Olutta on valmistettu luultavasti siitä lähtien, kun muinaiset egyptiläiset ja mesopotamialaiset alkoivat viljellä maata yli kymmenentuhatta vuotta sitten.
Olutta valmistettiin alun perin käyttämällä hienoksi jauhettua leipää. Varhainen olut olikin sakeaa velliä, ja sitä juotiin pillillä, jotta astian pohjalle laskeutunut sakka ei päätyisi suuhun.
Maanviljelyn levitessä levisi myös oluen valmistus. Ensimmäiset viitteet oluesta Pohjolassa ovat peräisin Tanskan Egtvedistä löytyneestä nuoren tytön haudasta, joka on ajoitettu 1370-luvulle eaa. Haudassa oli muun muassa astia, jossa oli jäänteitä vehnäoluesta.
Olut maistui hyvin myöhemmin eläneille viikingeille, jotka joivat sitä jumaltensa kunniaksi. Viikingit rynnistivät taisteluunkin huutaen ”alu, alu, laukr” eli ”olutta, olutta ja sipulia”.
Huudolla viitattiin mahdollisesti oluen aiheuttamaan jumalallisena pidettyyn humalatilaan sekä sipulin parantaviin ominaisuuksiin.
Keskiajalla olutta joivat kaikenikäiset muun muassa siksi, että vesi oli likaista ja maistui pahalta. Sen ajan ihmiset eivät kuitenkaan olleet jatkuvassa humalassa, sillä silloinen arkiolut oli nykyistä paljon miedompaa. Olutta juotiin yleensä raskaan ruuan kyytipoikana, ja se yhdistettiin terveyteen ja hyvinvointiin.
1800-luvulla oluen valmistus teollistui ja valmistusmenetelmät vakiintuivat. Nykyään olutta myydään vuosittain noin 200 miljardin euron edestä.
Tutustu oluenvalmistuksen pitkään historiaan Mesopotamiasta viikinkeihin ja Louis Pasteuriin.
Olutta juotiin muinoin pillillä, kuten syyrialainen maalaus noin vuodelta 1350 eaa. osoittaa.
Muinainen olut valmistettiin leivästä
Olut oli Mesopotamiassa pyhä juoma, ja sillä oli jopa oma jumalattarensa, Ninkasi. Muinaiset mesopotamialaiset valmistivat olutta hiivaleivästä ja vedestä ja maustoivat seoksen hunajalla ja yrteillä.
Oluen valmistuksen katsotaan alkaneen nykyisen Irakin ja Iranin alueella sijainneen Mesopotamian Sumerista. Sumerilaiset mieltyivät olueen, jota pidettiin pyhänä ja jumalten suosikkijuomana.
Oluella oli myös oma jumalattarensa, Ninkasi, jonka uskottiin valmistavan
olutta 5000-luvulla eaa. perustetun pyhän Nippurin kaupungin temppeleissä. Skoolatessaan sumerilaisilla olikin tapana sanoa ”Ninkasira” – ”Ninkasille”.
Varhaisin maininta oluen valmistuksesta on peräisin Ninkasille omistetusta ylistyslaulusta noin vuodelta 1700 eaa. Veisussa sanotaan muun muassa:
”Ninkasi, sinä vaivaat taikinan suurella kauhalla ja sekoitat siihen suloisia makuja... Sinä levität mäskin suurille ruokomatoille jäähtymään... Ninkasi, sinä valutat puhtaan oluen tynnyristä niin, että kuulostaa kuin Tigris ja Eufrat kuohuisivat”. Ninkasia ylistettiin myös siitä hyvästä, että hän täytti oluenjuojat ”sisäisellä ilolla”.
Kreikkalaiset ja roomalaiset pitivät olutta kelvottomana barbaarien juomana.
Antiikissa halveksittiin olutta
Antiikin kreikkalaiset eivät arvostaneet olutta, jota he pitivät barbaarien juomana. Kreikkalaiset suosivat viiniä, johon liitettiin miehisenä pidetyt ominaisuudet kuivuus ja lämpimyys.
Oluen ominaisuuksia puolestaan olivat kosteus ja viileys, jotka yhdistettiin naiseuteen. Kreikkalaiset eivät juoneet yleensä olutta, mutta oluen päihdyttävä vaikutus ei jäänyt heiltä huomaamatta.
