Epätoivoiset viininviljelijät yrittivät tuhota viinikirvan ruiskuttamalla maaperään myrkkyjä. 

© Mary Evans

Tuhoisa tauti uhkasi Euroopan viinintuotantoa

Kun Euroopan viinipellot alkoivat 1860-luvulla yksi toisensa jälkeen lakastua, viljelijät joutuivat paniikkiin. Viiniköynnöksiä tappoi loinen, jota ei aluksi osattu pysäyttää. Lopulta torjuntakeino kuitenkin löytyi.

torstai 27. huhtikuuta 2017 teksti Anker Tiedemann

Kesällä 1863 Joseph Antoine Bortyn pienen viinitarhan viiniköynnökset Roquemauren kaupungissa Etelä-Ranskassa sairastuivat. 

Kasvien lehdet kellastuivat ja muuttuivat sitten reunoiltaan verenpunaisiksi, kunnes köynnökset lopulta lakastuivat. 

Seuraavana vuonna Bortyn viiniköynnökset olivat kuolleet. Sama tuntematon sairaus levisi viininviljelyksille kaikkialle Roquemauren ympäristöön Rhônejoen rannoille.

Muutamassa vuodessa vanhat viinipellot muuttuivat karuiksi lehdettömien ja rypälettömien oksien ryteiköksi. 

Tauti levisi Espanjaan, Italian ja Balkanin maihin ja kaikkialle Euroopan viinin- viljelysalueille. Viinintuottajat olivat ymmällään. Osa viljelijöistä repi tuhoutuneet köynnökset irti maasta ja poltti ne.

Tuhannet viininviljelijät muuttivat perheineen muualle. Monet asettuivat Etelä-Amerikkaan aloittaakseen siellä alusta, sillä he pelkäsivät Euroopan perinteisen viinintuotannon saaneen lopullisen kuoliniskun.

Tuhon syy löytyi kuitenkin lopulta: kyseessä oli hyönteinen, viinikirva, joka tuhosi viiniköynnösten juuret. 

Tuholainen sai tieteellisen nimen Phylloxera vastatrix. Se oli todennäköisesti kulkeutunut herra Bortyn viinitarhaan Pohjois-Amerikasta.

Vuonna 1861 Borty oli tuottanut viiniköynnöksen taimia newyorkilaiselta viinitilalta kokeillakseen niiden menestymistä Euroopassa. Borty istutti kasvit tietämättä, että niiden mukana oli tullut viinikirvoja.

Höyrylaiva toi taudin mukanaan

Viiniköynnös on kasvisuku, johon kuuluu useita eri lajeja. Lajit jakautuvat vielä eri rypälelajikkeisiin. 

Useimmat Euroopassa viljellyt, yleisimmin viinintuotannossa käytetyt tummat ja vaaleat rypäleet, kuten Cabernet Sauvignon, Merlot, Chardonnay jne., kuuluvat niin sanottuihin aitoviineihin eli Vitis vinifera -lajiin, joka on altis viinikirvan tuhoille. 

Pohjoisamerikkalaiset lajit ovat aikojen saatossa kehittäneet itselleen vastustuskyvyn viinikirvalle, mutta niitä ei arvostettu Euroopassa.

Bortyn eurooppalaiset Vitis vinifera-kasvit eivät olleet vastustuskykyisiä amerikkalaiselle viinikirvalle. 

On kuitenkin sattumaa, että kirva pääsi leviämään juuri hänen viiniköynnöksistään. Viiniköynnöksiä oli tuotu Amerikasta Eurooppaan aina siitä lähtien kun Leif Erikinpoika oli vuoden 1000 tienoilla käynyt Amerikassa paikassa, jonka hän nimesi Vinlandiksi. 

Viinikirvan saastuttamat kasvit kuitenkin kuolivat viikkoja kestävän matkan aikana ja ne heitettiin pois, joten viinikirva ei tuolloin koskaan päässyt Eurooppaan asti.

Kun suuret höyrylaivat 1800-luvulla alkoivat kulkea säännöllisesti Atlantin yli, matka kesti enää 9–10 päivää. 

Sairastuneet viiniköynnökset ja niissä salamatkustajana kulkeneet kirvat selviytyivät matkasta ja pääsivät Eurooppaan muun muassa epäonnisen Bortyn viinitarhaan. 

Toinen uusi tekninen keksintö, rautatie, piti huolen siitä, että kirva pääsi leviämään muuallekin Eurooppaan. 

