Rouva Steel oli tapansa mukaan Ipswichissä Tacket Streetillä sijaitsevassa liikkeessään, kun hän kuuli myymälän takana olevasta keittiöstä kauhistunutta huutoa. Hän juoksi paikalle ja näki palvelustyttönsä Emman olevan liekeissä.
Tytön vannehame oli osunut tulisijaan, ja tuli oli tarttunut hameeseen, ennen kuin tyttö huomasi asiaa. Nyt liekit nuolivat jo armotta hänen selkäänsä.
Rouva Steel koetti hakata tulen sammuksiin, ja viisi minuuttia taisteltuaan hän saikin erään ohikulkijan sekä naapurikaupan työntekijän avustamana palon talttumaan. 12-vuotiaan Emman palovammat olivat kuitenkin liian pahat, eivätkä Ipswichin ja East Suffolkin sairaalan lääkäritkään enää voineet pelastaa tytön henkeä.
- maaliskuuta 1868 sattunut traaginen tapaus ei ollut suinkaan ainoa lajissaan. Tuon ajan sanomalehdissä oli tavan takaa kertomuksia naisista, jotka syttyivät tuleen, vammautuivat tai kuolivat muilla tavoin vuosisadan vaarallisimman muotivillityksen, vanne- eli krinoliinihameen, vuoksi. Toimittajien mukaan vaarallinen muoti sai naiset näyttämään ”ilmapallon puolikkailta tai kirkonkelloilta”.
Terästeollisuus sai uusia asiakkaita
Jo 1700-luvulla oli ollut muotia käyttää valtavia pukuja, joiden hameosasta oli tehty valtava ja pallomainen lukuisilla kangaskerroksilla ja hevosenjouhista valmistetuilla kovikkeilla. Tämä villitys oli kuitenkin jo ohi, kun eräs äärimmäisen tyylitietoinen nainen valloitti Pariisin muotipiirit vuonna 1853.
Keisari Napoleon III otti vuonna 1853 vaimokseen itseään 18 vuotta nuoremman, espanjalaiseen aatelissukuun kuuluneen Eugénien, joka kohosi pian koko Euroopan muoti-ikoniksi. Kun hän vuonna 1855 hankki vannehameen peittääkseen raskautensa, hameesta tuli välittömästi hitti.
Eugénie verhosi kehonsa hulavanteiden kaltaisista renkaista rakennettuun häkkiin, jonka tukema laaja hame sai vatsan näyttämään pienemmältä. Vanteiden ansiosta näyttäväänkään hameeseen ei tarvinnut käyttää valtavia kangasmääriä, ja vanteiden alle jäi tyhjää tilaa, mikä helpotti kävelemistä.
Muutamassa vuodessa sekä Eurooppaan että Yhdysvaltoihin levisi todellinen ”krinoliinimania”, ja vuonna 1858 pelkästään Thompsonin vannehametehtaassa New Yorkissa tuhat ompelijaa valmisti joka päivä 4 000 uutta vannekehikkoa. Toinen tehdas kertoi käyttävänsä päivittäin tonnin verran terästä vannehameisiin.
Massatuotannon ansiosta hameista tuli edullisia, ja niiden käyttö levisi kaikkialle yhteiskuntaan. Toisin kuin 1700-luvun hamemuoti, tämä oli hengenvaarallinen, sillä uusi teollisuusyhteiskunta oli täynnä riskejä, jotka uhkasivat jättihameisiin pukeutuneita naisia.
Tehtaat käyttivät tonneittain terästä joka päivä Euroopassa ja Yhdysvalloissa valmistaessaan tuhansia vannehameita muotitietoisille kuluttajille.
Miehet joutuivat väistämään
Suosittu muotioikku tuotti paljon jokapäiväisiä ongelmia sekä hameen kantajille että heidän lähimmäisilleen. Vanteiden halkaisijat vaihtelivat yleensä puolesta metristä metriin, minkä lisäksi tuli vielä itse hameen kangas, joka laskeutui vyötäröltä kohti leveää helmaa.
Laahuksineen päivineen suurimpien vannehameiden halkaisija saattoi olla lähes pari metriä ja helman ympärysmitta yli neljä metriä. Ihmekö siis, jos kaduilla oli ahdasta.
Eräs The New York Timesin toimittaja kirjoitti: ”Broadwaylla eteneminen on helpommin sanottu kuin tehty. Kun jalkakäytävä täyttyy vannehameista, herrasmies ei voi muuta kuin siirtyä kävelemään ajotien puolelle.”
