10 kuvaa entisaikojen musertavasta köyhyydestä
Köyhyys on kasvanut Lontoossa 2020-luvulla, mutta se ei ole mitään verrattuna viktoriaanisen ajan köyhyyteen. Nämä valokuvat kertovat kurjaliston elämästä yhteiskunnan pohjalla 1800-luvulla.
Lontoon köyhät joutuivat taistelemaan elämästään. Vain onnekkaimmat saivat väliaikaisia töitä, kuten kuvan mainoskyltin kantaja vuonna 1877.
Kun kuningatar Viktoria nousi Britannian valtaistuimelle vuonna 1837, maa velloi suurissa yhteiskunnallisissa ongelmissa teollistumisen houkuteltua miljoonia ihmisiä maaseudulta kaupunkeihin työn perässä.
Väestönkasvu oli nopeinta Lontoossa, jonka asukasluku oli kaksinkertaistunut 1800-luvun alusta yli kahteen miljoonaan, ja kasvu jatkui edelleen. Vuonna 1891 Lontoo oli maailman selvästi suurin kaupunki 5,5 miljoonalla asukkaallaan.
Kaikille ei kuitenkaan riittänyt työtä, ja niidenkin, joilla sitä oli, oli vaikea tulla toimeen surkealla palkallaan. Tämän seurauksena köyhyys lisääntyi valtavasti.
1800-luvun lopun tilastot kertovat, että noin 35 prosenttia Lontoon asukkaista eli köyhyydessä ja kymmenettuhannet olivat kodittomia.
Valtiolta oli turha odottaa mitään todellista apua, sillä köyhiä pidettiin vain kelvottomina työnvieroksujina.
Estääkseen tämän ”työn vieroksunnan” leviämisen muihin yhteiskuntaluokkiin poliitikot julistivat sodan köyhille, joita alettiin kohdella yhteiskunnassa kuin rikollisia.
Seuraavat kymmenen pikku tarinaa antavat käsityksen siitä, miten julmaa ja toivotonta elämä köyhyydessä oli ennen vanhaan.
Slummikorttelit
Lontoon keskusta slummiutui
Köyhät ahtautuivat Lontoon slummikortteleihin, joiden katujen avoviemäreissä sikisi tautiepidemioita.
Sitä mukaa kuin Lontooseen tulvi köyhiä ihmisiä maalta, hyväosaiset pakenivat esikaupunkeihin.
Köyhät sen sijaan joutuivat asettumaan keskustaan työpaikkojen ja kauppatorien läheisyyteen.
Siellä ei kuitenkaan ollut riittävästi asuntoja, ja talojen omistajat alkoivat vuokrata köyhille huoneita yksittäin.
Monesti kokonainen perhe joutui asumaan yhdessä huoneessa.
Lontoon keskustaan syntyi vähitellen ahtaita slummeja, joissa kulkutaudit rehottivat.
Köyhien ruoka
Köyhät elivät halvalla kalalla
Halpa kala oli monille Lontoon köyhille elinehto. Kalojen myyntipaikoista ei voinut erehtyä, sillä lemu peitti alleen kaikki muut hajut.
Suuri väestönkasvu toi mukanaan monenlaisia haasteita.
Lontooseen piti esimerkiksi tuoda päivittäin valtavia määriä elintarvikkeita.
Köyhälistö sinnitteli hengissä etenkin halvan kalan ja äyriäisten voimin.
Kalaa myytiin yleisillä kauppatoreilla ja markkinoilla sekä kärryistä, jotka kuljettivat sitä tynnyreissä köyhien kortteleihin.
Kodittomuus
Yösija löytyi puistoista ja siltojen alta
Monet kodittomat nukkuivat Lontoon puistoissa, mutta esimerkiksi penkeillä heidän täytyi nukkua istualtaan.
Köyhyys aiheutti myös laajaa kodittomuutta.
Kaduilla kulki naisia, miehiä ja lapsia etsimässä paikkaa, mihin päänsä kallistaa.
Päivisin köyhät kerääntyivät etenkin puistoihin.
”Varsinkin St James oli mustanaan väkeä, jota lojui ruohikolla selkä vasten aurinkoa”, kirjoitti koditon John Rutherford vuonna 1885.
Jotkut yrittivät nuokkua penkeillä tai rappusilla, mutta jos he asettuivat makuulle, poliisi hääti heidät nopeasti pois.
Öisin nukuttiin siltojen alla tai Thamesjoen rannoilla, missä oli ulkona kesäöisinkin kylmä.
”Keskiyön aikoihin nuo kurjat painautuivat tärisevinä toisiaan vasten lämmitelläkseen”, Rutherford kirjoitti.
Hätämajoitus
Pennyllä sai yöksi istumapaikan
Muun muassa Pelastusarmeija perusti kodittomille tilapäisiä yöpymispaikkoja. Niissä sai kuitenkin vain istua, makaaminen oli kielletty.
Kodittomille oli julkisin varoin ylläpidettyjä workhouseja, joissa he voivat yöpyä ja saivat syödäkseen.
