William Buckland oli juuri astunut italialaiseen katedraaliin ja kuunteli vahtimestarin innokasta selitystä lattialla näkyvästä tummasta tahrasta: se oli tarun mukaan pyhimyksen verta. Tahra ei lähtenyt edes pesemällä, ja ihmeestä todisti myös toinen ominaisuus:
”Se ei haalistu koskaan. Se on aina kuin tuoretta verta,” vahtimestari sanoi kivilattian mystistä läiskää osoittaen.
Buckland katsoi tahraa, kävi kontilleen ja nuolaisi lattiaa kuin koira. Omalaatuinen tiedemies oli hetken hiljaa, kokeili tahraa uudelleen kielenkärjellään ja totesi sitten kuivasti:
”Ei se ole pyhimyksen verta. Tunnen tuon maun erinomaisen hyvin – se on lepakon virtsaa.”
Buckland jos kuka pystyi erottamaan hienoimmatkin makuvivahteet. Hänen elinikäinen haaveensa oli maistaa kaikkia eläinkunnan lajeja, ja haaveen toteuttaminen oli hyvässä vauhdissa – mies oli jo syönyt niin pantteria kuin keitettyä gnuuta ja lepakkoakin.
Fossiilinen lapsuus
William Buckland syntyi 12. maaliskuuta 1784 Axminsterin kaupungissa Devonin kreivikunnassa lähellä Englannin eteläkärkeä. Lapsena hän kulki usein rehtori-isänsä mukana pitkillä kävelyillä etsimässä fossiileja Devonin monista avolouhoksista.
Fossiileista tuli Bucklandin elinikäinen intohimo, mutta aloittaessaan yliopisto-opinnot vuonna 1801 hän päätti opiskella papiksi – kivettyneiden eläinten tutkimisesta kun ei ollut elannoksi.
Buckland opiskeli stipendillä maineikkaassa Oxfordin yliopistossa, missä hän teologian opintojensa ohella osallistui kaikille etäisestikin kiviä ja fossiileja sivuaville luennoille.
Buckland sai hyödyntää täysin rinnoin Englannin tasokkainta mineraalien, anatomian ja kemian opetusta. Monipuolisten opintojensa ansiosta Buckland sai paikan Oxfordin yliopiston mineralogian lehtorina vuonna 1813.
Bucklandin luennot olivat usein hämmentäviä spektaakkeleita: hän esimerkiksi opetti usein hevosen selässä keskellä auditoriota. Ei kuitenkaan ole tiedossa, mistä ajatus maistaa kaikkia eläimiä lopulta kumpusi.
Historioitsijat ovat päässeet lähimmäs mahdollista selitystä nuoren opiskelijan Henry Aclandin silminnäkijäkertomuksen perusteella.
Acland oli seurannut äimistyneenä Bucklandin luentoa, jolla lehtori oli rampannut edestakaisin puhujakorokkeensa rappuja suuri hyeenan kallo kädessään. Yhtäkkiä hän oli pysähtynyt eturivissä istuneen nuorukaisen eteen ja huudahtanut:
”Mikä hallitsee maailmaa?”
Nuorukainen ei osannut vastata. Buckland oli kääntynyt Aclandin puoleen ja toistanut kysymyksensä.
”Ei aavistustakaan”, tämä vastasi.
”Vatsa se on, mikä hallitsee maailmaa. Suuret syövät pienempiään, ja pienemmät syövät vielä vähäisempiä,” Buckland oli pauhannut.
Ruokalistalla siiliä ja pantteria
Buckland ei ollut nuoruudessaan erityisen varakas, joten hänen oli käännyttävä ystäviensä puoleen tyydyttääkseen eksoottisten eläinten nälkänsä.
Aina kun joku kollega, ystävä tai tuttu oli lähdössä ulkomaille, Bucklandilla oli sama tuliaispyyntö: jonkin harvinaisen lajin edustaja joko kokonaisena tai paloina.
Näin Bucklandin päivällispöytään päätyi milloin marsua, milloin sarvikuonoa ja milloin pantteria kotoperäisten lajien, kuten siilin ja naakan, ohella.
