Vuonna 1993 Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat löivät kättä Valkoisen talon edustalla Washingtonissa juuri allekirjoitetun rauhansopimuksen kunniaksi.
Kuvat kädenpuristuksesta ja taustalla hymyilevästä presidentti Clintonista levisivät ympäri maailmaa. Vain harvat tiesivät kuitenkin historiallista sopimusta edeltäneistä salaisista neuvotteluista, jotka oli käyty Norjassa.
HBO-elokuva ”Oslo” keskittyy juuri näihin salaisiin neuvotteluihin. 1990-luvun alussa norjalainen aviopari, diplomaatit Mona Juul ja Terje Rød-Larsen, järjestivät epävirallisten kanavien kautta useita israelilaisten ja palestiinalaisten edustajien välisiä tapaamisia. Neuvottelut kestivät yhdeksän kuukautta ja johtivat Oslon sopimukseen, joka loi pieneksi hetkeksi uskoa rauhaan Lähi-idässä.
Katso ”Oslo”-elokuvan traileri
Enemmän arvailua kuin faktaa
”Oslo” kutsuu katsojan suljettujen ovien taakse Borregaardin kartanoon Etelä-Norjaan, salaisten tapaamisten näyttämölle.
Sinänsä on kiinnostava ajatus päästä seuraamaan historiallisen sopimuksen taustalla tehtyä diplomaattista työtä. Ongelma piilee siinä, että keskustelujen kuvaus perustuu luonnollisestikin enemmän arvauksiin kuin faktoihin. Aihe on niin tulenarka, että neuvottelujen kulku on pidetty salassa vuosikaudet.
Vuonna 2001 norjalaisen historioitsijan Hilde Waagen oli tarkoitus kirjoittaa yksityiskohtainen selvitys Norjan roolista keskusteluissa, ja hänelle myönnettiin lupa tutkia salaiseksi luokiteltua aineistoa Norjan ulkoministeriössä.
Tutkijan suureksi hämmästykseksi vuoden 1993 tammi-syyskuulta, jolloin keskusteluja käytiin, arkistoista ei kuitenkaan löytynyt paperilappustakaan. Todellisuudessa siis edelleen vain paikalla olleet tahot tietävät, mitä neuvottelupöydässä todella tapahtui.
Avioparin roolia ylikorostetaan
Elokuva: Norjalaiset johtavat keskusteluja
Mona Juul ja hänen aviomiehensä Terje Rød-Larsen ovat keskeisessä asemassa koko prosessin ajan. Juul muun muassa saa osapuolet palaamaan neuvottelupöytään, kun he ovat jo myöhäisessä vaiheessa repineet sopimusluonnoksen.
Todellisuus: Aviopari ei pelastanut sopimusta
Vain harvat tietävät, miten merkittävässä roolissa aviopari oli neuvotteluissa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Juul olisi pelastanut neuvottelut viime hetkellä.
Ohjaaja Bartlett Sher ja käsikirjoittaja J. T. Rogers myöntävät myös, että kyseessä on ”fiktionalisoitu” pyrkimys tapahtumien kuvaukseen.
Elokuvan puolustukseksi on sanottava, että ”Oslo” käsittelee neuvotteluissa oikeastikin mukana olleita ihmisiä eikä keksi suotta sekaan fiktiivisiä hahmoja. Juul ja Rød-Larsen ovat päähenkilöinä kiinnostavia ja heihin keskeinen roolinsa on perusteltua, sillä aviopari todella oli syy siihen, että tapaamiset järjestyivät.
Itse neuvotteluilla, jotka täyttävät elokuvasta valtaosan, ei ole kuitenkaan vankkaa todellisuuspohjaa – niistä tiedetään vain, että ne tapahtuivat.
Elokuvasta huomaa selvästi, että se perustuu J. T. Rogersin kolmetuntiseen ”Oslo”-näytelmään – elokuva tuntuu paikoin teatterinäytelmältä eikä siinä juuri poistuta Borregaardin kartanolta, missä osapuolten välillä nähdään ajoittain dramaattisia tunteita.
Toiveikas loppu on katkeransuloinen
Elokuva: Sopimus luo pohjaa Palestiinan valtiolle
Kun osapuolet kättelevät sopimuksen synnyttyä, toivo rauhasta on vahva. Kuten Mona Juul lopuksi julistaa: ”Neuvotteluissa on perustettu palestiinalaisvaltio ja otettu askel kohti Israelin ja Jordanian välistä rauhansopimusta.”
Todellisuus: Palestiina taistelee yhä tunnustamisensa eteen
Palestiinalaisvaltiota ei koskaan virallisesti perustettu, sen sijaan Palestiinaa hallitsevat niin kutsutut itsehallintoviranomaiset. Israel kieltäytyy yhä tunnustamasta Palestiinaa itsenäiseksi valtioksi.
Koskaan tuskin selviää, miksi juuri Mona Juul ja Terje Rød-Larsen valittiin järjestämään neuvotteluja, eikä elokuvakaan tarjoa juuri uutta tietoa avioparista tai heidän taustoistaan, luonteistaan tai motiiveistaan. He jäävät henkilöinä omassa poliittisessa teatterissaan lähes sivuosaan.
Olisi ollut myös kiinnostavaa nähdä, mitä neuvottelut lopulta käytännössä merkitsivät Israelin ja Palestiinan asukkaille. Tämä olisi tuonut elokuvaan myös historiallista syvyyttä pelkän arvailun sijaan. Neuvotteluja edeltänyt, viisi vuotta kestänyt palestiinalaisten kansannousu eli Intifada, jossa kuoli tuhasia ihmisiä, mainitaan elokuvassa vain ohimennen. Elokuvasta ei juuri välitykään se, miten paljon suljettujen ovien takana lopulta oli pelissä.
Neuvottelijat eivät tunnista itseään
Elokuva: Neuvottelijat riitelevät rajusti
PLO:n ja Israelin hallinnon edustajat huutavat ja räyhäävät toisilleen neuvotteluissa. PLO:n edustaja Ahmed Qurei kerran myös lyö Rød-Larsenia.
Todellisuus: Kukaan ei huutanut
Israelilainen juristi Joel Singer totesi eräässä haastattelussa: ”Oslon neuvottelujen aikana kukaan ei korottanut ääntään. Meidät on esitetty karikatyyreinä, jotka huutavat ja karjuvat.”
Ikävystyttävää, pinnallista draamaa
Israelilainen juristi Joel Singer oli ratkaisevassa asemassa Oslon salaisissa neuvotteluissa. Nähtyään näytelmän, johon HBO:n Oslo perustuu, hän sanoi näkemästään suorat sanat:
“Vaikka näytelmän väitetään perustuvan kattavaan tutkimukseen, ei näyttämöllä nähdyllä ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa”, hän totesi.
Se ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa synti. ”Oslo” typistää Israelin ja Palestiinan väliset historialliset neuvottelut ikävystyttäväksi draamaksi vailla poliittista tai historiallista syvyyttä, eikä se tee oikeutta Lähi-idän konfliktin monisyisyydelle.