Niissä piti kuitenkin myös tehdä raskasta työtä 9–10 tuntia päivässä.
Myös vapaaehtoisjärjestöt järjestivät asunnottomille hätämajoitusta, mutta niissäkin olosuhteet olivat karut.
Pennyllä sai kuitenkin levähtää rauhassa yön yli – istuvassa asennossa.
Halpa yösija
Kahdella pennyllä pääsi köysien varaan
Niin sanotut twopenny hangoverit, jossa kodittomat nukkuivat köyteen nojaten, olivat yleisiä.
Niille, jotka halusivat yöpyä hieman mukavammin, oli tarjolla kahden pennyn hangover. Se tarkoitti vapaaehtoisjärjestöjen ylläpitämää yöpaikkaa, jossa sai nukkua istualtaan köyteen nojaten.
Köysi esti yöpyjää kopsahtamasta lattialle nukkuessaan.
Nukkujat istuivat rivissä penkillä köyden takana, ja kello 5 tai 6 aamulla köysi yksinkertaisesti katkaistiin ja kodittomat ajettiin ulos.
Luksusmajoitus
Neljällä pennyllä arkkuun
Arkkusängyt eivät olleet kovin mukavia, mutta ne tarjosivat hieman yksityisyyttä.
Jos taskussa sattui olemaan pari lanttia enemmän, koditon saattoi vuokrata Pelastusarmeijalta yöksi ”arkun”.
Arkut olivat puulaatikoita, jotka olivat tiiviissä riveissä suuressa salissa, ja yöpyminen sellaisessa maksoi neljä pennyä.
Hinta sisälsi nahkaisen peitteen.
Näistäkin paikoista oli lähdettävä kello kuusi aamulla, ja palata sai vasta illalla.
Köyhimmistä kurjimmat
”Ryömijät” toimivat lastenhoitajina
Niin sanotut ryömijät olivat niin nälissään, että he pysyivät hädin tuskin pystyssä.
Köyhäin hierarkian pohjalla olivat niin sanotut crawlers eli ryömijät.
He olivat usein vanhoja naisia, jotka olivat liian nälissään kerjätäkseen kaduilla.
Sen sijaan he ”ryömivät” muiden köyhien joukossa toivoen saavansa näiltä jonkin murusen. Onnekkaimmat saivatkin leivänpalasen esimerkiksi vahtiessaan köyhän äidin lasta äidin ollessa tilapäistöissä.
Sitten he siirtyivät hoitamaan seuraavaa lasta.
Köyhät lapset
Kadut vilisivät köyhiä lapsia
Köyhälistökortteleissa asunnot olivat niin pieniä, että lapset viettivät suurimman osan ajasta ulkona.
Vuonna 1848 Lontoossa oli yli 30 000 koditonta lasta.
Osa pääsi kaupungin lastenkotiin, mutta monet joutuivat elämään kadulla.
Lisäksi olivat ne lukemattomat lapset, jotka elivät slummeissa ja joiden vanhemmat olivat päivät pitkät kurjissa töissä maksaakseen asumisen ja ruuan.
Lapsikuolleisuus oli valtavaa, ja useimmat lapset menettivät monia sisaruksiaan Lontoon köyhälistökortteleissa tämän tästä leviävissä kulkutautiepidemioissa.
Lapsityöläiset
Lapset toivat pötyä pöytään
Jopa vasta viisivuotiaat lapset ansaitsivat rahaa perheelleen esimerkiksi myymällä kadulla tulitikkuja.
Köyhimmissä perheissä lapset menivät töihin mahdollisimman varhain sen sijaan että olisivat käyneet koulua.
Lapsia otettiin töihin esimerkiksi tulitikkutehtaisiin.
Lisäksi lapsia toimi nokipoikina, sillä pienikokoiset pojat pystyivät kiipeilemään ketterästi katoilla ja mahtuivat hyvin hormeihin.
Käsityöläiskoulut
Irlantilainen filantrooppi antoi lapsille mahdollisuuden.
Thomas Barnardon kouluissa opetettiin esimerkiksi pojille suutarin taitoja. Kouluihin otettiin myös köyhiä tyttöjä.
Kun irlantilainen Thomas Barnardo muutti Lontooseen vuonna 1866, hän järkyttyi köyhien lasten valtavasta määrästä.
Lääketiedettä opiskellut Barnado päättikin omistaa elämänsä Lontoon huono-osaisille lapsille.
Jo vuonna 1867 hän avasi köyhille lapsille koulun, jossa nämä saivat opetella erilaisia käsityötaitoja.
Barnardo perusti elämänsä aikana kaikkiaan 122 vastaavanlaista laitosta.
Niissä lapsille opetettiin esimerkiksi puusepän tai metallisepän taitoja, joista olisi hyötyä myöhemmin työmarkkinoilla.
Kun Thomas Barnardo kuoli vuonna 1905, hän oli tarjonnut yli 60 000 lapselle turvaa ja koulutusta – ja mahdollisuuden elämään.