastaan myös muualla kuin pyhässä maassa.
He auttoivat kristittyjä hallitsijoita valloittamaan Pyreneiden niemimaan takaisin maureilta, ja saivat vaivoistaan ruhtinaallisen korvauksen.
Vuonna 1143 ritarikunta peri Aragonian kuninkaalta Alfonso I:ltä Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Monzónin linnoituksen.
Vuonna 1213 ritarikunnan johtaja nimitettiin alaikäisen kuninkaan Jaime I:n holhoojaksi.
Nuori hallitsija varttui linnassa, kunnes hän pystyi tekemään lopun valtakuntaa raastavasta valtataistelusta.
Temppeliritarit kuuluivat kuninkaan lähipiiriin koko hänen hallintokautensa ajan.
10. Temppeliritarit jatkoivat uudella nimellä Portugalissa
Kun paavi Klemens V vuonna 1312 määräsi temppeliritarikunnan lakkautettavaksi, Portugalin kuningas Dinis pyysi Portugalin temppeliritareita liittymään perustamaansa Kristuksen ritarikuntaan.
Vähitellen uusi ritarikunta vaurastui niin, että 1400-luvulla se saattoi avokätisesti tukea kuningas Henrik Merenkävijän löytöretkiä.
Kristuksen ritarikunta otti päämajakseen temppeliherrojen entisen Portugalin päämajan Tomarissa, jonka jykevä linna ja luostarikompleksi oli alun perin rakennettu maurien valtakunnan rajalle kristittyjen turvaksi.
11. Ritarit arvostivat hevosiaan
Vaikka ritarit olisivat kuinka kärsineet nälkää, he eivät koskaan teurastaneet hevosiaan ruuaksi.
Koulutetut sotahevoset olivat ritareille elinehto Pyhällä maalla, ja ritarikunta pyrkikin kaikin keinoin varmistamaan kalliiden ja Lähi-idässä harvinaisten hevosten saannin.
1100-luvulta alkaen temppeliritarit kasvattivatkin hevosia La Couvertoiraden linnakkeessaan, joka sijaitsi keskeisten Välimerelle johtavien reittien varrella.
Hevoset vietiin maitse satamakaupunkeihin, joista ne kuljetettiin laivoilla Pyhään maahan.
12. Temppeliritarit perustivat Lontooseen menestyksekkään rahalaitoksen
13. Temppeliritarien pohjoisin tukikohta oli Skotlannissa
Vuonna 1127 temppeliritarien ensimmäinen suurmestari Hugo Paynsilainen matkusti ympäri Eurooppaa hankkimassa ritarikunnalleen tukea ennen Troyesin kirkolliskokousta, jossa paavin oli määrä hyväksyä ritarikunnan perustaminen.
Hän kävi myös Skotlannissa, jonka kuningas David I lahjoitti ritarikunnalle maata Balantradochin kylän liepeiltä.
Temppeliritarit perustivat Balantradochiin tukikohdan, jonka paikalla on vielä nykyäänkin Temple-niminen kylä.
Temppeliritarien toiminnasta Skotlannissa ja Templessä kertovat heidän harmaakivisen kirkkonsa rauniot sekä niitä ympäröivä ikivanha hautausmaa.
14. Temppeliritarien viimeinen suurmestari joutui roviolle
Suurmestari Jacques de Molay päätti päivänsä roviolla. Hänen kuolinpaikkansa on nykyään osa Île de la Citén saarta Pariisissa.
Maaliskuun 18. päivän iltana 1314 Île aux Juifsin saarelta kohosi kaksi synkkää savupatsasta.
Ne saivat alkunsa temppeliritarien viimeisen suurmestarin Jacques de Molayn ja järjestön kakkosmiehen Geoffroy de Charnayn polttorovioista.
Temppeliritarien taru päättyi De Molayn ja de Charnayn kuolemaan.
Temppeliritarit olivat riitaantuneet Ranskan kuninkaan Filip IV Kauniin ja paavi Klemens V:n kanssa, ja lokakuussa 1307 kaikki Ranskan temppeliritarit, de Molay heidän joukossaan, oli pidätetty.
Pidätystä seuranneiden kuulustelujen aikana de Molay tunnusti syyllistyneensä harhaoppisuuteen, sodomiaan ja kirkon halventamiseen.
Kirkollinen tuomioistuin tuomitsi hänet elinikäiseen vankeuteen. Tuomion kuultuaan de Molay perui tunnustuksensa, mikä oli tuohon aikaan kuolemalla rangaistava teko.
Kirkonmiehet luovuttivat de Molayn Filipille, ja kuningas, joka oli ritarikunnalle velkaa suuria summia, määräsi de Molayn poltettavaksi roviolla.
Italialainen tutkija Barbara Frale toi vuonna 2002 julki hiljattain de Molayn kuulusteluihin liittyvän paavillisen asiakirjan, jonka mukaan paavi itse asiassa vapautti de Molayn kaikista syytteistä.
Filip kuitenkin painosti paavia niin, että tämä suostui lakkauttamaan temppeliritarikunnan vuonna 1312 ja salli myöhemmin Filipin polttaa de Molayn roviolla.