Enemmän arvailua kuin faktaa
”Oslo” kutsuu katsojan suljettujen ovien taakse Borregaardin kartanoon Etelä-Norjaan, salaisten tapaamisten näyttämölle.
Sinänsä on kiinnostava ajatus päästä seuraamaan historiallisen sopimuksen taustalla tehtyä diplomaattista työtä. Ongelma piilee siinä, että keskustelujen kuvaus perustuu luonnollisestikin enemmän arvauksiin kuin faktoihin. Aihe on niin tulenarka, että neuvottelujen kulku on pidetty salassa vuosikaudet.
Vuonna 2001 norjalaisen historioitsijan Hilde Waagen oli tarkoitus kirjoittaa yksityiskohtainen selvitys Norjan roolista keskusteluissa, ja hänelle myönnettiin lupa tutkia salaiseksi luokiteltua aineistoa Norjan ulkoministeriössä.
Tutkijan suureksi hämmästykseksi vuoden 1993 tammi-syyskuulta, jolloin keskusteluja käytiin, arkistoista ei kuitenkaan löytynyt paperilappustakaan. Todellisuudessa siis edelleen vain paikalla olleet tahot tietävät, mitä neuvottelupöydässä todella tapahtui.
Ohjaaja Bartlett Sher ja käsikirjoittaja J. T. Rogers myöntävät myös, että kyseessä on ”fiktionalisoitu” pyrkimys tapahtumien kuvaukseen.
Elokuvan puolustukseksi on sanottava, että ”Oslo” käsittelee neuvotteluissa oikeastikin mukana olleita ihmisiä eikä keksi suotta sekaan fiktiivisiä hahmoja. Juul ja Rød-Larsen ovat päähenkilöinä kiinnostavia ja heihin keskeinen roolinsa on perusteltua, sillä aviopari todella oli syy siihen, että tapaamiset järjestyivät.
Itse neuvotteluilla, jotka täyttävät elokuvasta valtaosan, ei ole kuitenkaan vankkaa todellisuuspohjaa – niistä tiedetään vain, että ne tapahtuivat.
Elokuvasta huomaa selvästi, että se perustuu J. T. Rogersin kolmetuntiseen ”Oslo”-näytelmään – elokuva tuntuu paikoin teatterinäytelmältä eikä siinä juuri poistuta Borregaardin kartanolta, missä osapuolten välillä nähdään ajoittain dramaattisia tunteita.
Koskaan tuskin selviää, miksi juuri Mona Juul ja Terje Rød-Larsen valittiin järjestämään neuvotteluja, eikä elokuvakaan tarjoa juuri uutta tietoa avioparista tai heidän taustoistaan, luonteistaan tai motiiveistaan. He jäävät henkilöinä omassa poliittisessa teatterissaan lähes sivuosaan.
Olisi ollut myös kiinnostavaa nähdä, mitä neuvottelut lopulta käytännössä merkitsivät Israelin ja Palestiinan asukkaille. Tämä olisi tuonut elokuvaan myös historiallista syvyyttä pelkän arvailun sijaan. Neuvotteluja edeltänyt, viisi vuotta kestänyt palestiinalaisten kansannousu eli Intifada, jossa kuoli tuhasia ihmisiä, mainitaan elokuvassa vain ohimennen. Elokuvasta ei juuri välitykään se, miten paljon suljettujen ovien takana lopulta oli pelissä.
Ikävystyttävää, pinnallista draamaa
Israelilainen juristi Joel Singer oli ratkaisevassa asemassa Oslon salaisissa neuvotteluissa. Nähtyään näytelmän, johon HBO:n Oslo perustuu, hän sanoi näkemästään suorat sanat:
“Vaikka näytelmän väitetään perustuvan kattavaan tutkimukseen, ei näyttämöllä nähdyllä ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa”, hän totesi.
Se ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa synti. ”Oslo” typistää Israelin ja Palestiinan väliset historialliset neuvottelut ikävystyttäväksi draamaksi vailla poliittista tai historiallista syvyyttä, eikä se tee oikeutta Lähi-idän konfliktin monisyisyydelle.