Buckland iski hampaansa miltei lapsenomaisella uteliaisuudella kaikkiin eläimiin, mitkä hän sai käsiinsä, mutta kaikista hänkään ei pitänyt. Hän selitti auliisti vierailleen, että raatokärpäsiä tai kontiaisia ei voinut suositella ateriaksi.
”Raatokärpäset takertuvat kurkkuun”, hän avautui kirjeessä uteliaalle kollegalleen, ja kontiaiset olivat hänestä vain yksinkertaisesti ”ällöttäviä”.
Epätavallisiin harrastuksiinsa – fossiileihin ja kulinaarisiin kummallisuuksiin – uppoutunut Buckland ei ollut ehkä kaupungin tavoitelluin poikamies, mutta 41 vuoden iässä vanhapoika löysi kuin löysikin rakkauden.
Vuonna 1825 Buckland vei vihille tunnetun kuvittajan ja fossiilien keräilijän Mary Morlandin. Bucklandin onneksi innostus koko eläinkunnan maistamiseen tarttui pian hänen nuorikkoonsakin, joka tarjoili parin päivällisvieraille niin koiranpentua kuin karhuakin.
Vastavihitty pari lähti samana vuonna häämatkalle, joka päättyi skandaaliin.
Pari vieraili aluksi Euroopan tunnetuimmilla kaivauksilla ja tapasi geologeja, jotka olivat tehneet mullistavia fossiililöytöjä. Matka jatkui Sisiliaan ja Palermon kaupunkiin.
Palermossa Buckland osui juttusille katolisten pappien kanssa ja kuuli näiltä, että kaupungin katedraaliin oli haudattu Rosalia-nimisen pyhimyksen maalliset jäännökset.
Rosalia oli elänyt erakkona 1100-luvulla ja pyhittänyt elämänsä rukoilulle. Vuonna 1624 riehuneen ruttoepidemian aikana hänen luunsa oli kannettu juhlasaattuessa kaupungin halki, ja pian tuhoisa tauti oli alkanut laantua Palermossa.
Häämatkallaan Sisilian Palermossa Buckland onnistui loukkaamaan kaupungin katedraalin pappeja.
Rosalia julistettiin pyhimykseksi ja hänen luunsa pantiin lippaaseen, jota säilytettiin katedraalissa. Aina utelias Buckland pyysi saada nähdä pyhäinjäännöksen, ja kun papit avasivat lippaan, hän katsahti luihin ja huudahti oitis:
”Nämä eivät ole koskaan olleet naisen luita. Ne ovat vuohen jäännökset. Olen palastellut ja syönyt niin monta vuohta, että tunnistan sen kyllä heti.”
Papit tuijottivat raivoissaan brittiä, joka julkesi vielä onnitella näitä sorkkaeläimen julistamisesta pyhimykseksi. Palermon vierailu sai näin pikaisen lopun.
Alkupalana hiirtä paahtoleivällä
Bucklandien eksoottisista illallisista tuli brittiläisen tutkijaeliitin kohtauspaikka. Aina kun uusi erä tuoretta lihaa saapui kaukaisesta maasta tai Lontoon eläintarhasta, illalliskutsut lähtivät vieraille.
Pariskunnan vaatimaton koti kuhisi elämää: lapsilauman (Mary synnytti yhdeksän lasta, joista neljä kuoli ennen aikuisikää) lisäksi siellä vilisti kaksi apinaa, kesy hyeena ja useita marsuja, jotka saivat liikkua talossa aivan vapaina.
Kun illallinen tuotiin pöytään, vieraat pidättivät jännittyneinä henkeään, sillä pääruoka oli aina kaikille yllätys. Alkupalaksi tarjoiltiin usein Bucklandin omaa lempiruokaa, hiirtä paahtoleivällä, mutta vieraat saattoivat vain arvailla, mitä sen jälkeen olisi luvassa.
Yksi Bucklandien hartaimmista vieraista oli Caroline Owen, kuuluisan biologin ja paleontologin Richard Owenin vaimo.
Pari osallistui säännöllisesti Bucklandien illallisille, ja rouva Owen kuvaili kirjeissään vuolaasti aterioita, joilla herkuteltiin niin etanoilla ja alligaattorilla kuin liskomuhennoksellakin.
