Vuonna 1897 ranskalaisveljekset Auguste ja Louis Lumière matkustivat Pariisista Liverpooliin mukanaan uraauurtava kinematografinsa eli kamera, jolla pystyi sekä kuvaamaan että esittämään liikkuvaa kuvaa.
Veljekset pystyttivät kameransa Liverpoolin vilkkaalle pääkadulle Lime Streetille. Sen edestä kulki virtanaan ihmisiä ja hevosvaunuja ja taustalla kohosi kirkko, St. John’s Church.
Veljesten otokset olivat ensimmäiset elävät kuvat Liverpoolista ja kaiken kaikkiaan ensimmäisiä filmitallenteita.
Nykykatsojan voi olla vaikea päästä kameran ikuistaman näkymän todelliseen tunnelmaan, sillä kuva on mustavalkoista eikä siinä ole ääniraitaa, jolta kuuluisi hevosten kavioiden kopsetta ja ihmisten puheensorinaa.
Nyt, 125 vuotta myöhemmin, filmistä on tuotettu aivan uusi digitaalinen versio, jossa kuvat liikkuvat väreissä ja sykkivän kaupungin äänet tulvivat kaiuttimista. Liverpoolin Lime Street vuonna 1897 on saanut uuden elämän.
Vanhat filmit eloon herättänyt mies on 45-vuotias historianopettaja, Liverpoolissa asuva Lee Rymill. Hän ylläpitää vapaa-ajallaan kotikaupunkinsa historiaa esittelevää verkkosivustoa www.historyofliverpool.com.
Kurkista Liverpoolin katuelämään vuonna 1897
Lee Rymill on antanut Lumièren veljesten 125 vuotta vanhoille filmeille värit DeOldify-tietokoneohjelmistolla. Äänet hän on lisännyt itse.
Koronasulun aikana Lee Rymill päätti puhaltaa uutta eloa Lumièren veljesten vanhoihin mustavalkoisiin filmeihin Liverpoolista. Hän käytti ilmaista tietokoneohjelmistoa nimeltä DeOldify. Ohjelmiston toiminta pohjautuu syväoppiminen-nimiseen tekoälymenetelmään.
Ohjelmisto tunnistaa videolta erilaisia kohteita, kuten ihmisiä, hevosia ja autoja, ja värittää ne sen tiedon perusteella, mitä sillä on kohteiden tyypillisistä väreistä.
”Ohjelmisto siis tietää, että taivas on sininen, pilvet valkoisia ja hevoset todennäköisesti ruskeita.” Filmien värittämistä harrastava Lee Rymill DeOldify-ohjelmistosta
”Ohjelmistossa on miljoonien kuvien tietokanta, jonka avulla se ’oppii’ värejä. Kun syötän ohjelmistoon mustavalkoisen filminpätkän Lime Streetiltä, tekoäly analysoi kuvissa olevia kohteita ja vertailee niitä tietokannastaan löytyviin värillisiin kuviin vastaavista kohteista”, Lee Rymill selittää HISTORIAlle.
”Ohjelmisto siis tietää, että taivas on sininen, pilvet valkoisia ja hevoset todennäköisesti ruskeita, ja värittää automaattisesti kuvat näiden tietojen perusteella”, Rymill sanoo.
Ohjelmisto toimii sekunneissa, ja sitä pidetään teknisenä virstanpylväänä. Tekniikan arvostelijat kuitenkin pelkäävät, että se voi nakertaa historiallisten filmien arvoa.
Lumièren veljekset filmasivat vuonna 1895 perheenjäseniään lähdössä ajamaan hevosvaunuilla.
Katso lisää: Viisi parasta väritettyä filmiä elokuvahistorian alkuajoilta
Aurinko paistaa Lumièren veljesten Ranskassa vuonna 1895, Aarhusin herrasväki on kävelyllä vuonna 1901 ja San Francisco kukoistaa pari päivää ennen tuhoisaa maanjäristystä vuonna 1906. Lähde aikamatkalle menneisyyteen – nyt väreissä.
Filmejä maalattiin käsin
Filmien värittäminen alkoi lähes heti sen jälkeen, kun Lumièren veljesten kinematografi oli tehnyt läpimurtonsa vuonna 1895. Jo kaksi vuotta myöhemmin esimerkiksi ranskalainen Élisabeth Thuillier erikoistui filmien värittämiseen. Se vei valtavasti aikaa, sillä filmin jokainen yksittäinen kuva maalattiin erikseen ohuilla pensseleillä.
Thuillier palkkasi tehtävään 200 naista. Kukin värittäjä vastasi yhdestä väristä, jonka hän lisäsi yksittäiseen kuvaan. Sitten hän antoi kuvan eteenpäin seuraavalle naiselle, joka lisäsi siihen seuraavan värin.
Élisabeth Thuillier väritti muun muassa ranskalaisen elokuvan Matka kuuhun, jonka ensi-ilta oli vuonna 1902.