”Naiset pitävät vannehameita myös jumalanpalveluksissa”, valitti puolestaan The Times -lehden kommentaattori. ”Neljän hengen penkissä on nykyisin tilaa enää kahdelle.”
Samassa lehdessä toinen toimittaja totesi, että naisten vannehameet vaativat eräässä hyväntekeväisyystilaisuudessa neljänsadan paikan verran tilaa.
Aikakauslehti The Ladies Cabinet julkaisi vuonna 1855 pariisilaisen liikennöitsijän kirjeen, jossa tämä valitti muodin vievän häneltä työt:
”20 hengen vaunuun mahtuu nykyisin vain neljä ihmistä”, taloudellisesti ahtaalle joutunut yrittäjä totesi.
Tuulten viemää
Hameista oli haittaa myös niiden kantajille. Erään helmikuisen myrskyn jälkeen vuonna 1858 The New York Timesin sääreportteri kirjoitti:
”Ilma oli jäätävän kylmä ja tuuli puuskaista. Leveisiin vannehameisiin pukeutuneet naiset pääsivät vaivoin eteenpäin, elleivät sitten joutuneet satunnaisen puuskan vietäviksi.”
Hameet myös juuttuivat oviaukkoihin ja tekivät normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä melko haasteellista.
”Siinä ottivat vanteet mittaa toisistaan”, kuvasi eräs toimittaja oloja täpötäydessä luentosalissa vuonna 1858.
Erään ranskalaisen hovinaisen mukaan kyky liikkua elegantisti vannehameessa vaati melkoista taiteilua:
”Matkustaminen, lepääminen, lasten kanssa leikkiminen tai jo pelkkä kätteleminen tai käyskentely vaati onnistuakseen tarkkaa suunnittelua ja paljon hyvää tahtoa. Noihin aikoihin miehet lakkasivat vähitellen tarjoamasta käsivarttaan naiselle halutessaan liittyä tämän seuraan”, hän kirjoitti.
Vannehameeseen pukeutunut nainen ei voinut kävellessään ottaa pitkiä askeleita, ettei hame käännähtänyt hallitsemattomasti, ja portaissa kulku tuotti erityisiä haasteita. Jos vanteet olivat kovin jäykät, pahatapaiset nuorukaiset saattoivat kurkistella hameen alle. Naiset joutuivat usein nostelemaan helmojaan, jotteivät kompastuisi, ja paljastamaan näin yhä enemmän sääriään, mikä suututti tuon ajan tiukkoja moralisteja.
Vannehameiden teräskehikko jäi helposti kiinni milloin mihinkin. Joskus hame saattoi kuitenkin pelastaa jopa hengen. Esimerkiksi vuonna 1858 Martha Sheppard -niminen nainen yritti tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta. Hänen krinoliininsa levittäytyi kuin ilmapallo, ja Sheppard laskeutui turvallisesti veteen.
Pohkeiden vilahdukset ja muut päivittäiset pikku riesat toki kalpenivat vannehamemuodin vakavampien seurausten rinnalla. Suurimmat vaaratilanteet liittyivät tuleen. Vannehameissa suositut tyllit ja musliinikankaat syttyivät helposti, ja hameiden suuren koon vuoksi moni muukin kuin Ipswichin Emma huomasi usein aivan liian myöhään joutuneensa kohtalokkaan lähelle kamiinaa tai öljylamppua.
The New York Timesissa 16. maaliskuuta 1858 julkaistussa artikkelissa ”Vannehameen vaarat” selitettiin, miksi palo-onnettomuudet usein olivat niin tuhoisia: ”Tuleen syttynyt, ontto vannehame on kuin savupiippu, joka suojaa ja ruokkii tulta.”
Asiaa pahensi myös se, että vannehameet monesti estivät naisia rientämästä toistensa avuksi tulipalon sattuessa. Tämän sai omakohtaisesti kokea myös englantilainen lady Dorothy Nevill jouduttuaan liian lähelle kipinöitä.
”Liekit ympäröivät minut silmänräpäyksessä”, hän kirjoitti.
”Kukaan lähelläni olleista naisista ei voinut auttaa minua: omien valtavien vannehameidensa vuoksi he eivät käytännössä voineet lainkaan altistua liekeille. Jos he olisivat tulleet lähelleni auttamaan minua, palo olisi tarttunut heihin yksin tein.”
