Kahvi on maistunut niin hienoille naisille kuin raavaille miehillekin jo satojen vuosien ajan.

© Bridgeman

Emme joisi kahvia ilman kolmea röyhkeää varkautta

Arabit olivat ensimmäisiä, eurooppalaiset seurasivat perässä, ja nykyisin kahvi höyryää kupeissa joka puolella maailmaa. Kahvin leviäminen maailman joka kolkkaan on kolmen uhkarohkean varkauden ansiosta.

torstai 4. lokakuuta 2018 teksti Esben Mønster-Kjær

Kaksi miljardia kupillista – niin paljon kahvia ihmiskunta juo päivittäin. Henkilöä kohden laskettuna kahvinkulutus on siis 1,3 kiloa kahvipapuja vuodessa.

Kahvinkulutus kasvaa edelleen, sillä esimerkiksi sellaisista perinteisistä teenjuojamaista kuin Intia tulee koko ajan uusia kahvinjuojia. Pohjolassa tilastot eivät juuri heilahtele, ja vuosi vuodelta me kuulumme ahkerimpien kahvinjuojien joukkoon.

Maailman kärjessä on Suomi, jossa kulutus on keskimäärin 12 kiloa raakakahvia asukasta kohti vuodessa, ja seuraavina tulevat Norja (9,5 kiloa), Islanti (9 kiloa), Tanska ja Ruotsi (noin 8 kiloa).

Kahvi on yksi maailman laajimmille levinneistä nautintoaineista, mistä on kiittäminen kolmea miestä, jotka aikoinaan hankkivat kepulikonstein arvokkaita kahvipuita ja kuljettivat niitä eri puolille maailmaa. 

Ilman heitä kahvi olisi ehkä jäänyt eksoottiseksi ja kalliiksi ylellisyystuotteeksi, johon vain harvalla olisi nykyäänkään varaa.

Kahvi oli viisauden lähde

Kahvin historia alkaa itäafrikkaisesta bun-nimisestä puusta, jonka marjoilla on piristävä vaikutus. Etiopialaisilla oli tapana poimia marjoja ja syödä niitä raakoina tai kuivattuina. 

Soturit söivat energiapommeja, joissa puun marjoja oli sekoitettu eläinten rasvaan, ja etiopialaiset valmistivat myös viiniä käyttämällä marjoja. 

Heille ei kuitenkaan tullut mieleen valmistaa kuumaa juomaa marjojen siemenistä eli pavuista. Se tapa opittiin vasta, kun bun saapui Arabian niemimaalle.

Kahvipuu, joksi kasvia nykyään kutsutaan, on ilmeisesti kulkenut Punaisenmeren yli vuosien 575 ja 850 välillä; tarkempaa ajankohtaa ei tiedä kukaan.

Aluksi arabit tekivät kuten etiopialaiset ja söivät terveellisinä pidettyjä kahvimarjoja sellaisenaan. 

Vasta noin vuonna 1000 alettiin valmistaa kahvin esimuotoa keittämällä kokonaisista marjoista laihaa lientä. Siitä juoma kehittyi vähitellen sellaiseksi kuin me sen tunnemme. Juoma sai nimen qahwa, josta suomenkin sana kahvi juontuu.

Aluksi kahvia joivat lähinnä muslimioppineet, ennen kuin se levisi tavallisen kansan keskuuteen niin kahvipuiden viljelyalueella Mokassa kuin muuallakin Arabiassa. 

Mekkaan kahvi tuli 1400-luvulla, ja vuonna 1554 kaksi syyrialaista kauppiasta avasi kahvihuoneen Konstantinopoliin. Ihastus kahviin käy ilmi sanoista, joilla profeetta Muhammadin poika perimätiedon mukaan ylisti kahvia:

”Oi, kahvi. Tuot takaisin ne, jotka ovat vaeltaneet pois tiedon polulta.” Kahvin uskottiin siis antavan viisautta, jota kaikki Lähi-idässä halusivat hitusen itselleenkin. 

Erityisesti jemeniläiset hyötyivät tästä viisauden kaipuusta, sillä he olivat tuolloin vielä kahvin ainoita tuottajia eivätkä päästäneet muita käsiksi kahvipuihinsa. 

Monopoli kesti kuitenkin vain siihen asti, kun neuvokas hollantilainen huomasi mahdollisuuden tuottavaan liiketoimintaan. 

Alkuasukkaat ja orjat raatoivat siirtomaaisäntien viljelyksillä.

© Picture Desk

Kahvi kulkeutui Intiaan

1600-luvun alussa Alankomaat oli suurvalta ja kehittymässä Euroopan johtavaksi kauppamahdiksi. 

