Peltotyöläiset nauttivat mukaan otetut eväät työn lomassa.

© Paw Gissel

Eväiden historiaa: Kuivaa leipää ja olutta

Jo pohjolan viikingit ottivat eväät mukaan lähtiessään retkilleen. Maatalous- ja peltotöissä on pitänyt tankata energiaa pitkin päivää, ja teollistumisen myötä kaupunkeihin syntyi ruokaloita työläisille.

tiistai 23. toukokuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Viikinkiaika: Matkaeväänä kuivattua ja suolattua

Skandinaavit ottivat mukaansa runsaasti ruokaa purjehtiessaan ryöstelemään tai tekemään kauppaa vieraille maille. 

Arabi Ibn Fadlan kohtasi viikinkejä Venäjän joilla ja kuvaili kohtaamista: ”Niin pian kuin he olivat tuoneet aluksensa ankkuriin, jokainen heistä nousi maihin mukanaan leipää, sipuleita, maitoa ja nabidia.”

Ibn Fadlan tarkoitti arabian väkijuomaa tarkoittavalla sanalla nabid luultavasti simaa.

Leipää kutsuttiin nimellä leve, ja se oli ohutta ohrasta, rukiista ja vehnästä pannulla paistettua leipää, joka kuivui vuorokaudessa kivikovaksi.

Säilyvyys oli ainainen haaste. Ottamalla mukaan eläviä kotieläimiä viikingit olisivat turvanneet tuoreen lihan saannin, mutta silloin heidän olisi pitänyt välillä rantautua teurastamaan eläimiä ja kypsentämään niiden liha. 

Pitkillä matkoilla heillä oli siksi mukanaan lihaa ja kalaa, jotka oli kuivattu, savustettu tai suolattu niin, että ne säilyivät pidempään. 

Myös voi oli voimakkaasti suolattua. Islantilainen saaga 1200-luvulta kertoo merenkävijän kohtaamista haasteista: 

”Oli niin kylmä, että voita ei voinut levittää leivälle, joten hänen piti haukata vuoron perään molemmista.” Kuiva ja suolainen ruoka huuhdottiin alas runsaalla määrällä mietoa olutta.

Nostattamaton leipä säilyi tuoreena noin vuorokauden, minkä jälkeen se kuivui.

© Bridgeman & Shutterstock

Viikinkien ruisleipä

Kun leivissä ei käytetty nostatusainetta, niistä tuli litteitä ja kovia. Sitten viikingit keksivät, että hapattamalla ja uunissa paistamalla ruisleivästä sai pehmeää, eikä se kuivunut heti vaan oli syötävää viikon tai kauemminkin. 

Matkoillaan viikingit joutuivat kuitenkin tyytymään kuivaan leipään, sillä uunia ei voinut kuljettaa mukana. 

1300-luku: Työn ohessa naposteltiin

Keskiajalla lämmin ateria syötiin ehkä pari kertaa päivässä, jos siihen oli varaa. Sen sijaan saatettiin napostella työn ohessa pikkupurtavaa, kuten marjoja ja juustoa. 

 Keskiajalla Pohjolassa viljeltiin muun muassa sipulia, herneitä, papuja, kaalia, lanttua ja naurista, joten niitäkin on varmasti syöty monissa muodoissa.

Aamupala, Aamu: Leipää, juustoa, marjoja

Lounas, Aamupäivä: Lihaa, leipää, voita

Väliateria, Keskipäivä: Leipää, juustoa ja marjoja

Illallinen, Iltapäivä: Lihaa, leipää, voita

Iltapala, Ilta: Leipää, juustoa marjoja

Juustoa leivän päälle

  • Hapanjuusto: Jo viikinkiaikana tehtiin happamesta maidosta kuumentamalla juustoa, jota syötiin leivän päällä tai jälkiruokana. Muun muassa raejuusto on samaa perua.

  • Kiinteä juusto: Maidosta voidaan valmistaa juustoa myös käyttämällä niin sanottua juoksutetta. Perinteisesti juoksute on eristetty vasikanmahasta suolaliemessä liottamalla. Juoksuttamalla valmistetaan eri tyyppisiä juustoja, kuten homejuustoja sekä puolikovia ja kovia juustoja. 

1500-luku: Vehnäleipä oli vain rikkaille

Keskiajalla ruisleivästä oli tullut tavallisen kansan tärkeä elintarvike.

Pohjolan aatelisto ja muu parempiosainen väki herkutteli eteläeurooppalaiseen tyyliin ruista harvinaisemmasta vehnästä tehdyillä leivonnaisilla. 