Vuonna 1970 kanadalainen insinööri Wilson Markle keksi digitaalisen menetelmän, jolla väritettiin edellisvuoden kuulennolta tuotuja filminpätkiä. Tallenteiden harmaasävyt ”käännettiin” tietokoneiden avulla ennalta määritetyiksi väreiksi. Se oli suhteellisen yksinkertaista, koska Kuussa kuvatuissa pätkissä ei ollut kovin paljon eri värejä.
Pian myös viihdeteollisuus alkoi värittää vanhoja elokuvia, mutta se osoittautui paljon hankalammaksi, sillä niissä oli valtavasti ihmisiä ja erilaisia kohteita. Elokuvat digitoitiin, minkä jälkeen kuvista valittiin tiettyjä alueita ja niihin valittiin värit.
Tietokone sääti automaattisesti värien sävyn tummuutta alkuperäisen elokuvan kulloistenkin valaistusolosuhteiden perusteella sekä huolehti tarvittavista siirtymistä värien välillä.
Samaa tekniikkaa käytti aluksi myös historianopettaja Lee Rymill, kun hän aloitti vanhojen mustavalkokuvien värittämisen.
1900-luvun alussa monet yritykset erikoistuivat filmien värittämiseen.
Nyt työn tekee tekoäly
Lee Rymill ryhtyi vuosia sitten värittämään aluksi perhealbumistaan löytyviä mustavalkoisia kuvia Photoshop-kuvankäsittelyohjelmalla.
”Se oli erittäin hidasta. Kopioin alkuperäiset kuvat Photoshopiin ja käsittelin niitä kerroksittain. Kun halusin värittää kasvot, poistin kuvasta kaikki muut elementit ja lisäsin ihonvärin kasvoille manuaalisesti. Sitten toimin samalla tavalla kuvan muissa kerroksissa, joissa lisäsin värit esimerkiksi vaatteisiin ja hiuksiin”, Rymill kertoo.
”Käytin paljon aikaa kyseisen aikakauden tutkimiseen.” Historianopettaja Lee Rymill kuvien värittämisestä
Rymill piti kunnia-asianaan käyttää kuvissa juuri oikeita värejä.
”Käytin paljon aikaa kyseisen aikakauden tutkimiseen. Saadakseni kuvista mahdollisimman todenmukaisia selvitin esimerkiksi, minkä värisiä vaatteita silloin yleensä käytettiin”, hän kertoo.
Nykyisin hän jättää värittämisen pitkälti tekoälyn huoleksi ja keskittyy sen sijaan äänien lisäämiseen filmeihin. Liverpoolin filmeihin hän on liittänyt esimerkiksi katukiviin osuvien kavioiden kopsetta sekä ihmisten ääniä kadulta.
”Filmin lehtipoika on suunnilleen oman poikani ikäinen, joten nauhoitin poikani ääntä.” Filmien värittämistä harrastava Lee Rymill äänien lisäämisestä
Lee Rymill on koostanut ääniraitoja vanhoihin filmeihin muun muassa internetistä löytämiensä äänitiedostojen avulla. Joskus hän nauhoittaa ääniä itsekin.
”Eräässä Liverpool-filmissä kadulla seisoo poika, joka myy lehtiä. Filmin lehtipoika on suunnilleen oman poikani ikäinen, joten nauhoitin siihen poikani ääntä. Toisessa filmissä on mies, joka puhuu joukolle sotilaita, ja siinä taas on minun ääntäni: löysin alkuperäisen puheen internetistä ja äänitin sen itse”, Rymill kertoo.
Rymillin videoita on katsottu satoja tuhansia kertoja YouTubessa, ja hän on varma, etteivät ne koskaan olisi saaneet samanlaista suosiota, ellei hän olisi värittänyt niitä.
Kaikki eivät kuitenkaan pidä trendiä hyvänä.
Historioitsijat ovat huolissaan
Vanhojen filmien värittäminen on saanut monet kiinnostumaan menneestä, mutta se on myös herättänyt huolta monissa historioitsijoissa.
Yksi ongelma on, että väritysohjelmilla ei ole käytettävissään historiallista tietoa. Siksi esimerkiksi maailmansotien filminpätkissä sotilaiden univormut voivat olla väärän värisiä, jopa vihollisen väreissä. Joskus taas algoritmit ovat antaneet ihmisille väärän silmien tai kasvojen värin.
”Nykyaikaisilta näyttävät kuvat kuuluvat vain nykyaikaan.” Britannian kansalliskirjaston liikkuvan kuvan kuraattori Luke McKernan filmien värittämisestä
Yleisin ongelma koskee kuitenkin vaatteiden väritystä. Vaatteiden värit on pakko vain arvata, ja ohjelmistojen arvaukset ovat kovin konservatiivisia.
Esimerkiksi Lee Rymillin värittämissä vuoden 1897 Liverpool-filmeissä lähes kaikki ovat muka pukeutuneet samaan siniviolettiin sävyyn. Niin ei toki oikeasti ollut, mutta ohjelma tekee valintansa ”varman päälle” ja tuottaa siten harhaanjohtavan lopputuloksen.
Vuonna 2018 ensi-iltansa sai Peter Jacksonin ohjaama ensimmäisen maailmansodan aikaisesta aineistosta koottu ja suurelta osin väritetty dokumentti They Shall Not Grow Old, jossa univormujen oikeat värit varmistettiin huolella.
