Epilepsiaa parannettiin paholaista manaamalla
Eristys, ruoskinta ja kallonporaus olivat hoitokeinoja ”kaatumatautiin”, jota pidettiin paholaisen ja demonien aiheuttamana. Tietyissä maailmankolkissa tämä usko elää edelleen vahvana.
Epileptikkoja pidettiin demoneiden riivaamina, joten apuun kutsuttiin pappi – varsinkaan kun muita hoitokeinoja ei juuri ollut.
”Hänen päänsä on vääntynyt vasemmalle. Hänen kätensä ja jalkansa ovat jännittyneet. Suu on auki ja vaahdossa, mutta hän on tiedoton.”
Tällainen kaiverrus löydettiin kivitaulusta, joka on peräisin Mesopotamiasta vuosilta 1067–1046 eaa.
Teksti on historian ensimmäinen kuvaus epilepsiakohtauksesta ja kuvastaa hyvin sitä pelkoa, jota tuon ajan ihmisten on täytynyt tuntea nähdessään kohtauksen, jonka syytä he eivät tienneet ja jolle he eivät voineet tehdä mitään.
Nykyään tiedetään, että epileptinen kohtaus johtuu aivojen sähkötoiminnan häiriöstä ja että kyseessä on krooninen sairaus.
Pitkään kuitenkin uskottiin, että pelottavien oireiden taustalla olivat yliluonnolliset voimat.
Hoidot, joita tuon ajan oppineet tautiin määräsivät, olivat vähintään yhtä karmeita kuin kohtausten oletettu syykin. Epilepsiaa eli kansan suussa kaatumataudiksi nimettyä sairautta hoidettiin vuosisatoja oudoilla rituaaleilla, manaamalla paholaista ja lähinnä kidutusta muistuttavilla leikkauksilla.
Epilepsiakohtaus kestää useimmiten puolesta minuutista kahteen minuuttiin. Kohtauksen aikana potilas voi loukata itsensä ja purra esimerkiksi kovaa kieleensä.
Noidat tekivät paholaisen työtä
Tauti yhdistettiin alusta lähtien pahoihin voimiin. 2 700 vuotta vanhassa assyrialaisessa savitaulussa kirjoitetaan, että epilepsia johtuu Kuun jumalaan Nannaan liittyvästä demonista.
Demoni – pelottava vuohta muistuttava olento, jolla on sarvet, häntä ja käärmeen haarainen kieli – on kuvattu savitaulussa, jossa kerrotaan demonin aiheuttavan sairautta nimeltä bennu, jonka nykyään tiedetään viittaavan epilepsiaan.
Epilepsia alettiin yhdistää pimeisiin voimiin erityisesti kristinuskon saapuessa Eurooppaan. Keskiajan kristityt uskoivat, että kaikki, mikä ihmistä kohtasi, oli lähtöisin joko jumalalta tai paholaiselta. He olivat vakuuttuneita, että niin kauhea kärsimys kuin epilepsia saattoi olla peräisin vain itse pirulta.
Paholaisen kätyrit, kuten velhot ja noidat, saattoivat antaa taudin ihmiselle syöttämällä tälle esimerkiksi aiemmin paholaisen menoissa käytettyjä kananmunia.
Malleus Maleficarum eli Noitavasara oli käsikirja noituuden kitkemiseen. Kirjassa tuotiin esiin esimerkiksi epilepsian ja noituuden välinen yhteys.
”On havaittu, että ihmiset ovat sairastuneet epilepsiaan syötyään munia, jotka oli aiemmin haudattu yhdessä ruumiiden kanssa”, Noitavasarassa kuvaillaan. Renessanssiajan käsikirja noituuden kitkemiseen julkaistiin vuonna 1486.
Pappi ruoski pahan ulos
Kristityt kehittivät vastaiskuksi paholaisen manaamisen eli eksorsismin, jota kuvataan myös Raamatussa, jossa Jeesus parantaa kouristuksista kärsineen pojan.
”Jeesus käski ankarin sanoin pahan hengen poistua, ja se lähti pojasta. Siitä hetkestä poika oli terve", Matteuksen evankeliumissa kirjoitetaan.
