Thomas Edison ajoi filmitähdet Hollywoodiin
Thomas Edison hengenheimolaisineen oli tukahduttaa Amerikan orastavan elokuvateollisuuden alkutekijöihinsä: he yrittivät suojella patenttioikeuksiaan mafiapomon ottein ja vaativat järjettömiä maksuja elokuvien tekijöiltä. Filmiväen piti paeta New Yorkista Kaliforniaan Hollywoodiin pystyäkseen toimimaan vapaasti.
Edison perusti vuonna 1893 New Jerseyyn maailman ensimmäisen elokuvastudion, Black Marian. Hän pyrki saamaan uuden alan täysin hallintaansa muutaman muun yhtiön kanssa.
”Tämä unelias appelsiinilehtojen ympäröimä alue Los Angelesin pohjoisreunalla tulee pian heräämään vilkkaaseen elämään, jos jotakin voidaan päätellä siitä kiinnostuksesta, jota elokuvaväki on osoittanut kaupunkia kohtaan viime aikoina.”
Näin kirjoitti eräs kalifornialainen lehti vuonna 1909. Tuo unelias esikaupunki Los Angelesissa oli nimeltään Hollywood. Se oli tuolloin vielä pieni uskonnollinen maanviljelijäyhteisö, mutta muutos oli jo käynnistynyt.
Muutaman vuoden sisällä Hollywood oli syrjäyttänyt New Yorkin Yhdysvaltojen nuoren filmiteollisuuden keskuksena.
Elokuva-alan dramaattinen alku
1900-luvun alussa elokuva-ala kehittyi Yhdysvalloissa rivakasti. Muutamassa vuodessa elokuvat olivat kasvaneet alle minuutin pätkistä pitkiksi, jopa yli 10 minuutin pituisiksi kertomuksiksi.
Uudet pitkät elokuvat houkuttelivat yleisöä jännittävillä draamoilla ja tyylikkäästi puetuilla näyttelijöillä, ja Yhdysvaltoihin nousi nopeasti tuhansia elokuvateattereita.
Ensimmäiset lännenelokuvat vyöryivät valkokankaalle, ja niitä seurasivat piirretyt ja jännärit, joiden ennennäkemättömät erikoistehosteet saivat kylmät väreet kiirimään katsojien selkäpiissä.
Samaan aikaa kankaan toisella puolella käytiin yleisölle näkymätöntä todellista draamaa pelottelukampanjoineen ja tappouhkauksineen.
Elokuvaväki jakautui kahtia
Varhainen elokuvatekniikka oli nykyiseen verrattuna kovin alkeellista, mutta sen kehittämiseen oli käytetty omaisuuksia. Keksijät halusivat luonnollisesti työstään korvauksen.
Yksi edelläkävijöistä oli Thomas Alva Edison. Hänen Menlo Parkissa New Jerseyssä sijaitseva yhtiönsä toimi myös filmiyhtiönä, joka tuotti 24 vuoden aikana lähes 1 200 elokuvaa.
Vuonna 1908 Edison taivutteli suuret filmiyhtiöt ja -levittäjät yhdistymään suojatakseen patentoituja keksintöjään. Yhtiöt perustivat etujaan valvomaan – ja muiden etuja riistämään – The Motion Picture Patents Companyn (MPPC).
Uusi yhtiö solmi maan suurimman raakafilmin tuottajan Eastman Kodakin kanssa sopimuksen, jonka mukaan tämä myi filmiä vain MPPC:n jäsenille. Sopimus keskitti kaiken todellisen vallan yhdeksälle elokuvayhtiölle.
Ne perivät korkeita maksuja elokuvien levittäjiltä ja elokuvateattereilta MPPC:n jäsenten elokuvien esittämisestä. Lisäksi ne kielsivät riippumattomia tuottajia käyttämästä kameroita, joiden patentin ne omistivat.
Pienemmiltä levittäjiltä, jotka tekivät yhteistyötä riippumattomien elokuvantekijöiden kanssa, evättiin oikeus tehdä kauppaa MPPC:n elokuvilla. Monopoli aiheutti luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä.
Etenkin monet teat-terinomistajat olivat käärmeissään niistä valtavista korvauksista, joita he joutuivat maksamaan, sillä heillä ei käytännössä ollut muuta mahdollisuutta kuin esittää yksinomaan MPPC:n jäsenten elokuvia.
Pienet murskattiin armotta
Jos joku yritti nousta vastarintaan, hän sai kuulla suorat sanat. Näin kävi mm. elokuvateatterin omistaja William Foxille.
Hän kertoi myöhemmin oikeudessa saaneensa seuraavanlaisen uhkauksen MPPC:hen kuuluvan General Film Companyn johtajiin kuuluvalta Percival Watersilta kieltäydyttyään esittämästä tämän elokuvia: ”Muista, että me olemme suuri pyörä ja sinä vain pieni puulastu sen pyörän tiellä. Et kai usko, että minä yhtiön johtajana ajaisin ojaan väistääkseni sinua? Minun on ajettava ylitsesi joka päivä, kerta toisensa jälkeen, ja sen seurauksena suuri pyörä jauhaa pienen puulastun nopeasti tikuiksi.”
Fox pysyi tiukkana eikä ottanut yhtiön elokuvia valikoimaansa. Sen sijaan hän perusti Fox Film Companyn vastalauseena MPPC:lle. Monet muut ottivat uhkaukset kuitenkin tosissaan.