Vehnäleipä oli ravintoarvoltaan heikompaa kuin ruisleipä, mutta se oli suussa sulavaa, ja joutilas yläluokka pärjäsi vähemmällä energialla kuin kovaa ruumiillista työtä tekevä kansa.

Rukiista tehtiin etenkin hapanleipää, ja Suomessa siitä syntyi maan eri osissa eri versioita: lännessä valmistettiin etenkin kuivatettua kovaa ruisreikäleipää ja idässä pehmeää ruislimppua. 

Itä-Suomessa rukiista valmistettiin myös erilaisia piirakoita ja kukkoja. Yksi varsin suomalainen ruoka on mämmi, joka oli alunperin eväsmuonaa ja jota syötiin vielä 1700-luvulla ruisleivän päälle siveltynä.

Toinen tärkeä viljelykasvi oli ohra, josta tehtiin muun muassa puuroja ja olutta. Keskiajalla olut oli ruoka, ja sitä joivat lapsetkin – mutta se sisälsikin vain vähän alkoholia. 

Ne, joilla oli varaa, joivat juhlissa väkevämpää olutta tai esimerkiksi saksalaista tuontiolutta. 

Pohjolan kansojen historiasta kirjoittanut Olaus Magnus kehuu 1500-luvulla erityisesti suomalaista olutta, sillä se tekee ihmiset ”erittäin vankoiksi kestämään mitä tahansa rasitusta ja suorittamaan loppuun vaikeimmatkin työt.” 

Lisäksi hän kertoo sen tekevän naiset niin hedelmälliseksi, että he synnyttävät enimmäkseen kaksosia.

Viina oli koko kansan lääkettä

Alkoholin tislaaminen yleistyi Euroopassa 1500-luvulla. Tislaamalla voitiin valmistaa yli 20-prosenttista alkoholia.

Alkoholin kurkussa aiheuttaman polttavan tunteen uskottiin kertovan sen parantavista ominaisuuksista. 

Väkevää alkoholia alettiinkin kutsua aqua vitaeksi – elämän vedeksi – ja sitä myytiin rohdoksi ja lääkkeeksi.

Viinaryyppyjä saatettiin nauttia lääkkeeksi ja vahvistukseksi jopa työn lomassa. 

Skandinaavit joivat 1500- luvulla niin paljon, että aikaa kutsutaan Tanskassa ”suureksi pohjoiseksi jurriksi”.

© Bridgeman & Getty Images

1700-luku: Maalla syötiin monta kertaa päivässä

Työpäivät olivat maalla pitkät, ja etenkin kesäisin piti syödä monta kertaa päivässä, jotta jaksettiin painaa töitä iltaan asti. 

  • Suurus, klo 5: Puuroa tai velliä

  • Aamiainen, klo 7: Leipää, suolakalaa

  • Väliateria, klo 9: Leipää, puuroa

  • Puolinen, klo 12: Lihakeittoa

  • Väliateria, klo 17: Leipää, juustoa

  • Iltanen, klo 19: Kalaa tai lihaa

Teollistuminen: Omat eväät pitivät nälän loitolla

1800-luvun loppua kohti yhä enemmän ihmisiä siirtyi kaupunkeihin töihin, ja ruokailutavat muuttuivat.

Työläiset viettivät suurimman osan päivästä poissa kotoa. Teollistumisen alkuaikoina työpäivä alkoi esimerkiksi kello kuusi aamulla ja päättyi kello 19. 

Silloin väsynyt tehdastyöläinen riensi kotiin, jossa ehkä syötiin lämmin iltaruoka, soppaa tai puuroa. 

Keskellä päivää saattoi olla ruokatunti, jolloin käytiin kotona syömässä – jos se vain oli mahdollista. 

Monesti matka oli kuitenkin liian pitkä, joten töihin piti ottaa mukaan eväät, jotka pitivät nälän edes jotenkin loitolla.

Monille leivästä ja voista, jotka olivat aiemmin olleet vain välipaloja, tuli päivän pääateria. 

Yleensä eväspaketissa oli ruisleipää, joka oli sivelty rasvalla, ja esimerkiksi silakkaa. 

Jos perheellä oli rahaa hankkia esimerkiksi makkaraa, töissä käyvällä isällä oli siihen etuoikeus. Kotona oleva äiti ja lapset söivät leipää joko ilman päällysteitä tai rasvan kanssa, ja ruokalistalla saattoi olla myös vellejä tai puuroa.