Käskeminen ei kuitenkaan aina papeille riittänyt. Jos rukoukset, pyhä vesi tai ristinmerkit eivät tehonneet, kirkon miehet ruoskivat tai löivät sairasta poistaakseen tästä pahan hengen. Historioitsijoiden mukaan hoitoyritykset olivat joskus niin kovakouraisia, että ne johtivat potilaan kuolemaan.
Sairautta pidettiin tarttuvana, joten potilaat pantiin usein eristyksiin. Vuonna 1486 Itä-Ranskan Rouffachissa fransiskaanimunkit rakensivat luostarin, johon kuului epileptikkoja varten rakennettu eristyssairaala. Täälläkään potilaat eivät saaneet osallistua esimerkiksi ehtoolliselle, sillä munkit pelkäsivät näiden saastuttavan viinin ja ehtoollisleivän pahuudellaan.
Jotkut epileptikot pääsivät lääkärin hoitoon, mutta se ei heidän kohtaloaan juuri parantanut. Yksi käytetyimmistä hoitokeinoista oli trepanaatio, jossa kalloon porattiin reikä pahan päästämiseksi ulos.
Omana aikanaan tunnettu lääkäri Arnaldus de Villa Nova kirjoitti 1300-luvun alussa kirjan epilepsiasta. Kirjassa neuvottiin hoitamaan epilepsiaa muun muassa laittamalla potilaan pernan päälle iilimatoja ja pään ympärille kyyhkyn ulosteesta ja korpin munista tehty haude.
Mikään ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan, joten keskiajalla ja renessanssin aikaan kokeiltiin toinen toistaan kummallisempia hoitokeinoja. Esimerkiksi potilaiden vaatteet poltettiin samalla, kun luettiin Isä meidän -rukousta, sillä kansan keskuudessa tämän konstin uskottiin tepsivän.
Paholaisen pois manaamisessa ristin merkki, rukous ja pyhän veden pirskottelu potilaan ylle olivat keinoja lievimmästä päästä.
Teloitettujen veren juomista ja ruumiinosien syömistä pidettiin myös tehokkaina hoitokeinoina.
”Polta kuolleen kallo tuhkaksi, anna paastoavalle potilaalle kvintiini (viisi grammaa) tuhkaa yhdessä kolmen murskatun pioninsiemenen ja laventelivesilusikallisen kera ja nauti annos kolmena peräkkäisenä aamuna”, vanhassa tanskalaisessa oppaassa sanotaan ”kaatumataudin” hoitamisesta.
Usko paholaiseen epilepsian syynä elää
Vasta tieteen kehittyessä 1800-luvulla lääkärit alkoivat hoitaa epilepsiapotilaita tieteellisesti testatuin menetelmin, kuten lääkitsemällä heitä bromiinilla.
Usko siihen, että epilepsiakohtaukset johtuvat pahuudesta, on kuitenkin paikoin edelleen vankkaa.
Epileptikkoja sidottiin kiinni, jotta he eivät olisi vahingoittaneet itseään kohtauksen aikana.
Saudi-Arabiassa vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että jopa 50 prosenttia tutkimukseen osallistuneista opiskelijoista uskoi, että epilepsiaa aiheuttavat pahat henget, joita kutsutaan arabimaiden kansanperinteestä jinneiksi.
Kiinalaistutkimuksessa vuodelta 2019 ilmeni, että 40 prosenttia kyselyyn vastanneen sairaalan työntekijöistä uskoi epilepsian aiheutuvan pahasta silmästä tai muilta potilailta saadusta tartunnasta.
Myös länsimaissa uskottiin vielä muutama vuosikymmen sitten henkiin. Vuonna 1976 saksalainen epilepsiapotilas, 23-vuotias Anneliese Michel, kuoli lähes vuoden kestäneen manausrituaalin takia.
Eksorsismia suosittelee edelleen esimerkiksi kansainvälinen International Society of Deliverance Ministers -järjestö, joka on pappien ja maallikkojen yhteinen paholaisen manaamiseen erikoistunut järjestö.
Järjestön sivustolla kerrotaan, että kouristukset voivat olla paholaisen tekosia ja että ”Kristuksen palvelija voi karkottaa vihulaisen”.