Eräs pienempi levittäjä, denveriläinen J. M. Ensor, sai kuulla yhdeltä MPPC-pomolta, mitä hänellä oli vastassa: ”Kuulepas, Ensor, minä olen vaarallinen mies. Esitän tarjoukseni vain kerran. Jos sitä ei hyväksytä, en vastaa seurauksista.” Ensor myi yhtiönsä alle sen käyvän arvon vielä samana iltapäivänä.
Edisonin yhtiö valmisti ja markkinoi mm. Vitascope-nimistä filmiprojektoria.
Avustajat agentteina
William Fox ei ollut ainoa, joka nousi MPPC:n monopoliasemaa vastaan. Jo helmikuussa 1909 riippumattomat elokuva-alan tekijät alkoivat liittoutua keskenään turvatakseen asemansa.
Monet olivat William Foxin tapaan teatterinomistajia, jotka halusivat valmistaa itse elokuvia välttyäkseen maksamasta korvauksia suurten yhtiöiden tuotannoista. He toivat raakafilmiä ja laitteita Euroopasta tai käyttivät patentoituja laitteita luvatta.
Elokuvat olivat pituudeltaan yleensä enintään viisitoista minuuttia, ja yksi elokuva mahtui yhdelle filmikelalle. Näin lyhyiden elokuvien tekoon ei yleensä kulunut viikkoa kauempaa, joten uudet elokuvantekijät olivat pian täydessä vauhdissa.
MPPC vastasi palkkaamalla agentteja tekemään yllätysvierailuja riippumattomien yhtiöiden studioille. Heidät oli määrätty takavarikoimaan luvattomat laitteet, mutta aina se ei jäänyt siihen.
Usein agentit ottivat komennon kuvauspaikalla, passittivat ihmiset kotiin ja tuhosivat sitten filmit, kulissit ja kuvauskaluston. Joskus agentit soluttautuivat salaa kuvauksiin. Kätyrit saivat kameroita katoamaan ja filmejä tuhoutumaan kehityksen aikana.
Kerran eräs pieni elokuvayhtiö oli palkannut kaksikymmentä avustajaa yhteen kohtaukseen, mikä oli noihin aikoihin harvinaisen paljon. Kuvausten aikana syntyi yhtäkkiä tappelu, jonka seurauksena viisi näyttelijää vietiin sairaalaan.
Jälkeenpäin selvisi, että yhdeksän avustajista oli gangstereita, jotka oli lähetetty varta vasten tuhoamaan kallis kuvauspaikka.
Pako New Yorkista
Uhkailuun kyllästyneinä monet riippumattomista elokuvantekijöistä päättivät lähteä New Yorkista, ja eteläinen Kalifornia oli monessa suhteessa ihanteellinen valinta.
Maa oli siellä halpaa, ja sää oli lähes aina hyvä, mikä mahdollisti ympärivuotiset ulkokuvaukset. Maasto oli vaihtelevaa ja sopi monentyyppisiin elokuviin. Lisäksi kaupunki oli niin kaukana New Yorkista, että MPPC:n agenteista ei ollut suurta vaaraa. Jos he kuitenkin tulisivat, Meksiko oli mukavan lähellä. Sinne saattaisi piiloutua hädän tullen.
Elokuvaohjaaja Allan Dwan, joka työskenteli eräälle riippumattomalle yhtiölle Kaliforniassa, päätti olla antamatta periksi, kun hän eräänä päivänä joutui vastatusten MPPC:n lihaksikkaan agentin kanssa.
Agentti kehotti Dwania lopettamaan kuvaukset välittömästi – tai muuten... Sanojensa vakuudeksi hän heitti ilmaan peltipurkin ja ampui. Temppu ei kuitenkaan vakuuttanut ohjaajaa, sillä roisto ampui ohi. Dwan tarttui omaan aseeseensa, ampui ja osui. Hän sai luvan jatkaa kuvauksia, tosin ehdolla ”tämän kerran ...”
Daavid voittaa Goljatin
Kahinointi elokuvastudioilla ja -teattereissa ei riittänyt, vaan lisäksi käytiin oikeutta. MPPC haastoi elokuvayhtiöitä, ohjaajia ja elokuvateattereita oikeuteen patenttioikeuksiensa rikkomisesta, ja riippumattomat puolestaan syyttivät MPPC:tä laittomasta monopolista.
Vuonna 1911 riippumattomat yhtiöt saivat arvokkaan voiton, kun Eastman Kodak irtisanoi sopimuksensa MPPC:n kanssa. Yhtiö pelkäsi osin menettävänsä tärkeitä markkinaosuuksia raakafilmin ulkomaisille tuottajlle, osin sitä, että MPPC häviäisi oikeudenkäynnin ja purettaisiin oikeuden määräyksellä.
Riippumattomat tuottajat olivat jo ottamassa niskaotteen vanhoista yhtiöistä. Monet ohjaajat ja näyttelijät olivat jättäneet vanhat työnantajansa ja muuttaneet Hollywoodiin työskennelläkseen uusissa yhtiöissä. Lisäksi yleisö oli ottanut pienten yhtiöiden tuotokset omikseen, osin voimakkaan markkinoinnin ansiosta.
MPPC oli siis jo käytännössä hävinnyt, kun oikeus vuonna 1915 julisti monopolin laittomaksi. Osa MPPC:hen kuuluneista yhtiöistä lopetti seuraavina vuosina toimintansa taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Thomas Edisonin yhtiö Edison Motion Pictures oli yksi kärsijöistä.
Hän yritti vielä kehittää alan tekniikkaa ja kerätä yhtiöönsä tähtinäyttelijöitä, mutta maaliskuussa 1918 hän myi yhtiönsä eikä enää koskaan palannut elokuvatuotannon pariin.