Aristoteles kirjoittikin, että muita alkoholijuomia juoneet kaatuilivat joka suuntaan, mutta oluenjuojat kellahtivat aina selälleen.
Myös roomalaiset karsastivat olutta. Roomalainen senaattori Tacitus kirjoitti ensimmäisellä vuosisadalla: ”Germaanit juovat vastenmielistä juomaa, joka on valmistettu ohrasta tai vehnästä ja jolla ei ole juuri mitään tekemistä viinin kanssa.”
Gallit olivat alun perin olleet oluenjuojia, mutta he omaksuivat roomalaisilta nuivan asenteen olutta kohtaan. 100-luvulta lähtien Galliaan alettiin viedä suuria määriä viinejä nykyisen Italian alueelta.
Munkit pitivät oluesta, joka oli keskiajalla monille luostareille tärkeä tulonlähde.
Luostarit olivat keskiajan suurpanimoita
Oluen suurtuotanto alkoi keskiajalla luostareissa, joissa valmistettiin olutta omaan tarpeeseen mutta myös myytäväksi pyhiinvaeltajille ja muille saman sääntökunnan luostareille.
Luostarit saivat oluenmyynnistä runsaasti tuloja. Vuonna 720 perustetussa sveitsiläisessä Pyhän Galluksen luostarissa oli kolme panimoa, jotka tuottivat päivittäin 300–400 litraa olutta. Oluen keskikulutus keskiajan Euroopassa oli noin 1,5 litraa päivässä henkilöä kohti.
Humalaköynnös voi kasvaa jopa 10 metrin korkuiseksi. Sen kukintoja käytetään oluen valmistuksessa.
Englannissa ei arvostettu humalaa
Aluksi munkit maustoivat oluita yrteillä, mutta jo vuonna 822 erään luostarin apotti mainitsi humalan oluen valmistuksessa. Humala antoi oluelle tyypillisen kitkerän maun ja paransi oluen säilyvyyttä.
Humalan määrän sääteleminen oli kuitenkin vaikeaa. Jos humalaa oli liikaa, oluesta tuli sietämättömän kitkerää, ja vasta 1200-luvulla saksalaiset oluentekijät oppivat, kuinka paljon humalaa olueen kannatti lisätä.
Humala kohtasi kuitenkin kiivasta vastarintaa erityisesti Englannissa, jonne kaikki tarvittava humala jouduttiin tuomaan Hollannista.
Englantilaiset oluenvalmistajat kokivat elinkeinonsa olevan uhattuna, ja Lontoon olutmestarit laativat seuraavanlaisen säännön: ”Olueen valmistuksessa ei saa käyttää humalaa tai mitään muitakaan yrttejä, vaan ainoastaan vettä, maltaita ja hiivaa.”
Kun hollantilaiset alkoivat 1400-luvun alussa valmistaa humalaoluita Englannissa, englantilaiset oluenvalmistajat syyttivät heitä oluen myrkyttämisestä ja ihmisten sairastuttamisesta.
Vuonna 1436 raivostuneet kansanjoukot hyökkäsivät moniin hollantilaisten omistamiin panimoihin Lontoossa.
Saksalainen oluttuoppi 1500-luvulta, jolloin Baijerin herttua Wilhelm IV sääti oluen puhtauslain.
Tiukat säännöt oluenpanoon
23. huhtikuuta 1516 Baijerin herttua Wilhelm IV sääti valtakuntaansa niin sanotun ”puhtauslain”, jonka mukaan oluen valmistamisessa sai käyttää ainoastaan vettä, mallasohraa ja humalaa.
Lakia käsiteltiin uudelleen vuosina 1553 ja 1616, mikä voi viitata siihen, että lain täytäntöönpano ei sujunut ongelmitta. 1600-luvun alkupuolella puhtauslaki oli kuitenkin ilmeisesti jo vakiintunut käyttöön Baijerissa.
Humalan käyttö oluessa yleistyi, ja englantilaisetkin joutuivat myöntämään, että humalaolut oli muuta olutta parempaa. EU:n tuomioistuin kumosi puhtauslain vuonna 1988, mutta silti monet panimot noudattavat sitä yhä.
Louis Pasteur halusi luoda ranskalaisen oluen vastapainoksi saksalaiselle.
Isänmaallinen Louis Pasteur selvitti oluthiivan salat
Ranskan ja Preussin välinen sota ajoi Louis Pasteurin Clermont-Ferrandin kaupunkiin, missä hän innostui tutkimaan oluthiivaa. Pasteur halusi kehittää ranskalaisen oluen, joka päihittäisi laadussa saksalaiset oluet.