Vasta perustettu Itä-Intian kauppakomppania lähetti laivoja Afrikan kärjen ympäri itään, josta ne palasivat lastiruumat pullollaan ylellisyystavaroita. Yhdellä näistä matkoista vuonna 1614 tehtiin ensimmäinen kolmesta merkittävästä kahvivarkaudesta.

Kauppiaan poika Pieter van den Broecke oli vasta 29-vuotias, mutta hän oli tottunut kulkija Intian valtamerellä, sillä hän oli purjehtinut Itä-Intian komppanian mukana jo kymmenen vuotta.

Kyvyillään ja yritteliäisyydellään hän oli edennyt pitkälle, ja hän komensi hollantilaislaivoja, jotka saapuivat Adenin kaupunkiin 17. elokuuta 1614.

Van den Broecke oli tullut täyttämään laivojensa lastiruumat Arabian aarteilla mutta kohtasi yllättävän ongelman. 

Aden ja muut alueen satamat kuuluivat Ottomaanien valtakuntaan, ja vierasmaalaisten oli hankittava lupa itse sulttaanilta Konstantinopolista ennen kuin he saivat käydä kauppaa hänen kaukaisessa provinssissaan.

Hollantilaisten piti lähteä Adenista ilman kauppatavaroita, mutta van den Broecke purjehti rannikkoa pitkin, kunnes tuli ottomaanien alueiden ulkopuolelle. 

Hän vei laivansa satamaan Shishrissä, jonka ruhtinas innostui hyvistä kauppanäkymistä. Van den Broecke saikin mukaansa paikallisia tuotteita, jotka hän myi voitolla Jaavassa.

Tammikuussa 1616 van den Broecke lähti hakemaan lisää tuotteita, mutta Shishrissä tarjonta oli niin heikkoa, että hän päätti koettaa onneaan uudestaan ottomaanien satamissa. 

Tällä kertaa hän purjehti Mokkaan, joka oli kuuluisa ”mustasta vedestään”, kuten eurooppalaiset arabien kahvia kutsuivat.

Van den Broecke jatkoi sisämaahan hollantilaisen kauppiaan, torvensoittajan ja kahden sotilaan kanssa etsiäkseen käsiinsä ottomaanien sulttaanin paikallisen edustajan, paššan. Hän toivoi saavansa tältä luvan ostaa tuotteita, jottei joutuisi matkustamaan Konstantinopoliiin asti.

Neuvottelut sujuivat hyvin, ja van den Broecke saattoi ryhtyä hankkimaan tavaraa Mokan markkinoilta. 

Maaliskuussa hän lähti lasteineen mukanaan kahvia ja – paššan tietämättä – myös kahvipuun taimia. Ne istutettiin Intiaan, ja Mokan kahvimonopoli murtui.

Kahvi oli kuitenkin aivan uusi tuote eurooppalaisille, eikä sen kysyntä ollut kummoista. Vasta 1600-luvun puolivälistä alkaen kahvin suosio lisääntyi, ja silloinkin viljely Intiassa oli niin vähäistä, että alankomaalaiset ostivat valtaosan kahvistaan Mokasta.

Pieter van den Broecke kuoli vuonna 1640 palveltuaan vuosikausia Itä-Intian kauppakomppaniassa. 

Vasta 1720-luvulla hollantilaiset alkoivat tuottaa enemmän papuja itse kuin he toivat Mokasta. Noihin aikoihin maailmalla iski toinenkin varas, joka vei yhä suositumman kahvin toiseen maailmankolkkaan.  

Ranskalaisupseeri antoi osan vesiannoksestaan varastamalleen kahvintaimelle laivalla vuonna 1723.

© Scanpix/Mary Evans

Meriupseeri ryösti kahvin Pariisista

Seuraava ryöstö tapahtui Euroopassa, ja sen uhri oli itse Ranskan kuningas. 

Amsterdamin pormestari oli vieraillut Aurinkokuninkaan eli Ludvig XIV:n luona vuonna 1714 ja lahjoittanut isännälleen nuoren kahvipuun kotikaupunkinsa kasvitieteellisestä puutarhasta. Lahjan valinta osoittautui kohtalokkaaksi.

Taimi istutettiin Pariisiin kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa aralle kasville rakennettiin oma kasvihuone. Siellä se kökötti, kun 41-vuotias ranskalainen meriupseeri tuli käymään kotimaassaan Länsi-Intian saarilta vuonna 1723.

Gabriel-Mathieu de Clieu oli uumoillut, että kahvipuu saattaisi hyvinkin menestyä Martiniquen saarella, joka oli hänen palveluspaikkansa. Hän pyysi kuninkaalta lupaa viedä kahvipuun pistokkaita mukanaan palatessaan Ranskan Länsi-Intiaan.