Ohjaaja Peter Jackson tiimeineen onnistui loistavasti värittäessään alkuperäisiä filmejä ensimmäisestä maailmansodasta.
Värittämisestä on tullut iso bisnes
Historiaa maalaavat nykyisin väreihin muutkin kuin tubettajat, sillä myös elokuvateollisuudessa on havaittu, että menneisyyden värittämiseen kannattaa käyttää aikaa ja voimavaroja.
Vuonna 2015 Sormusten herra -trilogian ohjaaja Peter Jackson tarttui poikkeukselliseen projektiin: ensimmäisen maailmansodan filmien värittämiseen. Dokumentti They Shall Not Grow Old sai ensi-iltansa vuonna 2018, ja siitä tuli jättimenestys, joka tuotti yli 20 miljoonaa dollaria.
Sitä varten Jacksonin tiimi kävi läpi yli sata tuntia filminpätkiä, joita sitten leikattiin ja väritettiin elokuvaksi. Työssä ei käytetty tekoälyä, vaan jokainen kuva käsiteltiin ja väritettiin yksittäin. Tekniikan nimi on rotoskooppaus, ja sitä käytettiin alun perin filmikuvien värittämiseen manuaalisesti.
Nykyisin värittämisen hoitaa tietokone, ja tekniikkaa käytetään paljon. Yksi suurimmista toimijoista on ranskalainen Composite Films, joka on värittänyt mustavalkoisia tallenteita esimerkiksi dokumenttisarjaan Amerikka värikuvissa.
Composite Filmsin perustaja Samuel François-Steininger kertoo HISTORIAlle, että yritys ”työstää parhaillaan lukuisia kansainvälisiä dokumenttisarjoja”, joissa mustavalkoiset tallenteet heräävät eloon väreissä.
They Shall Not Grow Old -elokuva sai kuitenkin kritiikkiä Luke McKernanilta, joka on brittiläistä kulttuuriperintöä vaalivan Britannian kansalliskirjaston liikkuvan kuvan kuraattori.
”Jos halutaan saada uusia sukupolvia ymmärtämään, mitä sota todella merkitsi, filmit pitää näyttää sellaisenaan. On ehkä vaivalloisempaa pysähtyä tutkimaan alkuperäisiä tallenteita, mutta nimenomaan sen vaivannäön ansiosta voi muodostua syvempi ymmärrys sodasta. Ainoastaan sen myötä voi syntyä aitoa sympatiaa eikä pelkkiä keinotekoisia tunteita. Nykyaikaisilta näyttävät kuvat kuuluvat vain nykyaikaan”, McKernan kirjoittaa blogissaan.
Värittäminen luo kiinnostusta
Valokuvahistorioitsija ja Aarhusin yliopiston lehtori Lars Kiel Bertelsen ei yhdy McKernanin esittämään kritiikkiin.
”On väärin kritisoida Peter Jacksonia tai YouTuben harrastelijoita historian peukaloimisesta. Hehän ennen kaikkea luovat valtavaa kiinnostusta alkuperäisiin tallenteisiin. Minusta siinä pitää nähdä tämän trendin ydin. Kyse ei ole historian vääristämisestä vaan sen herättämisestä eloon uusille sukupolville”, selittää Kiel Bertelsen.
Kiel Bertelsen vertaa historiallisten filmien värittämistä H. C. Andersenin klassisten satujen päivittämiseen.
”Jos Lumièren veljekset olisivat voineet sata vuotta sitten filmata Liverpoolia väreissä ja äänellä, he olisivat tehneet niin.” Filmien värittämistä harrastava Lee Rymill työstään
”Jos me emme jatkuvasti päivitä niiden kieltä, sadut eivät enää puhuttele ihmisiä. Ei kukaan nykyisin jaksa lukea H. C. Andersenin satuja niiden alkuperäisessä 1800-luvun kieliasussa. Kielen täytyy saada kehittyä ajan mittaan, ja sama koskee historiallisia kuvia ja videoita”, Kiel Bertelsen sanoo.
Hän pitää kuitenkin ehdottoman tärkeänä, että alkuperäisiä filmejä vaalitaan.
”Alkuperäistallenteet ovat yhä säilössä selluloidifilmeinä pakastimissa siellä täällä, ja niin pitää olla jatkossakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö me saisi koskea niiden kuva-aineistoon ja leikkiä sillä. Jos värittäminen voi saada uudet sukupolvet kiinnostumaan historiallisista filmeistä, niin sehän on vain positiivista”, sanoo Lars Kiel Bertelsen.
Samaa mieltä on Lee Rymill Liverpoolissa:
”Ymmärrän erittäin hyvin sen kritiikin, että manipuloin historiaa. Itse kuitenkin ajattelen asiaa niin, että minä herätän historiaa henkiin uudelle yleisölle, joka ei muuten koskaan näkisi näitä tallenteita. Minusta se on pätevä syy manipuloida historiallisia filmejä. Jos Lumièren veljekset olisivat voineet sata vuotta sitten filmata Liverpoolia väreissä ja äänellä, he olisivat tehneet niin.”