Vuonna 1870 Preussin johtaman Pohjois-Saksan liiton ja Ranskan välille syttyi sota. Preussin joukot tunkeutuivat Pariisiin, ja tutkija Louis Pasteur pakeni valloittajia Clermont-Ferrandin kaupunkiin.
Saksalaiset miehittivät myös Alsace-Lorrainen alueen, joka oli Ranskan humalanviljelyn keskus. Miehityksestä suuttunut Pasteur päätti kehittää oluen käymisprosessia voidakseen luoda oluen, joka olisi parempaa kuin saksalainen olut.
Pasteur asui Clermont-Ferrandissa entisen tutkimusapulaisensa luona, joka tutki hiivan ominaisuuksia. Pasteur ryhtyi myös tutkimaan oluthiivaa. Hän tarkasteli olutta mikroskoopilla ja havaitsi, että hiivabakteerien lisäksi oluessa uiskenteli paljon muitakin mikro-organismeja, jotka saivat oluen pilaantumaan.
Pasteur päätti kehittää menetelmän puhtaan hiivan tuottamiseksi. Menetelmä ei tehnyt Ranskasta Euroopan johtavaa olutmaata, mutta sen avulla oli mahdollista valmistaa aiempaa laadukkaampia ja puhtaampia oluita.
Tieteestä tuli pysyvä osa oluenvalmistusta, ja panimot palkkasivat omia kemistejä, joiden tehtävä oli varmistaa oluen puhtaus.
Pasteurin menetelmä ei kuitenkaan ollut täysin ongelmaton, ja tanskalainen hiivatutkija Emil Christian Hansen jatkoi hänen työtään.
Vuonna 1883 Hansen osoitti, että oluen happaneminen ei johtunutkaan bakteereista vaan villihiivoista. Hän kehitti niin sanotun oluthiivan puhdasviljelymenetelmän, jota käytetään panimoissa yhä.
Viranomaiset kaatavat olutta Michiganjärveen Chicagossa tuomarin todettua oluen olevan liian vahvaa.
Kieltolaki salli vain vetisen oluen
Raittiusliikkeen suosio kasvoi tasaista tahtia 1800-luvulla muun muassa Yhdysvalloissa. Alkuun se ei vaikuttanut oluenvalmistukseen, sillä monet raittiusaatteen kannattajat pitivät olutta mietona ja terveellisenä vaihtoehtona väkevillä alkoholijuomille.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä, ja esimerkiksi Mainen osavaltio kielsi muiden alkoholijuomien ohella myös oluen vuonna 1851.
Olutvastaisuus levisi, ja vuonna 1919 Yhdysvaltoihin säädettiin kieltolaki, joka kumottiin vasta vuonna 1933. Kieltolakeja säädettiin myös muissa maissa, kuten Suomessa, Norjassa, Islannissa ja Neuvostoliitossa.
Kieltolaki oli kuin lahja rikollisille etenkin Yhdysvalloissa, missä chicagolaisen Al Caponen tapaiset gangsteripomot harjoittivat tuottoisaa alkoholin salakauppaa koko 1920-luvun.
Kieltolainkin aikana Yhdysvalloissa sallittiin miedon vaalean oluen myynti. Jotkut koiranleuat väittävätkin, että juuri kieltolaki opetti amerikkalaiset juomaan laihaa ja vetistä lagerolutta.
Muinaisoluet kiinnostavat. Kuvan olut perustuu 9 000 vuotta vanhaan japanilaiseen reseptiin.
Olutta muinaisilla resepteillä
Tutkijat ovat analysoineet vanhoista ruukuista löytyneitä juomajäänteitä ja valmistaneet olutta ikivanhoilla resepteillä. Yhdysvaltalainen molekyyliarkeologi Patrick McGovern ja delawarelainen Dogfish Head -panimo ovat valmistaneet yhteistyössä useita muinaisoluita.
Yksi niistä on ”Midas Touch”, joka perustuu fryygialaisen kuningas Midaan haudasta löytyneisiin 2 700 vuotta vanhan juoman jäämiin. Olut sisältää hunajaa, muscatelrypälettä ja sahramia, mutta mausteena käytettiin usein myös rosmariinia, suomyrttiä ja ohdaketta.