Hovin vastaus oli jyrkkä ei, mutta Clieu ei aikonut antaa moisen pikkuseikan estää aikeitaan. Hän laati suunnitelman samalla kuin juhli Pariisissa kauniiden naisten kanssa.

On olemassa useita versioita siitä, miten Clieu sai haltuunsa kahvipuun pistokkaita. Yhden mukaan hän sai ne kuninkaan henkilääkäriltä, professori Chiracilta, joka ymmärsi, että Ranska voisi rikastua kahvintuottajana. 

Todennäköisesti Clieun palkkaaman nuoren naisen palvelukset vahvistivat Chiracin myötämielisyyttä hankkeelle.

Toisen tarinan mukaan Clieu kiipesi eräänä kuuttomana yönä itse muurin yli kasvitieteelliseen puutarhaan, hiipi kenenkään näkemättä kasvihuoneeseen ja leikkasi itselleen pistokkaan kuninkaallisesta kahvipuusta.

Joka tapauksessa Clieulla oli mukanaan kahvipistokas, kun hän lähti korvetti Dromedairella Martiniquelle.

Kahvin matka oli vaaroja täynnä

Atlantin yli purjehduksella Clieu säilytti pistokasta lasikaapissa, jonka hän toi päivittäin ruuman pimeydestä pariksi tunniksi aurinkoon. Matkalla kasvia uhkasivat monet vaarat.

Alkumatkasta pohjoisafrikkalaiset merirosvot hyökkäsivät alukseen, mutta Dromedairen 24 tykkiä karkottivat heidät tiehensä. Myöhemmin Clieu esti erään kanssamatkustajansa yrityksen tuhota kallisarvoinen pistokas.

”On sanoin kuvaamatonta, miten vaikeaa minun oli pelastaa hauras kasvini mieheltä, joka yritti tuhota sen silkasta kateudesta minua odottavaa riemua kohtaan”, Clieu kirjoitti myöhemmin kirjeessä. Uusia ongelmia aiheutti lisäksi juomaveden vähäisyys laivalla.

”Juomavedestä oli niin kova puute, että minun oli yli kuukauden ajan jaettava kahvikasvini kanssa se vähäinen vesimäärä, mikä minulle annettiin”, Clieu muisteli myöhemmin.

Vastoinkäymisistä huolimatta hauras kasvi selvisi pitkästä matkasta, ja Clieu istutti sen puutarhaansa Martiniquella. 

Kesti kuitenkin vielä kolme vuotta, ennen kuin nuori puu antoi ensimmäisen kahvisatonsa, ja siihen asti Clieun hermot olivat kovalla koetuksella.

”Pelkäsin jatkuvasti, että kasvi ryöstettäisiin minulta”, Clieu kertoi. ”Lopulta jouduin istuttamaan sen ympärille piikkipensaita ja hankkimaan sille vartijat, kunnes se oli kasvanut riittävästi.”

Clieun ryöstösaalis osoittautui erittäin tuottavaksi, eikä vain hänelle itselleen vaan koko Ranskan valtion taloudelle. 50 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen kasvi oli tuotu Ranskan Länsi-Intiaan, pelkästään Martiniquella kasvoi jo 19 miljoonaa kahvipuuta.

Vuonna 1734 kahvin taimia vietiin myös Saint Domingueen, eli nykyiseen Haitiin, ja siirtokunta alkoi tuottaa tonneittain kahvia. Vuonna 1788 puolet maailman kahvintuotannosta tuli sieltä.

Clieullakin asiat luistivat. Hän ansaitsi kahvilla valtavasti rahaa ja sai kunnianosoituksia ja ylennyksiä. 

Lopulta hän palasi Ranskaan viettämään eläkepäiviään ja kuoli Pariisissa vuonna 1774. Sitä ennen kahvi oli kuitenkin ehtinyt kulkeutua myös Etelä-Amerikkaan jälleen yhden keplottelijan mukana.

1800-luvulla kahvia tuotettiin niin suuria määriä, että kahvipapuja jopa heitettiin mereen, jotta ylituotanto ei romahduttaisi hintoja.

© Scanpix/Mary Evans

Kahvin James Bond

Vääräleukaiset historioitsijat kutsuvat portugalilaista everstiä Francisco de Melo Palhetaa kahvin James Bondiksi. Hän toteutti viekkaudella ja viettelyllä salaisen tehtävän, joka hänelle annettiin vuonna 1727.

Virallisesti Francisco de Melo Palheta oli kuninkaan lähettiläs, joka oli lähetetty sovittelemaan Ranskan Guyanan ja tuolloin jo laajalle kasvaneen Portugalin siirtomaan Brasilian välillä vallinnutta rajakiistaa. 