Lady Nevill sai tukahdutetuksi tulen matolla kierien, mutta hänelle jäi elinikäiset paloarvet käsivarsiin ”noiden hirviömäisten vanteiden” vuoksi.
Eräs bulgarialaistoimittaja laski, että niiden 14 vuoden aikana, jolloin suurten krinoliinihameiden aikaansaama villitys oli pahimmillaan, niiden paloissa kuoli 39 927 henkilöä eli noin kahdeksan joka päivä. Luku on todennäköisesti liioiteltu, mutta uhreja oli joka tapauksessa varmasti tuhansia.
Tunnetun sairaanhoitajan Florence Nightingalen laskujen mukaan pelkästään Englannissa kuoli krinoliinipaloissa 277 henkeä vuosien 1863–64 aikana.
Tuhannet tukehtuivat savuun
- joulukuuta 1863 Chilen pääkaupungissa Santiagossa sattui kammottavin tapahtuma muotivillityksen historiassa.
Noin kolmetuhatta henkilöä oli ahtautunut messuun täpötäydessä Iglesia de la Compañian kirkossa. Joulukuiset Neitsyt Marian kunniaksi vietetyt juhlallisuudet olivat huipentumassa, ja kirkko oli valaistu runsain kynttilöin, kukkaseppelein ja upein verhoiluin. Valtaosa messuväestä oli naisia, jotka olivat pukeutuneet parhaisiin ja suurimpiin vannehameisiinsa. Seremonia ei ollut vielä ehtinyt alkaa, kun kynttilöin ympäröidyn alttaritaulun luona olleet verhot syttyivät ilmiliekkiin. ”Tuli syttyi kauhistuttavalla vauhdilla, ja sen voima oli pelottava”, The London Journal kuvaili kirkon tapahtumia.
”Vettä, vettä!” huusi lähinnä tulta seissyt messukansa, kun paniikki levisi koko täydessä kirkkosalissa olevaan naisjoukkoon.
”Väki rynnisti paniikissa ja pakkautui tiiviiksi massaksi. Useat pyörtyivät, ja pitkiin, kellomaisiin vannehameisiinsa sotkeutuneet naiset koettivat kaikin keinoin päästä kohti ovea”, brittilehti raportoi. Epäonneksi kirkon sivuovet olivat lukossa, eikä ulos päässyt kuin pääoven kautta. Naiset pusertuivat sen eteen yhdeksi suureksi ja sekasortoiseksi krinoliinihameiden kasaksi.
”Yhteen kiilautuneet naiset eivät päässeet ulos eivätkä voineet myöskään auttaa toisiaan. Hetki hetkeltä he pakkautuivat yhä tiiviimpään ja korkeampaan kekoon.”
Joukko riuskoja miehiä saapui paikalle avunhuutojen ja savun havahduttamina. He avasivat sivuovet ja yrittivät sitten auttaa pääoven luo loukkuun jääneitä naisia, mutta yritykset epäonnistuivat lähes täysin. The London Journalin mukaan jotkut ”urheista” miehistä kiskoivat naisia niin kovasti käsivarsista, että kirjaimellisesti repivät ne irti.
Eräs karjapaimen puolestaan rynnisti paikalle hevosella ja heitti lassonsa kirkkoon kaapaten mukaansa joukon naisia, jotka raahautuivat miehen perässä. Kaikkiaan kaksi kolmasosaa kirkossa olleista naisista menehtyi.
”Viidentoista minuutin aikana kaksituhatta naista, jotka hetkeä aikaisemmin olivat sädehtineet kauneimmassa kukoistuksessaan, muuttuivat mustuneiksi ja kauhistuttaviksi ruumiiksi, joita oli kauhea katsoa ja mahdotonta tunnistaa”, The London Journal kirjoitti. The New York Timesin kirjeenvaihtaja kuvasi palopaikan hirveää näkyä seuraavana päivänä näin: ”Kirkkaassa päivänvalossa näkymä oli sanoinkuvaamattoman kauhea: kaksituhatta eri tavoin hiiltynyttä ruumista – osa pikimustiksi palaneita, osa vain hiukan korventuneita – makasi kasoina ulko-ovien luona. Käsien vääntyneet asennot ja ammolleen jääneet silmät kertoivat viimeisen kamppailun epätoivoisuudesta.”
Chilen pääkaupungissa Santiagossa sijaitseva kirkko muuttui liekkimereksi vuonna 1863 tulen tartuttua naisten vannehameisiin.