Viinikirvan tuhoja edeltävän ajan viinit, kuten kuvan Mouton-Rothschild vuodelta 1869, ovat kalliita harvinaisuuksia. 

© Polfoto/Corbis

Pahansisuinen tuholainen

Katastrofin levitessä järjestettiin konferensseja, joissa tutkijat yrittivät keksiä ratkaisun kirvan aiheuttamien tuhojen torjumiseksi. 

Ranskan hallitus lupasi rahapalkkion sille, joka löytäisi keinon päästä eroon tuhohyönteisestä.

Phylloxera-viinikirva on niin pieni, että sitä ei juuri paljain silmin näe. Se lisääntyy nopeasti, ja sen kehitykseen kuuluu 18 vaihetta. 

Yksi näistä kehitysvaiheista elää viiniköynnöksen juurissa, ja juuri se osoittautui erityisen tuhoisaksi eurooppalaisille viinilajikkeille.

Juurissa kirvat imevät kasvin juurinestettä ja aiheuttavat lopulta juurten mädäntymisen ja kasvin kuoleman.

Ongelmaan esitettiin monenlaisia ratkaisuja: Viiniköynnösten väliin pitäisi istuttaa pahanhajuisia kasveja, jotka ajaisivat viinikirvat pois. 

Juuria pitäisi kastella valkoviinillä tai erilaisilla myrkyillä. Pelloille päästettäisiin joukoittain rupi-sammakoita, jotka söisivät kirvat. 

Muita esitettyjä torjuntakeinoja olivat muun muassa muurahaiset, pikkulinnut, etanat, sinappi, höyry, erilaiset yrtit, nikotiini, tärpätti, petroli, dynamiitti, Pompejin vulkaaninen tuhka, lihansyöjäkasvit ja metelöivä torviorkesteri.

Ehdotuksia lähetettiin Montpellierin yliopistoon Etelä-Ranskaan, jossa hieman yli tuhatta lupaavimpaa menetelmää testattiin laajoissa koesarjoissa, mutta ilman mainittavia tuloksia. 

Ainoa tehokkaaksi osoittautunut keino oli hiilisulfidin (CS2) pumppaaminen maa- perään. Tapa oli kuitenkin räjähdysarka, pahanhajuinen ja liian myrkyllinen.  

Tehokas mutta työläs ratkaisu

Läpimurto tuli vuonna 1869 Phylloxera-konferenssissa, jossa esitettiin ehdotus eurooppalaisen viinilajin Vitis viniferan oksien ymppäämisestä viinikirvalle vastustuskykyisten pohjoisamerikkalaisten viinilajien varsiin.

Ratkaisuun liittyi kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin viininviljelijöiden olisi revittävä vanhat, sukupolvien ajan loistavia rypäleitä tuottaneet viiniköynnökset irti maasta. Toiseksi edessä olisi pitkä ja vaivalloinen operaatio, jos kaikki saastuneet viljelykset haluttiin palauttaa tällä tavoin tuotantoon. 

Vuonna 1880 pelkästään Ranskassa kasvoi noin 11 miljardia viiniköynnöstä, joten viinintuottajat ymmärrettävästi toivoivat, että vihatun tuholaisen torjumiseksi keksittäisiin jokin yksinkertaisempi kemiallinen keino.

Lopulta viljelijöidenkin oli myönnettävä, että ainoa keino pelastaa viinintuotanto oli istuttaa viljelyksille pohjoisamerikkalaisia köynnöksiä, joihin ympättiin eurooppalaisia lajikkeita. 

Vuonna 1885 45 000 hehtaarille Ranskan viininviljelyksiä oli istutettu Yhdysvalloista tuotuja kasveja perusrungoiksi, ja 10 vuoden kuluttua määrä oli moninkertainen.

Koko rupeama oli maksanut Ranskalle noin 1,8 miljardia frangia, ja kirva oli tuhonnut noin 2,5 miljoonaa hehtaaria viininviljelyksiä. 

Vuosina 1875–1889 Ranskan viinintuotanto putosi 8,5 miljardista litrasta 2,3 miljardiin litraan, ja vasta vuonna 1920 tuotanto ylsi kirvan tuloa edeltävälle tasolle.

Kirva tuhosi arviolta 75–90 prosenttia Euroopan viiniköynnöksistä, ja se jätti pysyvän jälkensä. Nykyään lähes kaikilla Euroopan viininviljelyalueilla – ja muuallakin maailmassa – paikalliset viinilajikkeet vartetaan edelleen pohjoisamerikkalaiseen runkoon.

Ehkä sinua kiinnostaa...