Hänen todellinen tehtävänsä oli kuitenkin varastaa kahvipuita, jotta niitä voitaisiin istuttaa Brasiliaan ja portugalilaisetkin pääsisivät osallisiksi tuottoisista kahvimarkkinoista.

Kaikki yritykset viedä taimia tai pistokkaita suoraan viljelyksiltä oli hylättävä alkuunsa, sillä kasveja vartioitiin herkeämättä. Ranskan kuvernööri oli varsin selvillä siitä, että muut maat himoitsivat Ranskan Guyanan arvokkaita kahvipuita.

 Niinpä de Melo Palheta päätti etsiä henkilön, joka voisi auttaa häntä pääsemään kahviviljelyksille, ja siinä hän käytti avuksi luontaista viehätysvoimaansa ja suosiotaan naisten keskuudessa.

De Melo Palheta sai itselleen halukkaan apurin kuvernöörin vaimosta, viehättävästä Marie d’Orvilliersista, joka ihastui 57-vuotiaaseen everstiin. 

D’Orvilliers oli valmis pettämään rakkauden vuoksi sekä miehensä että isänmaansa, ja hän hankki de Melo Palhetalle tämän havittelemat kahvinoksat.

Mahdollisesti keksityn tai ainakin väritetyn tarinan mukaan itse ryöstö tapahtui, kun kuvernööri järjesti seremonian rajakiistaneuvottelujen onnistumisen kunniaksi. 

Madame d’Orvilliers ojensi tuolloin de Melo Palhetalle läksiäislahjaksi suuren kukkapuskan, jonka kukkien väliin hän oli piilottanut kahvipuun pistokkaita.

De Melo Palhetan salainen tehtävä onnistui, ja siitä alkoi Brasilian kehitys maailman suurimmaksi kahvi-imperiumiksi. De Melo Palheta kuitenkin kuoli vuonna 1750 eikä ehtinyt nähdä, miten kahvista tuli Brasilian tärkein vientituote 1800-luvulla.

Brasiliasta tuli kahvivalta

Brasilia itsenäistyi Portugalista vuonna 1822, ja tuore valtio panosti alusta asti kahvinviljelyyn. Viljelyksiä varten raivattiin valtavia metsäalueita, mutta myös luonto edisti kahvinviljelyn menestystä Brasiliassa. 

Hemileia vastatrix -niminen sieni levisi Aasiaan ja Afrikkaan 1860-luvulla ja levitti siellä kahvipuihin taudin, jota alettiin kutsua kahviruosteeksi. Sieni aiheutti kahvin lehtiin ruskeita pilkkuja, jotka kehittyivät pian suuriksi läiskiksi, ja lopulta kasvi kuoli.

Kahviruosteen aiheuttama kilpailun hiipuminen avasi brasiliaiselle kahville tien maailmanmarkkinoille, ja Brasilian valtiolliseen vaakunaan valittiin hyvästä syystä kuva-aiheeksi kahvipuun oksia.

Toisaalta kahvi alkoi menettää asemaansa ylellisyystuotteena, kun tarjonnan kasvu laski hintoja ja muutkin kuin äveriäät pystyivät ostamaan kahvia. 

Kahvinkasvatus lisääntyi entisestään, kun eurooppalaiset perustivat siirtokuntia ja -maita eri puolille maailmaa ja alkoivat viljellä kahvia kaikkialla, missä oli sille suotuisat kasvuolosuhteet.

1900-luvun alussa saksalaiset siirtomaaisännät istuttivat kahvia Kilimanjarovuoren rinteille nykyiseen Tansaniaan. 

Niin kahvi palasi takaisin Itä-Afrikkaan yli tuhat vuotta kestäneeltä matkaltaan, jonka aikana se oli kulkenut arabien, alankomaalaisten, ranskalaisten, portugalilaisten ja saksalaisten käsien kautta ympäri maailman. 

Oletko erityisen kiinnostunut niistä historian tarinoista, joita koulun historiantunneilla ei käsitelty?

Jokaisessa HISTORIA-lehden numerossa sukellamme maailmanhistorian tuntemattomampiin – ja usein kummallisempiin – puoliin, ja nyt meillä on lisäksi esittää sinulle loistotarjous.

3 numeroa HISTORIA-lehteä pilkkahintaan

Lue lisää

Stuart Lee Allan: The Devil's Cup – Coffee, the Driving Force in History, Canongate Books, 2001. Mary Banks, Christine McFadden & Catherine Atkinson: Complete Book of Coffee – the Definite Guide to Coffee, Southwater, 2011.

Ehkä sinua kiinnostaa...