Vaaratilanteita kaduilla ja tehtaissa
Vaikka tuli aiheutti eniten onnettomuuksia, leveävanteiset hameet johtivat usein muihinkin vakaviin vaaratilanteisiin. Kaatumisriski oli suuri, ja vanteiden vuoksi kumoon kellahteli sekä naisia että heidän lähellään olevia.
Epäonnekas lontoolaismies joutui vuonna 1858 julkaisemaan The Times -lehdessä ilmoituksen, jossa pyysi taloudellista apua. Mies oli kompastunut ohikulkevan naisen vannehameeseen työntäessään pyörätuolia. Onnettomuus oli vammauttanut miehen pysyvästi.
Erittäin huonosti kävi myös 60-vuotiaalle kantajana toimineelle James Welshille, kun hänen jalkansa takertui kadulla vannehameeseen. Welsh kaatui kumoon ja paiskautui ohiajavan hevosvaunun alle. Welshin reisiluu murtui onnettomuudessa, mutta nainen, jonka vannehame aiheutti tilanteen, katosi ihmisvilinään.
Naisten yleistynyt tehdastyö johti suureen määrään vakavia, vannehameisiin liittyviä onnettomuuksia. Raskas työkään ei estänyt naisia pukeutumasta muodikkaasti, vaikka tehtaassa työskenteleminen ja vannehame olivatkin erittäin vaarallinen yhdistelmä.
Lievemmästä päästä oli Staffordshiressä Englannissa sijainneen keramiikkatehtaan vuonna 1863 kirjaama 200 punnan hävikki, joka aiheutui siitä, että naistyöntekijät olivat pudotelleet vannehameillaan astioita hyllyiltä. Summalla olisi voinut palkata 20 kouluttamatonta miespuolista työntekijää vuodeksi.
Tehtaiden suuret koneet saattoivat olla suorastaan hengenvaarallisia vannehametta käyttäville naisille. Brittiläinen tehtaantyttö, 17-vuotias Caroline Marshall sai kokea sen kohtalokkaalla tavalla vuonna 1869.
Marshall oli menossa rasvaamaan koneen vetohihnaa, kun hänen laajahelmainen vannehameensa takertui koneeseen. Ennen kuin kukaan ehti apuun, tytön takaraivo oli jo jauhautunut veriseksi massaksi, ja hän kuoli vammoihinsa.
22-vuotiaalle Harriet Moodylle Leedsistä kävi yhtä huonosti vuonna 1863. Tekstiilitehtaassa työskentelevä nainen väisti ohikulkevaa toveriaan, kun hänen vannehameensa tarttui koneen vetohihnaan. Kun kone vihdoin 15 minuutin kuluttua saatiin pysäytetyksi, nuori nainen oli auttamattomasti sotkeutunut hameensa vanteisiin, jotka ruhjoivat hänet niin pahasti, että hän kuoli muutaman minuutin kuluttua.
Aluksi naisen vyötärölle kiinnitettiin vanteista koostuva kehikko. Kehikon päälle asetettiin alushame ennen varsinaisen hameen pukemista.
Näyttelijä kuoli kuvauksissa
Onnettomuuksien vuoksi jotkut tehtaanomistajat kielsivät työntekijöiltään vannehameiden käytön. Vapaa-ajallaan naiset kuitenkin käyttivät hameita niiden vaarallisesta maineesta huolimatta.
Myös muoti muuttui vähitellen. Kokovanteen tilalle tuli krinolinetiksi kutsuttu, ainoastaan hameen takana oleva puolikaarista rakennettu tuki. Toinen vannehameen syrjäyttäjä oli turnyyri, jolla hame kohotettiin ylös takapuolen päälle. 1800-luvun lopulla vannehameinnostus hiipui, ja samalla loppuivat vanteista johtuvat onnettomuudet.
Vielä vuonna 1930 maailma sai kuitenkin muistutuksen vannehameiden vaaroista. 20-vuotias näyttelijä Anita Foy oli Lontoossa kuvaamassa Spanish Eyes -nimistä elokuvaa, kun hänen rooliasuunsa kuulunut vannehame osui kuvaustauolla liian lähelle sähkölämmitintä.
Seuranneet tapahtumat kuvattiin lyhyessä tiedotteessa näin: ”Kuultuaan Foyn huudot lavastemestari tukahdutti tulen maton avulla, mutta näyttelijätär kuoli saamaansa šokkiin.”