”Yhtenä iltana saimme grillattua strutsia, joka maistui melko samalta kuin kalkkuna”, hän kirjoitti, mutta lisäsi, että hänen miehensä oli valvonut seuraavan yön huonovointisuuden vuoksi.
Kuninkaan sydän parempiin suihin
Bucklandin eriskummalliset menyyt pelottivat osan vieraista matkoihinsa, toisia ne taas kiehtoivat. Vastineeksi makuelämyksistä oli kuitenkin siedettävä eksentrisen lehtorin sosiaalista kömpelyyttä – tämän mielen täytti vain tutkimustyö, eikä hänellä ollut kiinnostusta diplomatiaan tai hienotunteisuuteen.
Eräs koko maan kermaan kuulunut perhe sai kipeästi tuta, miten häpeilemättä ja keinoja kaihtamatta Buckland pyrki kohti eriskummallista tavoitettaan. Vuonna 1848 lordi Harcourt järjesti päivälliskutsut Nuneham Housen linnassaan Oxfordin eteläpuolella, ja kutsuttujen joukossa oli myös Buckland.
Lordi Harcourtin edesmennyt isä, Yorkin arkkipiispa, oli keräillyt erikoisia historiallisia esineitä, ja kokoelman kruununjalokivi oli muumioitunut sydämenpalanen, jonka väitettiin kuuluneen kuningas Ludvig XVI:lle.
Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa kuningas oli päässyt päästään giljotiinissa vuonna 1793, ja arkkipiispa Harcourt oli saanut käsiinsä palasen kuninkaan sydämestä, jota hän säilytti kallisarvoisessa hopearasiassa.
Päivällisellä arkkipiispan poika antoi rasian kiertää pöydässä, jotta vieraat saivat vuorollaan hämmästellä sen sisältöä. Kun Buckland sai rasian käteensä, hän tutkiskeli Harcourtin aarretta hyvin tarkkaan.
Sydämen palanen oli kuivahtanut pähkinän kokoiseksi, ja reikiintynyt pinta toi Bucklandin mieleen hohkakiven tai kivettyneen luonnonsienen, jollaisia hän oli nähnyt matkoillaan Etelä-Euroopassa.
Skeptiselle Bucklandille ei riittänyt pelkkä katseleminen, vaan hän halusi tutkia vielä perusteellisemmin, oliko kyseessä kenties väärennös.
”Olen syönyt monia merkillisiä asioita, mutta en ole koskaan maistanut kuninkaan sydäntä”, hän lausahti. Muu seurue saattoi vain seurata tyrmistyneenä, kun Buckland nappasi sydämen, pisti sen suuhunsa, pureskeli hetken – ja nielaisi.
Makuaisti opasti eksyneen kotiin
Vaikka Bucklandin tavoitteen täyttymisestä ei ole varmuutta, hänen tiedetään ainakin kerran hyötyneen konkreettisesti ajan mittaan kohti täydellisyyttä hioutuneesta makuaististaan.
Buckland nimittäin eksyi kerran retkeillessään hevosvaunuillaan.
Häkeltymättä hän nousi vaunuistaan, kaapaisi kourallisen multaa maasta ja pisti suuhunsa. Buckland oli laajasti perehtynyt Englannin eri alueiden maaperään, ja hetken multaa makusteltuaan hän päätteli olevansa Uxbridgessä Lontoon ulkopuolella.
Tämän tiedon perusteella hän osasi suunnistaa takaisin kotiin.
Buckland pyhitti elämänsä viimeiset vuosikymmenet kirkolle, ja hänestä tuli muun muassa Lontoon historiallisen Westminster Abbeyn tuomiorovasti. Mielenkiinto kaikkien eläinten maistamiseen ei koskaan laantunut, mutta ehkä hieman yllättäenkin hänen lopukseen ei koitunut mikään eksoottinen loinen.
Tiedemies sairastui sen sijaan vuonna 1850 tuberkuloosiin, joka vähitellen heikensi hänen terveyttään. Buckland kuoli 72-vuotiaana vuonna 1856.