Vuonna 1984 Tanskasta Rosenborgin linnasta löytyi kuivaa leipää sisältävä eväspaketti, jonka sanomalehtikääreessä oli päivämäärä 22. elokuuta 1886.

© Paw Gissel

1800-1900-luku: Työpaikkaravintoloiden edeltäjät

Suomen työväestön ruoka oli yksinkertaista ja koostui puuroista, velleistä, ruisleivästä, perunoista, juureksista ja kalasta. 

Tehtaisiin perustettiin ruokaloita, ja ruokatunnilla syötävää saattoi ostaa myös työmaiden liepeillä ja toreilla olevista kojuista. 

Tarjolla oli usein soppaa tai vaikkapa velliä. Oli myös kierteleviä kauppiaita, jotka kulkivat ruokakärryineen työmaiden, tehtaiden ja satamien lähistöllä.

Metsätyömailla miehet olivat usein viikkojakin poissa kotoa, joten ruoka oli laitettava itse työnantajan toimittamista tarvikkeista. 

Ruokavalio olikin pakosta yksinkertaista ja sisälsi esimerkiksi leipää, kahvia, läskiä ja lihakeittoa. 

Vasta 1900-luvun alussa savottakämpille alettiin palkata kokkeja, ja 1930-luvulta asti niin sanotut kämppäemännät huolehtivat ruuanlaitosta. 

1800-luvulla patentoidulla lihamyllyllä saatiin halvemmatkin ruhonosat helposti hyötykäyttöön.

© Shutterstock

1910-luku: Ruoka-automaatit tulivat kaupunkiin

1900-luvun alussa Helsinkiin rantautui Keski-Euroopasta uusi keksintö, automaattiravintolat, joita täällä kutstuttiin yksinkertaisesti vain automaateiksi.

Ne olivat eräänlaisia nykyisten pikaruokaloiden edeltäjiä, joista sai ostaa kolikoilla esimerkiksi voileipiä, keittoa, kahvia, olutta – ja viinaksiakin. 

Automaattiruokaloissa ruuat olivat luukkujen takana, ja kun kolikko pudotettiin sille tarkoitettuun rakoon, laite laski valitun ruoka-annoksen ruokailijan eteen. 

Ravintoloissa oli toki henkilökuntaa, joka valmisti keittiössä ruuat ja asetti ne myytäväksi sekä korjasi ruokasalista pois käytetyt astiat. 1910-luvulla automaatti- ravintolat olivat erittäin suosittuja.

1930-luku: Koulu ruokki köyhät lapset

Kouluruokailu yleistyi Pohjoismaissa 1920- ja 1930-luvulla. Aluksi kouluissa tarjottiin ruokaa vain vähävaraisista perheistä oleville lapsille, myöhemmin laki takasi Suomessa ja Ruotsissa ruuan kaikille.

Suomi oli kouluruokailun edelläkävijä 

Suomessa vähävaraiset lapset ovat voineet saada kansakoulussa ilmaisen aterian jo 1900-luvun alussa. Valtio myönsi avustuksia kouluruokailun järjestämiseksi. 

Vuonna 1943 eduskunta määräsi, että vuoteen 1948 mennessä kaikkien kansakoulujen tulee tarjota oppilaille lämmin ateria. Oppilailla oli velvollisuus avustaa ruuanhankinnassa ja tuoda kouluun esimerkiksi perunoita ja poimia puolukoita omalla ajallaan.

Ruotsi oli samoilla linjoilla kuin Suomi

Ruotsi on Suomen lisäksi ainoa maa maailmassa, jossa laki määrää ilmaisesta koululounaasta. 

Huoli lasten terveydestä alkoi kasvaa 1930-luvulla, ja vuodesta 1938 asti kunnat saivat mahdollisuuden hakea valtionavustusta säännöllisen kouluruokailun järjestämiseksi. Vähitellen avustus kattoi kaikki tietyt vaatimukset täyttävät koulut. 

Norjassa lapset saivat maitoa ja leipää

Norjassa köyhimmät lapset saivat aterian koulussa jo 1890-luvulla.

Oslossa otettiin vuonna 1932 käyttöön ns. Oslo-lounas, jonka kaikki kaupungin lapset saivat ja johon kuului leipää, maitoa ja vihanneksia. 

Malli levisi muualle Norjaan. Myös Tanskassa ehdotettiin samaa mallia, ja seurauksena osassa kouluista alettiin tarjota ilmainen ateria, osassa ei. 

Norjassa lapset saivat koulussa voileipiä.

© Schrøder/digitalmuseum.se

Ehkä sinua kiinnostaa...